Tämän postauksen kommenteissa puhuttiin kilteistä tyttäristä, rajoista ja jaksamisesta. Kun teimme kotiutumispäivänä lähtöä vuodeosastolta, sain taas kuulla kunniani siitä, etten ollut pitänyt suutani kiinni isän hoitoon liittyvissä asioissa. Se oli liikaa, minulle kävi samalla tavalla kuin silloin kerran toukokuussa. Yht'äkkiä tuntui siltä, että olisin voinut jättää kiukuttelevan isäni siihen sängylle ja kävellä ulos koko tästä elämästä. Tietenkään en olisi tehnyt sellaista, mutta hetken aikaa sisälläni kupli suoranainen raivo.
Olin käynyt katsomassa isää sairaalassa lähes joka päivä vajaan kuukauden ajan, vienyt syötävää, ajanut parinkymmenen kilometrin matkan sinne ja takaisin. En odottanut kiitosta, mutta en myöskään jaksanut kuunnella enää sanaakaan sättimistä. Mitta tuli niin äkillisesti ja kertakaikkisesti täyteen, että en voinut estää tunteitani ja sanojani kuohumasta yli. Jos hoitajat kuulivat riitamme käytävälle, he varmaan säälivät isää, joka joutui lähtemään tällaisen hirviötyttären matkaan.
Välikohtaus meni nopeasti ohi, mutta en ole täysin toipunut siitä vieläkään. Tuttu syyllisyys tunkeutui muiden tunteiden läpi viimeistään samana iltana. Sen rinnalla oli kuitenkin muutakin; uupumusta, kiukkua, luovuttamista. Välittämistäkin tietysti, ja iänikuista, kroonistunutta huolta. Uutena kysymys: onko jatkuvassa joustamisessa sittenkään kyse välttämättömästä sopeutumisesta vai hakeeko kiltti tytär kiltteydellään ja mukautuvuudellaan edelleen (isän) hyväksyntää?
Ennen isän kotiinpaluuta piilotin tupakat ja tuhkakupit, hain apteekista nikotiinilaastaria, leikin ajatuksella savuttomasta isästä, jota olisi helpompi hoivata. Oltuaan muutaman tunnin kotona isä vaati minua kaivamaan tupakat ja tykötarpeet esiin.
Pettymykseni poiki oivalluksen: turha minun on yrittää häntä hallita ja pelastaa, ei se ole tyttären tehtävä, eikä kenenkään muunkaan. Minun on aika keskittyä omiin valintoihini ja antaa isän elää omiensa kanssa. Auttaa voin ja haluan, mutta rajoistani minun on opittava pitämään tiukemmin kiinni.
32 kommenttia:
Mä veikkaan, että isän sairaalastalähtökiukuttelu oli testi, että rakastaako toi mua ihan varmasti millaisena tahansa. Teillä molemmilla on oikeus verbalisoida sairauden ja muuttuneiden tilanteiden aiheuttamaa ahdistusta kiukuttelelulla ja riitelyllä, sen ihmisen kanssa uskaltaa riidellä, jonka ehdottomaan rakkauteen luottaa. Onhan sitä parisuhteitakin, joissa välttelee konflikteja, kun ei ole varma kuinka toinen reagoi.
Mun äiti on suht hyvässä kunnossa, muttei entisensä. Vanhenemista ja muutosta en oikein osaa hyväksyä. Haluaisin sulkea silmät.
Olen käynyt kesälläkin lukemassa, mutten normaalirytmillä. Olet mielessä!
Anu
Huomenta. Olen jo vuoden päivät seuraillut tätä omaishoitajan elämääsi, ja vaikka pidän suuressa arvossa valintojasi ja välittämistäsi, sanoisin nyt tähän, että hyvältä kuulostaa. Vedä rohkeasti omat rajasi tuntematta liikaa syyllisyyttä, on harhaa (vaikkakin luonnollista) ajatella voivansa omilla toimillaan vaikuttaa ratkaisevasti asioiden kulkuun.
Itse ikäni kilttinä ja uhrautuvaisena olen löytämässä kokonaan uudenlaiset voimavarat itsestäni sekä ilon ja uskalluksen maailmasta sen seurauksena, että olen huomannut, ettei 'itsekkyys' ole niin pahuutta eikä niin mustavalkoista kuin miksi olen sen mielessäni maalannut.
Omalle maailmankuvalleni tämä on ainakin ollut merkittävä huomio enkä usko hellittävän kivun ja stressin alta kuoriutuvan minäni olevan miinusta ympäristöllenikään. Suuttumus ei ole vaarallista, itsensä kuunteleminen ja oman elämänsä eläminen on olennaista, uhriksi ajautuminen taas raskas taakka niin itselle kuin muillekin. Ja se käy niin varkain, ajan saatossa hiiviskellen, kunnes huomaa olevansa poikki ja nurkassa. Ja vanha;)
No, ymmärtänet tunteellisuuteni tässä, olen asian suhteen akuutissa vaiheessa. Tiedän kyllä, että osaat itsekin päättää, mutta halusin kannustaa ja ottaa kantaa. Toivotan voimia ja hyvää lauantaita.
