keskiviikko 31. elokuuta 2011

Kun olen poissa

Huomio blogosfääristä: mitä pitempään täältä on poissa, sitä vaikeampi tänne on palata. Tämä ajatus tuli mieleeni vajaan viikon totaalitauon jälkeen. Virtuaalissa viikkokin on olevinaan pitkä aika. Se mietityttää minua vähän, sillä oikeasti viikko ei ole kovin pitkä aika. Ei minusta.

Jos täältä on kovin pitkään poissa, koko bloggaaminen hyvin todennäköisesti jää. Ajankäyttö muuttuu. Rutiinit muuttuvat. Kynnys kasvaa kasvamistaan, kunnes ei ehkä enää edes tiedä, miksi se pitäisi ylittää. Ketä varten?

Bloggaajien yhteisöstäkin vieraantuu nopeasti. Voi tuntua siltä, että pysyäkseen sen osana on oltava jatkuvasti aktiivinen. Passiivirekisteriin jättäytyminen saattaa tuntua yllättävän vapauttavalta. Eihän tosielämän ystävyyssuhteitakaan tarvitse ylläpitää päivittäin tai edes viikottain, miksi virtuaalissa olisi toisin? Silti mielessä käy epäilys: voinko olla osa yhteisöä, jos en jatkuvasti päivitä, kommentoi ja osallistu keskusteluun? Haluanko olla?

Nämä eivät oikeastaan ole omia kokemuksiani, mutta ne voisivat olla. Tiedän, että jo kuukauden mittainen tauko saisi minut luultavasti pohtimaan jotain yllä kuvatun kaltaista.

Myönnettäköön nyt tässä yhteydessä sellainenkin seikka, että minussa asuu pieni misantrooppi. Se voi olla pitkiäkin aikoja hiljaa, mutta toisinaan se nostaa päätään, myös täällä virtuaalissa.

Ei tarvita kuin tottelemattomat sormet näppäimistöllä ja masokistinen visiitti sivustolle, joka saa henkiset niskavillat nousemaan pystyyn. Tai tahaton eksyminen jonnekin, missä hoetaan Vain positiiviset ihmiset ovat kivoja-mantraa tai jotain muuta tälle ajalle tyypillistä, suggestiivista diibadaabaa (nyt on siis se misantrooppi äänessä). Silloin tekee mieli tehdä sirkkaturkat ja vetäytyä jonnekin nettiyhteyksien ulottumattomiin kaulailemaan hevosten kanssa.

Välttelemällä sosiaalista mediaa voi väistää myös nämä harhaliikkeet, joita syystä tai toisesta tulee aina aika ajoin tehtyä ja jotka aiheuttavat virtuaalikrapulaa. Mutta silloin jäävät koluamatta myös ne kyläpaikat, joiden virtuaaliasukkaita huomaa totaalitauonkin aikana ajattelevansa. Lämmöllä.

38 kommenttia:

Mustikkatyttö kirjoitti...

Olipa taas niin ajatuksia herättäviä mietteitä sinulla Lumikko! Samansuuntaisiin pohdintoihin olen itsekin usein päätynyt. Välillä, kun on kiireitä tai muuten vain olen poissa blogimaailmasta jonkin aikaa, sitten tuntuukin äkkiä jotenkin ulkopuoliselta ja kummalliselta. "Hylkäsin tämän maailman ja mitäs nyt sitten tänne tunkeilen takaisin"...tai jotain vastaavaa.Heh,todellakin aika dramaattisia tuntoja... varsinkin, kun ottaa huomioon, että "tavallisessa elämässä" on ihan luonnollista ja luontevaa, ettei nää ystäviään vaikkapa moniin viikkoihin joskus kuukausiinkaan, jos kauempana asuvat.

Seköhän se on, että tämä blogimaailma on useinmiten tavallaan niin pienen matkan päässä, että tuntuu jo kylmältä suorastaan, kun ei ole käynyt katsomassa, mitä niille blogaajakavereille kuuluu ja mitä ajatuksia heillä on ollut. Ja täällä, kun ehtii viikossa parissa tapahtua jo ihan hirveän paljon, erityisesti jos seurailee monia blogeja. Mutta, kun olisi ja on se muukin elämä ja siihen olisi hyvä keskittyä paljon. Niin. Hassua, että sitä onnistuu kehittelemään kaikenlaisia tunteita asioista, joihin olisi ehkä terveellistä suhtautua rennommin...onko se niin vaarallista, jos alan jäädä ulkopuolelle, jos ihmetellään miksi minusta ei kuulu mitään, miksi en kommentoi, miksi en blogaa...tai vielä pahempaa ;)...ei kohta ihmetellä ja muisteta ollenkaan.

Olisiko se vaarallista, olisinko vähemmän olemassa, kun en olisi niin paljon olemassa virtuaalimaailmassa.

Toinen pohdituttava asia on tosiaan minullakin tämä ikuisen positiivisuuden vaatimus, tämä ajatus, että jollet itse ole kovin seesteisessä tilassa, uhku elämäniloa ja hyviä fiiliksiä olet huonoa seuraa. Et voi tällöin tehdä mitään myönteistä elämässä, et voi esim auttaa ketään ja sinun olisi paras vain vetäytyä johonkin luolaan nuolemaan haavojasi kuten viisaat eläimet vastaavassa tilanteessa. Tämä ajattelutapa saa minut usein hyvin, hyvin ärsyyntyneeseen tilaan. Tämä ikuinen myönteisyyden vaatimus, joka on nykyisin melko yleinen,on minulle usein liikaa.Ja liekö se sitten hyvä vai paha, mutta minä, aika ajoin melankolisuuteen taipuvainen ihminen ja runojen rustailija, koen nykyään jopa vaikeaksi tuoda enää surullisia tuotoksiani blogiini, koska niin paljon kritiikkiä ankelijoita kohtaan tulvii. Usein todella tekeekin mieli kirjoitella iloisista tapahtumista ja ajatuksista, mutta entäs silloin kuin se haikea tai surumielinen mustikkatyttö haluaisi ääneen. Tuleepa usein vaiennettua nykyään blogissani tämä puoli itsestäni. Siinä onkin miettimistä, onko se hyvä vai paha juttu ja pitäisikö asialle tehdä jotain.

Itse kuitenkin todella rakastan lukea aidonoloisia ääniä blogeista, joissa huomaan ihmisen olevan kaikkine puolineen mukana, niin iloineen kuin suruineenkin. Minua tälläiset blogit koskettavat eniten.

Tämä sinun blogisi, Lumikko, on aidon elämänmakuinen! Päästät meidät lukijasi kirjoittelussasi melkoisen lähelle itseäsi ja ja se todella vetoaa ja vetää puoleensa lukemaan. Eivät niinkään ne kiiltokuvamaailmat, joita blogimaailma on myös tulvillaan.

Jotkut mielestäni ispiroivatkin blogaajat kyllä pysyttelevät (ehkäpä tarkoituksella) lähinnä iloisissa tunnelmissa blogeissaan, mutta onneksi nämä, joista tykkään, eivät uhoa tai anna ymmärtää, että on halveksittavaa ja ihan oma vika, jos ei ole aina posititiivinen. Onneksi on myös ymmärtäväisen ja empaattisen oloisia kirjoittelijoita.

Teitä aitoja, inhimillisiä blogaajia minäkin huomaan eniten ajattelevani omilla tauoillani. Ja lämmöllä, nimenomaan. :)

Pilvitarha kirjoitti...

Niinhän siinä käy. Itse olin kesällä jo sulkemassa blogia kun tuntui että ehdin sinne "niin harvoin" eli kerran viikossa.

Toisaalta tuntui ettei sinne ollut enää mitään jaettavaa, mutta jotakin muuttui taas, luulisin.

Oikeassa elämässä viikko on yksi vilaus kouluaamuja ja yleistä hulinaa, miksihän se tosiaan täällä blogimaailmassa tuntuu venyvän liian pitkäksi? Pakko saada jotain uutta, jännää, ajateltavaa aamuteen kanssa. Tai jotain nättiä katseltavaa edes...

Bloggailu on toki mukavaa mutta joskus tekee kyllä hyvää viettää se viikko ihan normaaliajassa :)

jaana kirjoitti...

Hyviä pohdintoja Lumikko!

