Matkalla vanhuuteen

Kuva täältä.

Katsoin lauantaina televisiosta ja vielä toistamiseen YLE Areenasta Jukka Kärkkäisen ohjaaman dokumentin Matkalla vanhuuteen (2008). En ole pitkään aikaan nähnyt mitään näin omakohtaisesti koskettavaa. Vaikka elokuva herätti ristiriitaisia tunteita, se myös selkiytti omia ajatuksiani.

Dokumentin päähenkilö on dementoitunut Marja, joka sinnittelee omassa kodissaan muistamattomuudesta, kaatumisalttiudesta ja sotkusta huolimatta. Tytär Terttu ja tyttärentytär Anna hoitavat Marjan asioita toiselta paikkakunnalta käsin, mutta laitokseen joutuminen lähestyy vääjäämättä.

Marjan tyttäressä äidin sairaus aiheuttaa paitsi huolta myös ärtymystä, mikä onkin tavallista etenkin muistisairaiden omaisille. Tytär ei tunnu hyväksyvän äitinsä sekavuutta ja moittii tätä milloin mistäkin. Jostain syystä tytär myös edellyttää äidin hoitavan asioitaan itse, vaikka helpompaa olisi, jos hän tarttuisi puhelimeen ja järjestäisi tukkeutuneen viemärin kuntoon tai vaippatilauksen kotiovelle.

Itse en samastunut niinkään Marjan tyttäreen kuin hänen tyttärentyttäreensä Annaan, joka on myös yksi elokuvan käsikirjoittajista. Anna puhuu viranomaisten kanssa puhelimessa, yrittää saada mummille apua ja korjata syntyneitä väärinkäsityksiä (joista yksi raivostuttavimmista oli se, kun Marjan papereihin oli kirjattu hänen "elävän boheemisti", vaikka kyse oli sairauden mukanaan tuomasta kyvyttömyydestä huolehtia siisteydestä).

Karjalaismurteella jutteleva ja iskelmiä hyräilevä Marja itse on hurmaavan huumorintajuinen, tarkkanäköinen ja terävä nainen dementiastaan huolimatta (kuten oli Alzheimerin tautia sairastanut isoäitinikin), mikä ei jää dokumentintekijöiltä huomaamatta. Elokuvassa on monta sellaista kohtausta, joita katsoessaan ei voi olla ajattelematta, että Marja näkee häneen kohdistuvan äkseerauksen läpi ja päivittelee sitä mielessään -- ehkä hiukan huvittuneena, mutta avuttomuutensa vuoksi ennen kaikkea surullisena.

Vaikuttavia ovat myös kohtaukset, joissa ympäröivä todellisuus vieraine ihmisineen ja poukkoilevine keskusteluineen muuttuu Marjalle käsittämättömäksi. Hän istuu yksin ja näkymättömänä omalla kotisohvallaan, osattomana ja arvattomana seurueessa, jonka jäsenet puivat hänen asioitaan. Tajusin, että isälläni on varmasti ollut tuo täsmälleen sama tunne monet kerrat, vaikkei iskällä muistisairautta olekaan.

Elokuvassa oli muutamia kohtauksia, jotka saivat ainakin minut kyseenalaistamaan tiettyjä käytäntöjä vanhustenhoidossa (vai pitäisikö puhua vanhustenholhouksesta). Marjan luona käyneet kotihoidon edustajat valittivat mm. siitä, kuinka vaikea Marjaa oli saada aamulla sängystä ylös, koska hän tykkäsi köllötellä myöhään.

Miksi iltavirkut vanhukset pitää repiä sängyistään aamutuimaan, jos he itse eivät sitä toivo? Eikö kotihoidollekin olisi helpompaa porrastaa aamukäyntejään siten, että aamuntorkut saisivat halutessaan nukkua pitempään? Eihän vanhuksilla ole kiire mihinkään; mikäs sen mukavampaa kuin pötkötellä aamulla sängyssä niin pitkään kuin huvittaa. Mutta ehkä tässä on taustalla jotain, mitä en ymmärrä.

Kuva täältä.

Kun Marja lopulta viedään sairaalan kautta hoitokotiin, omaiset ovat luonnollisesti helpottuneita mutta Marja itse ikävöi omaan kotiin. Niin tekevät myös hänen huonetoverinsa. Kuten Terttu dokumentissa hiukan ihmetellenkin toteaa: omaisille äidin pääsy laitokseen oli kuin lottovoitto, mutta äidille itselleen se ei ollutkaan sitä.

Se, mikä on vanhuksen omaksi parhaaksi, on loppujen lopuksi hyvin harvoin ristiriidatonta ja yksiselitteistä. Usein kyse on välttämättömyydestä, johon on mahdollista ja pakkokin sopeutua, mutta joka ei koskaan voi korvata menetettyä -- kotia, itsenäisyyttä, vapautta, terveyttä ja nuoruutta.

Matkalla vanhuuteen on tärkeä dokumentti monestakin syystä. Se onnistuu välittämään vanhuuteen ja sairauteen liittyvän luopumisen tuskan sekä omaisten että vanhuksen itsensä näkökulmasta. Vaikka tilanne on vaikea ja kuluttava omaisille, liian usein jää ehkä todella ymmärtämättä, kuinka koettelevasta elämänmuutoksesta vanhan ja sairaan ihmisen itsensä kannalta on kyse, oli muistisairautta tai ei.

Niin ymmärrettävää kuin omaisten huoli onkin, se ei saisi jyrätä alleen vanhuksen omia tunteita, toiveita ja tahtoa.

Dokumentti on katsottavissa vielä parin päivän ajan YLE Areenassa.