Itse olen yrittänyt välttää sitä vain "muodon vuoksi kommentointia" eli pyrin kommentoimaan vain asioita, jotka todella kiinnostavat tai heättävät jotain ajatuksia/tunteita.Huomaan silti miettiväni välillä, että pitäisikö olla aktiivisempi? Ja jollen ole, niin jäänkö ulkopuolelle?

Myös oman blogin päivittämisen suhteen mietin välillä, että päivitän liian harvoin. Nytkin tuntuu, että edellisestä päivityksestä "on vaikka kuinka kauan", vaikkei siitä ole kuin neljä päivää.

Täytyy kuitenkin sanoa, että viihdyn niin hyvin täällä kirjablogimaailmassa, etten ainakaan tällä hetkellä halua jäädä siitä pois.Huomaan myös, että visiittini tämän kirjabloggaajien maailman ulkopuolelle (siis muiden aihealuiden blogeihin, kuten muoti tai sisustus) ovat entisestään vähentyneet.

Anu ja Ninja kirjoitti...

Mun blogielämä heitti totaalista häränpyllyä, kun palasin työelämään. Omaa blogia ehdin päivittää max. kerran viikossa. Silloin pyrin ajastamaan juttuja, jos vaan jotain on varastossa. Lukemassa ehdin käydä ehkä viittä blogia, harvakseltaan muutamaa muuta. Huomaan ikävöiväni joidenkin kirjoitustyyliä ja kuulumisia. Mutta elämään on tullut enemmän IRL reviiriä. Nyt tunnen vielä olevani kummallisessa välimaastossa. Marraskuussa pitää tarkastella tunnelmia uudelleen.

Hyvää syksyä, jos en ehdi poiketa yhtä usein kuin ennen!

Anu

Niina kirjoitti...

Aivan samanlaisia ajatuksia on minulla on ollut. Kesällä olin pitkään "hiljaa". Oli niin paljon tekemistä, etten yksinkertaisesti jaksanut koneen äärelle. Sitten oli sellainen olo, ettei ole mitään asiaa. Ei ihan tyhjänpäiväisyyksiä viitsisi kirjoittaa. Välillä olen laittanut valokuvia sellaisina päivinä. Mietin, kuinka paljon viitsin täällä ruikuttaa omaa surkeaa oloani. Ei minua haittaa vaikka joku muu valittaakin, mutta itse epäilen kiinnostaako minun valitukseni ketään. Jollain tavalla kuitenkin haluan jatkaa.

Mielelläni luen muiden blogeja. Joitain jää pois, uusia tulee tilalle. Minulla menee aika paljon aikaa blogien seuraamiseen, mutta se ei haittaa, koska ei minulla useinkaan ole mitään tähdellistä tekemistä tai olen niin väsynyt, etten jaksa tehdä mitään.

Hyvää syksyä.

Maria/Sinisen linnan kirjasto kirjoitti...

Samoja olen miettinyt; blogimaailmassa aika on todellakin jotenkin hektisempää. Itse hätkähdin, kun olin pari viikkoa sitten kolme päivää postaamatta ja Google/bloggeri alkoi sen jälkeen vieroksua blogiani: kun postasin seuraavan kerran, juttu päivittyi googleen ja toisten bloggaajien blogilistoille noin 15 tunnin viiveellä. Tätä jatkui noin viikon, kunnes aloin postatata päivittäin (ihan kirja- ja haastesumankin takia, mutta myös testatakseni googlea). Nyt Google löytää taas päivitykseni minuuteissa... Siis tämä oli varmaan sattumaa, mutta hullua kuitenkin!

Minustakin tuntuu, että jos olisin yli viikon pois, olisi vaikea palata. Ei yhteisön takia, vaan rutiinien. Tarvitsen aikamoista päättäväisyyttä pystyäkseni pitämään blogia tässä elämäntilanteessa. Kuitenkin blogin pitäminen on minulle rakas (ja tällä hetkellä ainoa oma) harrastus, johon liittyvät paitsi ihanat blogiystävät, myös ihanat kirjat.

wihtori kirjoitti...

Me (naiset) olemme niin velvollisuudentuntoisia ja kuuliaisia, että omat harrastuksetkin koetaan suorittamisena. On oltava säännöllisyys ja vuorovaikutteisuus ja sisältörikkaus ja vaikka mitä, ja sitten hiipii paineet ja tai huono omatunto jos kaikki ei menekään niinkuin itse haluaisi. Ja nimenomaan itse, sillä luulenpa, että harva täälä toisia bloggaajia syyllistää postauksien hitaudesta tai tekstin sisällöstä.
Miten tämä saataisiin sellaiseksi paineettomammaksi hommaksi ? Harrastuksen tulisi olla kivaa ja palkitsevaa eikä tunnontuskia lisäävää.
Kai tässä pätee se sama viisaus kuin monessa muussakin asiassa, että täytyy uskaltaa sanoa itselleen, että ei minun ole pakko ja saan oikeasti tehdä (bloggailla) juuri niin kuin itse haluan ilman vaatimuksia. Olen riittävän hyvä :)

Tuoksuvaa syksynraikkautta ja hiljaisten huokausten saattelemaa levollisuutta !

milla kirjoitti...

Samankaltaisia ajatuksia täälläkin.

Facebookista pidän välillä taukoja. Joskus se kaikki on vaan liikaa ja ystäväni sanoin, ottaa päähän vähemmän kun ei käy niin usein..

Tykkään pitää blogia ja lukea muiden kauniita blogeja (esimerkiksi tätä sinun blogiasi Lumikko!), tykkään myös pitää jonkunlaista yhteyttä facebookin kautta. Tauko on silti joskus tarpeen. Kaikesta.
Eihän aina jaksa neuloakaan, eikä lukea tai siivota. Joskus asiat alkaa tympimään ja väsyttämään. Sitten on vaan pidettävä taukoa ja käytettävä energia johonkin muuhun.

Joskus kyllä, kun törmää/eksyy peräjälkeen vain sellaisille ärsytystä aiheuttaville sivustoille niin tekisi mieli luopua koko tietokoneesta ja lakata kiusaamasta itseään. Provosoidun kyllä vähän liiankin helposti...

Katjusha kirjoitti...

Tuttuja ajatuksia...Joskus on todella helpotus olla pois, edes hetken. Tuntuu että vapautuu jostakin? Omituista :)

Leena Lumi kirjoitti...

Lumikko, osui ja upposi!

Aloitin bloggaamisen ystävänpäivänä 2009, kun mieheni perusti minulle yllätykseksi blogin, mitä hän on kyllä katunut, sillä olen blogannut kohta kolme vuotta ilman kolmea päivää pidempää taukoa. Olen yrittänyt olla pois viikon, mutta siitä ei tule mitään.

Seuraan niin monia blogeja että en edes tiedä ja vaikka olen kirjabloggaaja ja kirjablogit ovat etusijalla, niin haluan myös muuta blogielämää, joka vain lisää ajankulua eli on pois oikeasta elämästä. Virtuaalielämä on ryöstänyt oikean elämän!

Luulin voivani olla suvella löysillä, mutta mitä vielä, kirjablogit vain kiihdyttivät ja koska meilaan melkein kaikkien kirjabloggaajien kanssa, sain meilille viestejä, että 'nyt olisi sitä ja sitä kiinnostavaa blogissa'. Siis suvikin meni täysillä.

Jos kuulet, että joku tekee tutkimusta täysin blogin ja etenkin siis kirjablogien viemästä naisesta, anna minun tietoni. Olen tehnyt keskimäärin kolme kirjaa per viikko ja näkökin oli vaarassa ja sille piti tehdä jotain! En tiedä, nauraisinko vai itkisinkö...

Sen lisäksi on alkanut tulla näitä bloggaajien henkilökohtaisia tapaamisia, joka on vain kivaa. Mutta en tapaa enää kuin kummipoikani juhlissa muita kuin blogi-ihmisiä ellei omaa perhettä lasketa. Niin...ja paras ystäväni ei vielä bloggaa, mutta uhkaa aloittaa.

En muista koska kävin ratsastamassa, koska se kaikkineen vie koko päivän. Se taisi olla viime joulukuussa. Jos olen ollut kolme päivää poissa totaalisesti, saan tiedusteluja, että 'mitä on tapahtunut?' tai huomaan olevani ihan pihalla kaikesta, mitä kirjamaailmassa tapahtuu.

Nyt kun kirjabloggaajien määrä kasvaa ihan kuin sienet sateella (sorry klisee!), on hektisyys maksimissaan. Tai mistä sen tietää: Ehkä tämä voi vieläkin tästä kiihtyä, mutta sen varalta olen laittanut itselleni takarajan, jossa siirryn Salaiseen Puutarhaani. Vielä tämä on hauskaa, mutta niin kovasti toivoisin,että viikonloput olisivat ihan blogittomia kaikilla! Mieheni on laskenut,että minulta menee päivä viiksota, kun käyn kommentoimassa kaikki tutut bloggaajat. Sen lisäksi luen ja kirjoitan 8 tuntia päivässä. Hoidan yksin ison talon ja liian ison puutarhan sekä hyvin vanhan koiran. Ja nyt tulee taas tyttäreni vilkas villakoira viikoksi hänen ulkomaan matkan ajaksi. Hoidan talvipuut, lämmitän leivarin, siivoan, kokkaan, käyn ostokset...mieheni on aina töissä tai työmatkalla tai yhdessä valmennuksessa, josta en saa vielä puhua. Siis missä olen minä!

Omaa syytä kaikki, sillä olen aina ollut reunojen ylitse tulviva virta ja teen kaiken sataa. Tämä on kai joku geenivika, jonka perään tuonne äitini kotijuurille Karjalaan.

wihtori kirjoitti...

Rohkea purkaus myös sinulta Leena (kaimani:)
Kuulostaa kyllä nyt siltä, että teidän (ja meidän) täytyy oikeasti tehdä asialle jotain, kun se nuin ahdistaa. Muuten ei hyvä seuraa. Kirjoita tai linkitä tämä kommenttisi omaan blogiisi esim. ja jatka keskustelua omista fiiliksistäsi siellä, niinkuin Lumikko täällä. Höö tämä nyt on vain tämmöistä kömpelöä auttamisyritystä, en tiedä. Voimia ja ymmärrystä !

sanna kirjoitti...

Tervehdys pitkästä aikaa!
Tää on vähän näitä "vääriä tuntemuksia", mutta mua alko huvittaa tätä tekstiä lukiessa. Se johtuu siitä, että välillä kutsun itseäni wannabe filantroopiksi. Sen sijaan ystävistäni(IRL) useampi kuin yksi on ilmottautunut misantroopiksi. Minä, wannabe filantrooppi, olen ympäröity misantroopeilla! Ja nyt sitten vielä sinäkin!;)
Wannabe olen mm. siksi että inhoan myös "ajalle tyypillistä suggestiivista diibadaabaa" ja ärsyynnyn suunnattomasti jopa siitä, kun kävely/pyörätiellä tulee neljä ihmistä vastaan rinnakkain, eikä kukaan väistä vaan olettavat minun kuljevan jossain ojassa.

Yksi osasyy viikon blogitauon tuntumiseen ikuisuudelta voisi olla netin nopeus ja missä ja milloinka vain tyyppisyys. Sitä vain aukasee tietokoneen ja klikkailee blogista toiseen. Kestää paljon kauemmin mennä ystävän luo kylään, joka asuu kilometrin, kuuden kilometrin, viidenkymmenen kilometrin päässä. Ja kuinka monta blogia ehtii käydä lukemassa ja kommetoimassa samassa ajassa kun vaikka kahvittelee yhden ystävän kanssa kahvilassa. Kuukauden tauko ystävän tapaamisessa ei ole yleensä aika eikä mikään, mutta nopean kommunikaation netissä... Mäkin täällä tuskailen, kun lähetin kauas muuttaneelle ystävälle sähköpostia, enkä ole saanut minkäänlaista vastausta, vaikka postistani on jo kaksi viikkoa. Jos kyse olisi tavallisesta kirjeenvaihdosta, en meidän ystävyyden "aktiivisuuden" perusteella edes vielä odottaisi vastausta.

PIUZA kirjoitti...

No voihan misantrooppi! Piti oikein googlata, enpä tiennyt mitä tarkoitti.

Blogosfääri on tosiaan vähän liian koukuttava paikka ja syö henkilökohtaisesti aikaa pois 'tärkeämmiltä' asioilta, mutta tämä nyt on oma päätökseni viettää aikaa. Itse olen vähentänyt bloggaustahtiani ihan tarkoituksella ja vähän niin kuin itsestään. Hyviä kysymyksiä olet tehnyt (vai olivatko ne jonkun muun).

Tosiaan jotkin blogit saavat ajattelemaan 'asukkaitaan' blogimaailman ulkopuolellakin. Pitäisikö siis perustaa suljettu yhteisö näille virtuaaliasukeille ja käydä keskustelua ja blogata vain tiettyjen 'asukkaiden' kesken? Suljetaan muut ulkopuolelle. - Ei kyllä kuulosta kivalta, mutta teemmehän face to face elämässämme myös päätöksiä siitä, kuka on mun kaveri tai ystävä ja kuka ei.:D ...jotain tajunnanvirtaa... Blogimaailman Big Brother.

t.Paula

Lumikko kirjoitti...

Mustikkatyttö, hei! Tuo on niin totta, että tietokone blogeineen kun on siinä käden ulottuvilla, niin helposti tuntuu, että äkkiäkös sitä nyt käy kurkkimassa ja kommentoimassa, vaikkei aina huvittaisikaan. Sen takia joudunkin usein ottamaan ihan totaalista etäisyyttä: ei edes pieniä piipahduksia, jos haluan ihan oikeasti pitää taukoa (sekä henkisesti että konkreettisesti).

"Olisinko vähemmän olemassa, kun en olisi niin paljon olemassa virtuaalimaailmassa" - hyvä kysymys, joka esitettiin taannoin myös Auran Hulluilla teekutsuilla, hieman toisin sanoin tosin. Minusta tuntuu, että tuo olemassaoloasia voi olla jopa päinvastoin. Sen ymmärtämiseksi vain tarvitsee sitä etäisyyttä.

Sinullakin on siis tuo sama kokemus "ankeilijoihin" kohdistetusta kritiikistä (hauskasti sanoit!). Minä tulen suorastaan allergiseksi sellaisesta puheesta, jossa tavallaan kielletään inhimillisen olemisen ja elämisen koko kirjo ja omien intressien itsekkyyttä lainkaan peittelemättä kerrotaan, millainen (virtuaali)seura kelpaa - sellainen, josta tulee itselle hyvä fiilis tai voimaannuttava olo tai mitä milloinkin. Tällainen funktionaalinen ihmis(suhde)käsitys on kovasti vallalla joka paikassa.

Minusta on paitsi valheellista myös vaarallista, jos ihmistä väännetään asentoon, jossa vain hyvä ja kaunis ja salonkikelpoinen saa näkyä. Silloinkin, kun ihminen itse siihen vapaaehtoisesti vääntäytyy. Mutta tästä moni on eri mieltä, ja saa ollakin.

Kiitos Mustikkatyttö! Toivotan sinulle voimia ja uskallusta olla blogissasi juuri niin rehellinen kuin itse haluat.

Lumikko kirjoitti...

Pilvitarha, olen huomannut saman: jos tauko venyy yli viikon mittaiseksi, lopettamisajatukset alkavat pyöriä mielessä. Jo senkin takia, että siinä ajassa ehtii vieroittua omasta blogistaan siinä määrin, ettei sitä välttämättä enää kaipaa. Toisaalta taas haluaisin ajatella tätä touhua vähän pitkäjänteisempänä juttuna: vaikka tulisi puolen vuoden tauko, blogi voi silti olla pitkäikäinen. En tavallaan haluaisi antaa periksi tälle netin lyhytjänteisyydelle, vaan tehdä asioita omaan tahtiini ja jättäytyä suosiolla liian nopeatempoiselta tuntuvan tapahtumisen ulkopuolelle, ainakin silloin kun siltä tuntuu.

jaana, minä olen itse asiassa päättänyt hylätä "muodon vuoksi"-kommentoinnin kokonaan tai ainakin melkein kokonaan. Se tulee varmasti merkitsemään kommenttien vähenemistä myös omassa blogissani, mutta liekö tuo niin vaarallista. Pääasia, että itse kukin käyttää kallisarvoista aikaansa mielekkäästi eikä ainakaan ota stressiä asioista, jotka eivät ole stressattaviksi tarkoitettu (kuten Wihtorikin toteaa).

Samaan hengenvetoon tuntuu tärkeältä painottaa, että vaikka kommentoisin vähemmän blogituttujeni blogeissa, se ei tietenkään tarkoita sitä, ettenkö pitäisi heistä yhtä paljon kuin ennenkin tai lukisi heidän tekstejään siinä missä ennenkin. Tää on niin tätä: joku velvollisuudentunne alkaa kaihertaa heti, kun päättää ottaa vähän etäisyyttä! Pointtini lienee siis se, etten haluaisi kommentoida _vain_ siksi, että pelkään tuttavuuden muuten kuivuvan kasaan. Itse asiassa ajattelen, että kyllä ne oikeasti merkitykselliset vuorovaikutussuhteet pysyvät pitämättäkin (ts. vähän rennommalla pitämisellä), myös täällä virtuaalissa.

Kirjablogimaailmasta vielä sen verran, että minä taas koen "siellä" ehkä muuta blogimaailmaa enemmän sellaista "blogirasitusta" (kokisin asian varmasti toisin, jos suhtautuisin kirjallisuuteen yhtä intohimoisesti kuin kirjabloggaajat). Kirjabloggaajat ovat niin aktiivisia, postaukset perusteellisia ja keskinäinen yhteisöllisyys niin vahva, että tällaiselle laiskemmalle lukijalle ja kommentoijalle tulee helposti vähän ulkopuolinen olo. Olen myös saanut tuntea sen ulkopuolisuuden pari kertaa nahoissani osallistuttuani jollain harkitsemattomalla kommentilla johonkin keskusteluun.

onnenpäivänen kirjoitti...

Miekin mietin samoja. Miten uskomattoman paljon aikaa vapautuukaan, kun ei ole koneella. Oikeasti vapauttavaa.

Anna Elina/Vielä yksi rivi kirjoitti...

Kiitos Lumikko tästä(kin) tekstistä! On hyvä, että joku uskaltaa tuoda esille myös tämän virtuaalimaailman varjopuolia ja kyseenalaistaa positiivisuuden hehkutusta. Kuka meistä aina jaksaa olla iloinen, energinen ja pirteä? En minä ainakaan.

Kiitos myös teille keskustelijoille. Erityisesti Mustikkatytön ja Leenan kommentit saivat ajattelemaan tätä blogistaniaa jälleen kerran. Miksi tämä on niin koukuttavaa ja miksi täällä keikumme?

Olen itsekin monesti miettinyt näitä samoja asioita ja päätynyt nyt siihen, että minun EI ole mikään pakko kommentoida kaikkia blogeja, joiden lukijana olen, vaan osallistua keskusteluihin silloin kun koen sen olevan hedelmällistä. Toki välillä jaksan olla aktiivisempi ja osallistun useampaankin keskusteluun, mutta YRITÄN nyt suhtautua asiaan siten, ettei aina ole pakko osallistua ollakseen uskottava bloggaaja ja hyvä tyyppi.

Vaikka yhteisöllisyys on täällä hyvin tärkeää, niin tärkeintä mulle on se, että voin ja saan kirjoittaa kirjoista, lukukokemuksistani ja välillä käsitöistä ja elämästä ylipäätään. Joskus tuntuu, että multa on meinannut tuo pointti hämärtyä ja olen alkanut suorittaa täälläkin. Ja välillä olen ahdistunut siitä, etten ehdi olemaan riittävän aktiivinen ja reipas. Yritän nyt tosiaan tiedostaa tämän asian selvemmin ja tehdä tätä niissä puitteissa kuin ehdin ja jaksan. Jotenkin täällä, kuten elämässä muutenkin, pitäisi lopettaa itsensä vertaileminen muihin ja muiden suorituksiin.

Sinun blogissasi käyn mielelläni aina, kun tänne kirjoitat ja yhtä mielelläni myös kommentoin. Nämä keskustelut antavat minulle todella paljon. Jatka samalla linjalla, mutta sillä aikataululla, mikä sinulle parhaiten sopii.

Lumikko kirjoitti...

Anu, minä en tuota ajastamista osaakaan. Ei ole kyllä juttuja varastossakaan, ettei sen puoleen.
Hyvää syksyä sinnekin ja työniloa!

Niina, onko kyse sitten kuitenkaan ruikuttamisesta tai valittamisesta? Ehkä näillä termeillä määritellään iso ja tärkeä ja arvokaskin osa elämästä jotenkin alempiarvoiseksi tai huonommaksi. Jos elämäntilanteesi on sellainen, että välillä tuntuu pahalta, niin silloinhan se on sinun elämääsi ja "ruikuttamalla" voit purkaa tuntojasi, terapoida itseäsi ja kenties tulla samalla antaneeksi vertaistukea jollekulle toiselle. Minä haluaisin kannustaa ihmisiä puhumaan myös siitä nurjasta puolesta.

Hyvää syksyä sinullekin Niina! Ja jaksamista.

Anna Elina/Vielä yksi rivi kirjoitti...

Vielä lisäys, kun luin tuossa tuon kommenttisi kirjablogeista. Onpa harmillista, että tunnet ulkopuolisuutta. Mielestäni on kuitenkin piristävää, että välillä muutkin kuin aktiiviset lukijat osallistuvat keskusteluihin ja esittävät tuoreita ajatuksia ja näkökulmia. Enkä sano sitä, etteivätkö kirjablogistitkin sitä tekisi, mutta ulkopuolelta näkee asiat varmasti eri tavoin.

Lumikko kirjoitti...

Maria, ethän nyt kuitenkaan ala postata päivittäin vain sen takia, että Google löytäisi päivityksesi - se olisi jo todellista tietokoneorjuutta ;D

Sinun blogistasi kyllä huokuukin, että se on sinulle rakas harrastus. Olet myös yksi aktiivisimmista kommentoijista, keitä tunnen.

wihtori, sanos muuta, joku naisten tauti tämä tunnollisuustauti taitaa olla. Tervettä itsekkyyttä ja rajoja tarvitaan myös virtuaalissa, vaikka kone olisi kuinka käden ulottuvilla!

milla, se on kyllä kumma, että miksi sitä kiusaa itseään koneella, kun ei olisi mikään pakko. Enhän minä tosielämässäkään mene ehdoin tahdoin paikkoihin, joissa tulen kiukkuiseksi tai jotka jotenkin muuten ahdistavat. Miksi sitten teen sitä täällä? Joskus se on ihan silkkaa ajantappoa, sitä vain lykkää vaikkapa nukkumaanmenoa tai työntekoa ja kiertelee kaiken maailman paikoissa...

Katjusha, niinpä. Erityisen vapautuneelta tuntuu silloin, kun aikaa on mennyt vähän reilummin ja side virtuaaliin heikkenee ihan kunnolla. Se on kyllä mielenkiintoista, sitä (viime yönä) miettiessä syntyi tämäkin postaus :)

Lumikko kirjoitti...

Leena Lumi, ei tainnut miehesi ymmärtää, minkä tempun teki kun perusti sinulle blogin :)

Virtuaalielämä ei saa ryöstää oikeaa elämää; jos siltä tuntuu, asialle pitäisi tehdä jotain. Tämä ei ole mikään moraalinen kannanotto, vaan olen ihan oikeasti sitä mieltä, että ihminen voi paljon paremmin, jos elämän eri osa-alueet ovat tasapainossa eikä yksi asia (kuten nyt vaikka bloggaaminen) rohmua leijonanosaa vuorokaudesta. Näiden kysymysten kanssa olen itsekin painiskellut.

Sinullahan tuo harrastus on tietysti vielä paljon kokonaisvaltaisempi, jos meilailet blogituttujen kanssa ja tapaat heitä paljon livenäkin. Siinä on varmasti paljon hyviä puolia, mutta minusta kuulostaa Leena nyt siltä, että ajat itsesi tuota menoa blogi-burn-outtiin. Ja saatat kyllä hyvinkin olla ensimmäinen bloggaaja laatuaan, joka sellaisenkin ilmiön kokee.

En nyt kauheasti halua yrittää antaa mitään neuvoja, kun en ole itsekään "kuivilla" tässä asiassa, mutta äkkiseltään tulee mieleen, että voisitkohan jotenkin saada tai ottaa jonkinlaista etäisyyttä kirja(blogi)maailmaan? Haittaako se mitään/ketään, jos et aina pysykään kärryillä sen tapahtumista? Sinullahan oli se hyvä idea, että suljet koneen jo alkuillasta - onko se päätös pitänyt/auttanut?

Muista, että niin kauan kun sinulle ei makseta palkkaa bloggaamisesta, olet vapaa tekemään sitä _täysin_ omilla ehdoillasi! Edes kustantajia kohtaan sinulla ei ole velvollisuuksia, mikäli et ole suoraan heidän palkkalistoillaan.

Toivottavasti maltat mennä pian taas ratsastamaankin :)

Mustikkatyttö kirjoitti...

Tännehän tulee koko ajan kiinnostavia kommentteja. Näitä on kiva lukea!

Nyt sai vähän valotusta eräskin asia, jota olen mielessäni pähkäillyt: Miten Leena Lumi pystyy pitämään yllä niin tiheään päivittyvää, runsasta ja laadukasta blogia. Niin, oman veronsa se siis näköjään vaatiikin joskin varmasti tuo suuresti iloakin.

Kiitos Lumikko, kun kommentoit mietteisiini ja annoit hyviä vinkkejä ajatteluuni.

Niin, sekin on kysymys sinänsä (minkä huomaan ihan tarkkaan ottaen olevan ilmeisesti kohdallani ratkaisematta), että miksi ja kenelle sitä oikein blogaa ja mikä on tarkoitus ja päämäärä. Niin monet asiathan ovat myös tiedostamattomia.

Tavallaan, kun miettii, tutkailee ja harrastaa monia asioita voi olla vaikea yhdistää sitä kaikkea kokonaisuudeksi.Joitakin asioita lähestyy tai haluaa yrittää lähestyä ja ilmaista iloiselta, itseä ja muita rohkaisevalta kannalta, ihan oikeasti.

Mutta sitten joihinkin teemoihin liittyisikin niitä synkempiä tuntoja...ja jotenkin, on alkanut tuntua haastavalta kirjoittaa näistä tunnelmista.Vaikka itse siis kuitenkin luen mielelläni koko elämän kirjoon liittyvistä tunteista ja ajatuksista, niistä synkemmistäkin.

Lienee jotain itsensä suojaamista, ettei halua valottaa laajalle määrälle ihmisiä syvimpiä pelkojaan ja mahdollisia ahdistuksen aiheitaan, surujaan yms. Kokisiko sitä, että jotkut voisivat helpommin haavoittaa, kun avautuu kovin paljon.

Runoissa ja fiktiossa kaikki on yksinkertaisempaa. Kukaan ei voi sanoa yksi yhteen, että jaahas, nyt on tuolla naisella vaikeaa tai onpas se rikki tai tehdä mitään syväanalyysia. Joskus toisten analyysit, jotka eivät ole tehty rakkaudella, haavoittavat pahasti. Ei ole myöskään mukavaa, jos kokee tulleensa väärinymmärretyksi.

Hoitotyötä tekevillä on myös se ainainen mahdollinen taakka, (josta oli tässä vähän aikaa sitten kiintoisaa pohdintaa Highway to health-blogissa)että ihmiset voivat halutessaan tarttua joka ainoaan säröösi ja käyttää niitä perusteina siihen, ettet varmaan ole kykenevä auttamaan ketään muutakaan mikäli itselläsi ei ole tuon helpompaa.

Monissa blogeissa nykyään toitotetaan suurena totuutena sitä, että ellet itse ole kaikin puolin superkunnossa ja mahtavissa fiiliksissä, et voi auttaa ketään toistakaan. Itse en allekirjoita tätä väitettä. Mutta olen huomannut, että kun näitä juttuja tarpeeksi kauan lukee, tulee helposti aremmaksi näyttämään omia säröjään. Mutta uskon, että tämä voi olla väliaikainen vaihe.

Perinteisesti olen ollut jo lapsesta melkoisen avoin luonne, mutta nyt tämä pienehkö aikani blogosfäärissä on selvästi aiheuttanut käymistilaa minussa ja suhteessani avoimmuuteen. Koen haasteellisena sen tietämisen, mistä kannattaisi kertoa ja mistä ei. Ehkäpä se tässä pikku hiljaa selkenee. Ja voi olla, että pidän yhden blogin teemakeskeisempänä ja positiivisemmista mietteistäni kertovana ja teen toisen, jossa sitten oikein tuuletan niitä surullisia ja vaikeitakin tunnelmiani, joita toki aika ajoin on. Kaikki sururunot sinne ja sitä rataa.

Mustikkatyttö kirjoitti...

Jaahas, vaikeaa päättää, mutta kun näistä keskustelee, niin jo sekin jotenkin auttaa jäsentämään omaakin ajattelua.

Tuo "funktionaalinen ihmiskäsitys", Lumikko,on kyllä upea termi! En ole siihen ennen törmännyt, mutta onpa tosi sattuva!

Välillä mietin, eivätkö ihmiset, jotka kertovat olevansa aina vain positiivisten ihmisten seurassa tajua, miten laskelmoivalta tuollainen kuulostaa. Eli jos ystävä masentuu, niin ei muuta kuin karkuun ja uutta myönteisempää kaveria tilalle... Ei kai ihmissuhteiden valinta voi olla noin kaavamaista ja kylmää.

Ja kuinka kukaan voi rentoutua seurassa, joka julistaa, että vain oikeassa tunne- ja tahtotilassa oleva ihminen kelpaa keskustelukaveriksi. Kuinka aitous voi säilyä tällöin?

Herää kyllä blogaajanakin mieleen ajatuksia siitä, millainen on rehellinen ja aito blogaaja, millainen taas epäaito.

Joissain blogeissahan ollaan mukana koko persoonalla, joissain taas keskitytään miettimään, tiedottamaan tai analysoimaan vain tiettyjä teemoja eikä "kaikkia" puolia itsestä ole edes tarkoitus koskaan tuoda esille.Tavallaan koko persoonaa pikku hiljaa valottavat blogit ovat minusta tosiaan kaikkein kiinnostavimpia. Jotkut taas kertovat itsestään hyvinkin paljon juuri kommenteissaan.Mutta niin, kaikki myös aitous ja rehellisyys, riippuvat paljon siitä, mitä hakee ja tahtoo blogaamiseltaan.

Itselläni ainakin tuo kysymys hakee koko ajan muuttuvasti vastaustaan. Ne itseäni välillä rajoittavat ja kaventavat tunteet eivät kyllä miellytä, mutta toisaalta olen ymmärtäväinen itseni ja muittenkin oman yksityisyyden suojaamisvaistoille. Palanut lapsi pelkää tulta ja avoimet ihmiset toisaalta saavat usein paljon, mutta heihin usein myös tulee sattuneeksi eniten. Jää nähtäväksi paljonko halua ja voimia rohkeuteen itsellä riittää. Itse ainakin ihailen avoimmuutta toisissa.

Lumikko kirjoitti...

sanna moi, missäs sitä on piileskelty? IRL ilmeisesti? ;D Olenhan minäkin wannabe-filantrooppi, mutta joskus tämä misantropismini pääsee niskan päälle. Esimerkiksi just silloin, kun ihmiset kävelevät pyörätiellä rinnakkain (tai ylipäätään kävelevät pyörätiellä!).

Netin nopeus, nii-in. Jo yhden päivän "viive" sähköpostiin vastaamisessa saa helposti vähän hermostumaan: eikö se nyt saanut sitä mun viestiä, miksei se jo vastaa, tms. Ja tottahan se onkin, että jos vastausta ei suht pian rupea kuulumaan, viesti on tod.näk. saattanut unohtua ja hukkua muiden viestien joukkoon, kuten ainakin työsähköpostin kanssa helposti käy. Haluaisin silti ajatella, että niin helppoa ja nopeaa ja vaivatonta kuin netin ja kännykän avulla kommunikoiminen onkin, ihmisellä pitäisi silti olla vapaus valita, milloin antaa aikaansa vastaamiselle. Ei kaiken tarvitse aina tapahtua heti.

Paula, toivottavasti löysit hyvän selityksen :) Kuten Wikipediassakin todetaan (minäkin kävin kurkkaamassa!), termi käsitetään usein väärin. Ja minulla nyt oli tässä itsearviossani vähän huumoriakin mukana.

Minusta on aina välillä tuntunut siltä, että se ei ole loppuun asti oma päätökseni. Riippuvuushan on sellaista, että se ikään kuin vie päätöksenteon pois ihmisen ulottuvilta. Tai siltä se tuntuu. Joskus vain huomaa tuntikausia vierähtäneen jonkin sellaisen tekemisen parissa, jota ei ole tietoisesti valinnut. Siitä voi seurata tympeä olo.

Eräs blogituttuni teki niin, että hän sulki bloginsa ja perusti muutaman viikon tai kuukauden kuluttua uuden, josta hän ei kertonut kuin harvoille ja valituille "vanhoille" blogitutuilleen. Hänellä oli siis uusi käyttäjänimi ja kaikkea. Minä en ole tuntenut tarvetta tehdä samoin, mutta on tavallaan aika lohdullista tietää, että niinkin voisi tehdä, jos siltä tuntuisi.

onnenpäivänen, niin se on. Tekee hyvää sielulle ja kropalle!

Lumikko kirjoitti...

Anna Elina, se on tosiaan kamalaa, jos me (naiset) suoritamme täälläkin. Ja sellaisen kuvanhan tästäkin keskustelusta nyt saa. Yritetään yhteistuumin päästä moisesta ajattelusta eroon!

Bloggaamisessahan on erilaisia vaiheita, kuten täällä on ennenkin puhuttu. Minulle vuorovaikutteisuus oli jossain vaiheessa hyvinkin tärkeä osa tätä harrastusta, mutta nyt kun omat voimavarani ovat selkeästi pienentyneet esim. vuoden takaisesta ajasta, tärkeimmältä tuntuu oman pään tuulettaminen tekstiä tuottamalla. Eli vähän sama juttu kuin sinullakin. Vuorovaikutus on toki edelleenkin tärkeää ja olen suorastaan kiintynyt moniin blogituttuihini, mutta enää en edes pystyisi käymään tällaisia keskusteluja päivittäin. Siis sen vuoksi, että niin antoisia kuin ne ovatkin, ne vievät myös aikaa ja voimia (vaikka toki niistä myös saa voimia!). Minun on pakko säädellä jaksamistani tarkemmin, jotta jaksan tienata ja hoitaa kaikki pakolliset velvollisuuteni ja myös elää ja nauttia ja levätä.

Mutta aina välillä tämä on aivan mahtavaa, vähän niin kuin olisi ystäviä kylässä ja pohdittaisiin oikein kunnolla ja ajan kanssa syntyjä syviä.

Tuosta ulkopuolisuudesta: se on varmasti omien korvieni välissä. Ja jos kirjablogistaniassa onkin tiettyä sisäänpäinlämpiävyyttä (en nyt missään tapauksessa viittaa sinuun Anna Elina!), niin sehän on vain luonnollista.

Paula / Luen ja kirjoitan kirjoitti...

Tosi kiinnostavia juttuja. Kiitos, Lumikko, kiitos kaikki muutkin!

Melkein kaikki varmaan näitä miettii. Sidokset ja kytkökset ovat kai virtuaalimaailmassa löyhemmässä kuin oikeassa elämässä, joten vahvistusta tuntuu kaipaavan. Olen huomannut, että itse mietin nyt vähän vähemmän blogini näkyvyyttä ja muiden blogeissa näkymistä, kun elämä on kovin kamalan täynnä muutenkin. Ehkä olen hyväksynyt sen, että tähän pystyn, en enempään. Koetan olla rehellinen, eli kommentoin vain, kun jokin asia osuu, kuten Jaanakin mainitsi, mutta huomaan, että joudun usein jättämään vain lyhyitä ihan kiva -kommentteja. Se harmittaa, sillä oikeassa kasvokkaiskeskustelussa pääsisi nopeasti syvemmälle, ja halua jämäkämpään ajatustenvaihtoon monesti olisi. Minusta blogeihin pitää pystyä kuulumaan myös tummemmat sävyt.

Noh, iloitsen tästä verkostosta ihan mahdottomasti, joten aina mukana, kun vain oikea elämä antaa myöten! (Nytkin pitäisi tehdä jotakin ihan muuta, josta mieheni minua juuri hienovaraisesti muistutti... kaikelle on aikansa ;-)!)

Karenina Unska kirjoitti...

Olin jo hetken aikeissa olla vastaamatta, koska pelkään vastaukseni olevan sinulle jo taakka, siinä määrin vilkasta keskustelua blogisi herättää. Toki vilkas keskustelu on sinänsä positiivinen seikka, silloinhan on tullut sanoneeksi jotain sellaista, joka antaa ihmisille ajateltavaa ja tarttumapintaa. Toisaalta juuri tämä asia tekee blogin pitämisen sinulle työläämmäksi, sillä seuraat herättämääsi keskustelua ja vastaat ihmisille ja olet sillä tapaa läsnä.

Havaitsin itsekin kesällä blogitaukoa pitäessäni, että lukijamäärät toki putosivat, enhän tarjonnut mitään uutta luettavaakaan. Nähtäväksi jää, palaavatko ne koskaan entiselle tasolleen ja toisaalta pitääkökään kaikkien palata. Itse käytän googlen tarjoamaa syötteenlukijaa, jolloin se kertoo, mitkä kaikki kirjoitukset seuraamistani blogeista minulta ovat lukematta - tällöin hidaskaan päivitystahti ei hillitse lukuhalujani.

Omasta puolestani toivon sinun jatkavan bloggaamista, sillä ajatuksesi vain kertakaikkiaan ovat niin mielenkiintoisia. Olipa sitten tahti mikä hyvänsä, sellainen kuin sinun pirtaasi sopii.

Lumikko kirjoitti...

Mustikkatyttö, monesti varmasti onkin niin, että yksittäisen yksilön ei kannata kaikkia surujaan julkisesti surra ja tietty itseuojeluvietti on ilman muuta hyvä säilyttää. Ajankin enemmän takaa sellaista yleistä asenneilmastonmuutosta, joka sallisi ihmisten olla sellaisia kuin he ovat ja kannustaisi avoimeen keskusteluun. En siis tarkoita mitään rajatonta vuotamista nettiin tai minnekään muuallekaan, vaan ihan sellaista rehellisesti reflektoivaa ajatusten- ja kokemustenvaihtoa. Sitä tietysti tapahtuukin vaikka kuinka paljon, niin virtuaalissa kuin muuallakin.

Olen aivan samaa mieltä siitä, että syväanalyysin kohteeksi joutuminen ei ole mukavaa eikä terveellistä, jos asialla on joku vähemmän vilpitön taho. Usein kärkkäimmillä analysoijilla on vääränlaista ylemmyydentuntoa ja jokin (muille näkyvä) sokea piste oman itsensä suhteen, mikä tekee heidän kohteekseen joutumisesta vielä kiusallisempaa. Ylipäätään toisten analysoimisessa kannattaa olla hirveän varovainen ja keskittyä ennemmin itseanalyysiin. Toisaalta lähimpien uskottujeni annan kyllä analysoida itseäni mielin määrin: he tuntevat minut hyvin ja osuvat usein oikeaan. Mutta nämä analyysit eivät tapahdu julkisesti vaan kahdenkeskisesti, mikä on aivan eri asia.

Sen sijaan yhteisistä huolenaiheista, kokemuksista ja ajatuksista keskusteleminen (myös näin julkisesti) on minusta aidosti hedelmällistä - olettaen, että toisten rajoja ja yksityisyyttä kunnioitetaan, eikä mukana ole mitään piiloaggressiota tms.

Tuo on kyllä melkoinen vaatimus, että hoitoalalla työskentelevän pitäisi olla aina ihan tiptop (psyykkisesti) pystyäkseen auttamaan muita. En ollut tullut ajatelleeksikaan, että alalla voi olla tuollaisia (ääneenlausumattomia?) vaatimuksia. Sehän on jo ajatuksenakin ihan absurdi, kun ottaa huomioon, että myötäelämisen kyky yleensä vain voimistuu siitä, kun on itsekin kokenut vaikeuksia. Käyväthän psykoterapeutitkin terapiassa tai ainakin työnohjauksessa senkin jälkeen, kun heidän koulutukseensa kuuluva terapia on loppunut (näin olen ainakin ymmärtänyt). Ihminen kun ei koskaan valmistu.

"Ja kuinka kukaan voi rentoutua seurassa, joka julistaa, että vain oikeassa tunne- ja tahtotilassa oleva ihminen kelpaa keskustelukaveriksi?". Hyvin sanottu!

Clarissa kirjoitti...

Miten osaatkin aina ottaa esille asian, jota moni on itseksensä miettinyt, mutta vain miettinyt.
Itse olen viime aikoina paljonkin pohtinut blogielämän mielekkyyttä.

Onko mitään järkeä istua välillä pitkiäkin aikoja koneella ja elää virtuaaliystävien tekemisiä seuraten. Joskus jopa siinä määrin, että itselle tulee todella huono olo,kunnon virtuaalikrapula. Silloin päätän vakaasti lopettaa koko touhun. No eihän sitä taas voi tehdä niiden mukavien blogien takia, joita ehdottomasti haluan seurata, mutta kun lähden sieltä sitten (uteliaana) sivupoluille käväisemään niillä sivustoilla, jotka krapulaa aiheuttavat, olen taas itseeni täysin kyllästynyt ja pettynyt. Itsekuri, hei! Olisihan minulla omia oikeita töitä, projekteja, harrastuksia ja täällä roikun:( No, en usko, että perhe kuitenkaan vielä tästä kärsii.

Aktiivisuus sitten - oikeassa elämässä voivat ystävät pitää pitkiäkin taukoja ja kun tavataan, jatkuu juttu siitä mihin se viimeksi jäi. Virtuaaliystävyys näyttää toimivan toisin, pitempi tauko postauksien tai kommentoinnin välissä tarkoittaa näköjään sitä, että tahallaan jättäytyy jonkin ulkopuolelle - niin minkä?
Vaikka olenhan jo nyt ollut sen jonkun ulkopuolella, vapaasta tahdostani. En kuulu mihinkään klikkiin, en lähettele blogiin liittyviä e-posteja ja olen kai erakko, kun en ole tavannut ainoatakaan blogiystävää (paitsi yhden ennestään tutun) ja kirjoittelen blogiani harvakseltaan vain omaksi huvikseni muutamasta uskollisesta kommentoijasta iloiten.

Lumikko kirjoitti...

Paula, minä en ole oikeastaan koskaan tavoitellut blogille näkyvyyttä tai ollut kovin strateginen muutenkaan. Itse asiassa taidan olla bloggaajana (ja ihmisenä?) sekoitus sellaista tunnollista suorittajaa ja toisaalta täysin oman mieleni mukaan tekevää, impulsiivista jääräpäätä :)

Karenina, sinun kommenttisi ei ikinä voisi olla taakka! Eikä kommenttien lukeminen ole muutenkaan koskaan taakka. Vastaaminen voi joskus tuntua työläältä, jos kommentteja on paljon ja itse on väsynyt, kiireinen tms. Mutta ainahan kommentteihin voi palata paremmalla ajalla tai olla vaikka kokonaan palaamatta (sekin joskus sallittaneen).

Luulen, että useimpien blogien lukijamäärät notkahtavat kesällä. Täällä ainakin oli kesällä vähemmän kävijöitä. Nyt näyttää taas vilkastuneen.

En minä ole lopettamassa, tämä ei nyt ollut tarkoitettu sellaiseksi pohdinnaksi ollenkaan (minua henk.koht. vähän ärsyttävätkin sellaiset blogit, joissa lopettamista väläytellään vähän väliä). Viime yönä vaan huomasin miettiväni, että jotain voisi taas kirjoittaa tännekin, ja sitten päädyinkin kirjoittamaan siitä, kuinka vaikealta se tänne kirjoittaminen pienen tauon jälkeen tuntui!

Clarissa, voi miten tuttuja tunteita! Juuri tuo virtuaalikrapula, itsekurin puute ja itsensä soimaaminen siitä. Etenkin jos kyseinen krapulaa aiheuttava toiminta on poissa jostain niinkin tärkeästä kuin vaikkapa nukkumisesta. Ei mitään järkeä.

En minäkään ole tavannut yhtään blogiystävää (paitsi yhden samalla paikkakunnalla asuvan ja muutamia entuudestaan tuttuja). Erakkoja siis ollaan siinä tapauksessa molemmat! Suoraan sanottuna minua voisi vähän pelottaakin tavata blogituttuja: jos emme tulisikaan toimeen, kuinka kävisi blogikaveruuden? Huonosti, epäilen.

(mutta toki voisin haluta jossain vaiheessa tavata niitä blogiystäviäni, joiden kanssa olen ollut pitkään "tekemisissä" ja joita koen jo jotenkin tuntevani)

Minusta tuntuu, että blogien lukijat (oli omaa blogia tai ei) ovat aika tarkkoja ja huomaavat helposti juuri nämä klikkiytymiset ja muut. Minä olen esimerkiksi sinusta saanut jo varhain sellaisen kuvan, että et kuulu mihinkään piireihin etkä yritä miellyttää ketään; se on tehnyt sinusta minun silmissäni helposti lähestyttävän ja jotenkin luotettavan (siis esim. siinä mielessä, että teet itse omat päätelmäsi etkä ole muiden vietävissä). Olet sellainen oman tiesi kulkija ja se on hienoa!

Minäkin ainakin kuvittelen karttavani sisäpiiriytymistä ja toivon että se välittyisi täälläkin esim. siten, että kaikki ovat yhtä tervetulleita kommentoimaan ja keskustelemaan. Toisaalta monet hiljaiset lukijat saattavat kokea asian toisin, onhan minullakin kuitenkin paljon vakilukijoita ja blogiystäviä, joiden kanssa keskustelut pitkälti käydään. Mutta _toivon_, että täällä olisi sellainen vastaanottavainen ja uusille tuttavuuksille avoin ilmapiiri.

Leena Lumi kirjoitti...

Lumikko, Wihtori, Mustikkatyttö äkää vain olko huolissanne, sillä aina kun putoan tällaiseen vuodatukseen, mitä en helpolla omassa blogissani tee, joten unta näät Wihtori, jos niin toivot;-),niin siis tällaisen jälkeen, kun olen sen kirjoittanut ulos jonkun muun blogissa, minä teen rajoja. Onhan se nyt jotain, että käyn jo melkein joka päivä kunnon sauvakävelyllä, ensin järvenrantaa pitkin lujaa, sitten juoksen metsäisen mäen ylös ja olenkin jo kotikadullani. Sitten suihkuun ja toinen päivän kupillinen Robertsin suklaakahvia. Siis onhan tässä nyt jotain rajaa, kun saisin vielä viikonloput perheelle.

Olen hirveä suorittaja, joka onneksi vielä tiedostaa tilansa. Ja en, en saa, enkä halua palkkaa kirjojen lukemisesta ja niistä kirjoittamisesta.

Olen tavallaan myös yliempaattinen, joten katson velvollisuudekseni vastata aina kaikille kaikissa medioissa etc.

Nyt haluaisinkin lähteä viikoksi johonkin retriittiin täältä unelmasaareltani, mutta ei tule kuuloonkaan. Mutta: Olen todennut, että mies on todella työllistävä yksikkö. En tajua, miten se tapahtuu, mutta kun mieheni on työmatkalla, niin minulla ja koiruudella ei koko ajan pyöri pyykkikone, hurise imuri tai käy astianpesukone etc. Viikon loma tiedossa lokakuulla, sillä Lumimiestä odottaa nyt Kiina. Yllätys, yllätys, olen blogissakin vähemmän kun mieheni on poissa...Hmmm. voisi kuulostaa huolestuttavalta, mutta ei se sitä ole;-) Vuorokausirutii vain menee ihan itseninäköiseksi kun olen koiran kanssa kahdestaan ja siitä riippuu paljon.

En kauheasti toivo, että kukaan on minusta huolissaan, sillä se hermotuttaa minua. Olen pärjääjä, vaikkakaan en kone. Olen aina selvinnyt kaikesta. Ihan tutkimustenkin mukaaan isän tytöt ovat selviytyjiä ja minä en aio uupua bloggaamisen takia.

Mikä ihme tässä bloggaamisessa on se koukku? En kaipaa seuraa. Olen hiukan itseriittoinen ja viihdyn hyvin yksin ja kahdestaan. Olen jo ennen blogia rajoittanut/karsinut ystäväpiiriämme kotirauhan saamiseksi, mutta en tiennyt, mille oven avasin, kun ensin sanoin miehelleni, että 'mitään niin typerää en ikinä tee kuin bloggaan!' ja samana päivänä ennnen keskiyötä olivat ensimmäiset tekstit jo valmiit...

Minulle on tulossa koitos, olenko nettiaddikti vai en, mutta se tapahtuu vasta after Olga. Aion olla kolme viikkoa jossain enkä anna miehnkään ottaa kannettavaansa mukaan.

Sitä odotellessa:

Lumoavaa syyskuuta teille kaikille!

Mirka kirjoitti...

Hei Lumikko,
Nauran täällä nyt vähän itselleni. Lähetän tämän kommentin juuri tähän kirjoitukseesi nimittäin siistä syystä, että tietäisit minun olevan olemassa täällä ruudun takana. Puhtaasti siis itsekkyydestä ja olemassaolemattomuuden pelosta ;)

Haluan vain sanoa, että luen blogiasi innolla, vaikken aina kommentoikaan. Itse asiassa jätän joskus kommentoimatta siitä syystä, että olet jo saanut 30 kommenttia, joihin kaikkiin tahdot vastata ajatuksella. Se voi olla raskasta, se. Luulisin.

Sinulla on varmastikin paljon lukijoita, jotka saattavat ajatella kuin minä, joten kommenttilaatikossa kävijöiden lisäksi ilahdutat lukuisia muitakin näkymättömiä.

Hyvää alkanutta syyskuuta!

Leena Lumi kirjoitti...

PS. Lumikko, olen ollut pioneeri monessa, mutta en aio olla sitä blogiburnoutissa! Watch Me!

wihtori kirjoitti...

Hienoa Leena ! :)))

Lumikko kirjoitti...

Leena Lumi, hyvä juttu, me ei sitten suotta huolehdita :) Pääasia on se, että bloggaa silloin kun huvittaa ja jaksaa, olkoon sitten arki tai viikonloppu tai yö tai päivä. Kunhan ei muodostu taakaksi!

Minäkin haluaisin jonkun tuollaisen päivittäisen tai edes viikottaisen liikuntarutiinin. Meillä on ollut puhetta, että ruvettaisiin käymään uimahallissa viikottain. Nyt pitäisi vielä saada suunnitelma täytäntöön!

Mirka, kiva kun ilmaisit "olemassaolosi", se on aina mukavaa ja sen takiahan minäkin olen sitä "muodon vuoksi"-kommentointia harrastanut, että olen halunnut pitää kanavaa auki ja huikata kaverille, että hei kävin täällä. Mistä herääkin kysymys, että onko se sittenkään muodon vuoksi-kommentointia, jos sillä on selkeä (ja ehdottoman positiivinen!) funktio. Eli ei lopeteta huikkailua, silläkin on arvonsa ja merkityksensä - huomaan vain omalla kohdallani tympääntyneeni sellaisiin "tämä pitääkin lukea" tai "hieno kuva"-tyyppisiin kommentteihin (siis omiini), joita aika paljon tulee harrastettua, mutta joissa ei pitemmän päälle ole oikein mitään mieltä. Vaikka kivahan sellaisiakin kommentteja toisaalta on saada, joten... Tiedä häntä!

Hyvää syyskuuta teille molemmille, Leena ja Mirka -ja kaikille muillekin tietysti!

Valkoinen kirahvi kirjoitti...

Onpas täällä ollut meneillään kiinnostava keskustelu, joka meinasi minulla mennä aivan sivusuun! (Tämä juuri on blogimaailmassa minulle tyypillistä - moni asia menee ohitse.) Kaikki käy reaaliajassa, minä en. Kirjoitetaan samasta aiheesta, minä en. Kommentoidaan vuorokauden sisällä ja kaikkialle, minä en.

Vaikka olen pyrkinyt kirjoittamaan juuri siinä syklissä kuin tuntuu hyvältä ja yrittänyt pitää jalat maassa tämän mukavan harrastuksen kanssa, huomaan selaavani salakavalasti koukuttavia lukijatilastoja tiuhaan. On ihanaa, kun blogia luetaan - se koukuttaa kirjoittamaan, päivittämään ja kommentoimaan. On myös paineita päivittämisestä juuri lukijasyistä. Olen kuitenkin yrittänyt hokea itselleni, että tämä on harrastus ja sellaisena se saa toistaiseksi pysyäkin.

Itsekin olen törmännyt muutamaan otteeseen tuohon positiivisuuden vaatimukseen, joka on jotenkin kirjoittamaton sääntö blogimaailmassa: jos kirjoitat, kirjoitat positiivisesti. Olen tätä rikkonut ihan tietoisestikin välillä, ironian keinoin ja Mielensäpahoittajan lailla rutkuttamalla huolella arjen pienistä ärsyttävyyksistä. Siitä on tullut joskus kommentteja, joissa on kehoteltu miettimään omaa elämänasennetta. Minusta se on ollut hivenen hämmentävää, sillä ajattelen ennen kaikkea, että kysymys on teksteistä, sana"taiteesta"ja tuotoksista, jotka itsessään ovat sellasia kuin ovat. Ei siinä ole kysymys bloggaajan henkilökohtaisista elämäntunnoista tai muustakaan. Tämä tuntuu toisinaan sekoittuvan. On muistettava, että blogiminä voi olla toinen kuin oma minuus ja se on ihan ok. Jokainen tyylillään. Tätä sallivuutta aina kannatan, sitä että jokainen tekee omalla tyylillään ja tavallaan. Kilpailu ja sparraaminen jääköön yritysmaailmaan.

Sara kirjoitti...

Hei Lumikko! Tulen vähän jälkijunassa tähän keskusteluun. Juttusi sai minut kiinnostumaan aiheesta, jota itsekin pohdin.
Olen kesän aikan akirjoittanut aika harvakseen ja tällä hetkellä blogista on tullut pakkopullaa. Olen alkanut kyseenalaistaa omaa ajankäyttöäni. Täällä kun on helppo käyttää tunti jos toinenkin vain pelkkään "hyvää päivää kirvesvartta"-kommentteihin vastaamiseen. Minusta tuntuu, että pitäisi raa´asti putsata pois itselle vähemmän tärkeäksi osoittautuneet ja sisällöltään heppoisiksi kokemani blogit. Kumma, että ylipäätään olen niitä alkanut seurata ja kommentoida!
Toisaalta blogien mielenkiinto perustuu pitkälti aitouteen ja avoimuuteen. Mietin jatkuvasti, uskallanko ja haluanko avautua elämästäni ja ajatuksistani julkisesti. Kyllä, jos lukijoina ovat "vakavat" ja ajattelevat ihmiset. Mutta kun tuntuuu siltä, että kaupanpäällisinä tulee lauma tyyppejä, jotka kommentoivat vain siinä toivossa, että saavat tätä kautta napattua muutaman uuden lukijan omaan blogiinsa.
Sorry, jos kirjoittamani vaikuttaa sekavalta. Tulin eilen reissusta ja olen kamalassa flunssassa, pää räkää täynnä.
Toivon, että jatkat kirjoittamista. Blogisi on ainutlaatuinen ja kirjoituksesi mielettömiä tarinoita elävästä elämästä. Oma äitini sairastaa keuhkoahtautumaa ja on aivan finaalissa, joten teemasi ovat kovin tuttuja.

Oikein hyvää viikonloppua!

Lumikko kirjoitti...

Valkoinen kirahvi, sinullakin siis samoja tuntoja. Olet ihan oikeassa siinä, että tekstit teksteinä. Oma blogiminäni tosin ei taida juurikaan poiketa "oikeasta" minästäni, ainakaan tuon positiivisuuden/negatiivisuuden suhteen. Olen aina vierastanut yltiöpositiviisuutta ja tyhjiä sanoja, ja kokenut olevani jonkin sortin pessimisti, tai vähintäänkin realisti (huumorintajunikin on kallellaan sarkasmiin). Hyvä puoli tällaisessa luonteenlaadussa on se, että sitten kun ilakointiin on aidosti aihetta, se tuntuu todella riemukkaalta!

Sara, minullakin on flunssa, joten yhtä sekavalla päällä täällä kirjoittelen! Nii-in, aikaa täällä todella saa tuhlautumaan. Minulla on (tähän asti) ollut sikäli onnea, että vaikka olen avautunut vähän vakavammistakin asioista, vastaanotto on ollut tosi asiallinen ja empaattinen. Eli riski on kannattanut ottaa, koska (ainakin kommentoivat) lukijani ovat enimmäkseen juuri tuollaisia ajattelevia ihmisiä. Mutta onhan näiden aihepiirien käsittely varmasti myös karkottanut lukijoita. Sitä en kuitenkaan osaa harmitella.

Ai sinunkin äidilläsi on keuhkoahtauma? No sittenhän tiedät tarkalleen mistä puhun. Jaksamista teille ja kiitos kannustavista sanoistasi!