Viisasta puhetta. Läheisen hidasta kuolemista on äärimmäisen vaikea seurata vierestä, se on yhtä vuoristorataa henkisesti ja fyysisesti. Olet oivaltanut juuri sen, mikä on tärkeää teille molemmille. Joku raja pitää olla.
Syyllisyys oli minulle ehkä se vaikein osa. Järki sanoo, ettei sitä pitäisi tuntea, mutta sydän kulkee omia polkujaan siitä huolimatta. Kiltin tytön leimaa on vaikea karistaa. Oivalluksena havaitsin sen itsekin jossain vaiheessa, mutta masennuksen kautta piti kulkea sitä ennen.
Eipä se paljon lohduta, vaikka sanonkin, että ei ne hoitajat ajatelleet sinua hirviötyttärenä. Huolestuneena ja rakastavana, kuten olitkin.
Toivon sydämestäni sinulle voimia taipaleellasi. Tärkeimmän kuitenkin jo oivalsit, sen rajan.
Täältäkin lähettelen tsemppiterkkuja!
Ajatuksesi kuulostavat tutuilta. Minä seurasin oman isäni hiipumista pois alkoholismin myötä. Kävin itseni kanssa vuosia keskusteluja siitä, pitäisikö meidän sukulaisten saada hänet hoitoon. Mutta kun omaa tahtoa ei löytynyt, jossakin vaiheessa luovutin ja totesin itselleni, että yritetty on.
Nyt isä on ollut taivaan kodissa jo pari vuotta ja päällimmäisenä mielessäni on sääli siitä, että hänen elämänsä loppuvuodet olivat mitä olivat. Mutta syyllisyyttä en pode...
Voimia sinulle ja vahvaa omaa tahtoa toivottelen!
Jaksamista ja voimia!
Minäkin kannatan rajojen vetämistä sinun itsesi, mutta myös isäsi vuoksi. Molly tuossa kirjoittikin paljon hyviä ajatuksia. Aika työllistetty olet vieläkin, mutta hienoa että saatte kotihoidosta apua.
Hyvää lauantaita!
Samoilla linjoilla minäkin olen. Autetuksi tuleminen ei sekään ole useinkaan helppoa, ja luulen että isäsi elää aikamoista ristiriitaa oman tilanteensa kieltämisen, myöntämisen ja sietämisen kanssa. Sinä et sille kovin paljon voi. Sen sijaan olen varma että olet tyttärenä parhaimmillasi ja tuotat lopulta isoimman ilon, kun huolehdit omasta elämästäsi etkä päästä sitä ohi. Tämä on kuitenkin vanhempien syvä toive.
Hyvää viikonloppua, nauti!
Onneksi luin edellä olevan Liisan kommentin, sillä aivan samoin ajattelen minäkin.
Pidä siis huoli itsestäsi, se auttaa teitä molempia.
Olen myös sitä mieltä, että toisen tahtoa pitää kunnioittaa,vaikka se sotisi omien mielipiteittemme kanssa.
Luin hiljattain Johanna Adorján kirjan Rakkaudessa erottamattomat. Tarina on oivan eri kuin teidän, mutta se kertoo vanhenevien ihmisten voimakkaasta omasta tahdosta päättää elämästään. Hyvää luettavaa kaikille.
Huomaan toistavani oikeastaan sinun omia mietteitäsi,hienoa että olet myöntänyt tarvitsevasi tuota tervettä itsekkyyttä.
Hyvää viikonloppua!
Teet viiimeisessä kappaleessa oikean ja viisaan (johto)päätöksen. Kaikkea hyvää ja kohtuullisuutta elämääsi. -leena
Voi kuinka raskasta tuollainen voi ollakaan! Toivottavasti onnistuisit vapautumaan tuollaisista "kahleista". Ei sen tarvitse tarkoittaa kanssakäymisen lopettamista vaan jotain omassa mielessä tapahtuvaa vapautumismuutosta.
Kertomasi kokemukset ja tuntemukset, nuo mielen aaltoliikkeet sopuisuudesta suuttumukseen sekä päätyminen aina omaan syyllisyyteen, tuttua itsellenikin aikaisemmlta vuosilta. Hoitoalla, jolla itsekin olen, sanotaan hakeutuvan tai joutuvan tavanomaista kiltimpiä ja alistuvampia luonteita. Omalta kohdaltanikin varmasti paikkansa pitää. Mutta enää se ei kohdallani toimi.
Minusta reagointisi ja siitä johtuva käytös on aivan ymmärrettävää. Ja voin (muistaa omakohtaisesti) myös hyvin ymmärtää tuollaisen välikohtauksen ja suuttumuksen jälkeisen pahanmielen ja pettymyksen. Valitettavan ikävä tapa myös ottaa tapahtuneesta aina itse vastuu. Omalla kohdallani väsyessäni tuollaiseen läheiseeni/aaltoliikkeeseen, hyvän ja pahan vuorotteluun, otin totaalisesti etäisyyttä vetäytymällä kaikenlaisesta kanssakäymisestä. Siitä ei seurannut taivaan putoamista. Huomasin että "jättämäni" ihminen ei jäänyt heitteille, eikä kuulunutkaan olla minun apuni varassa. Näitä vaativia läheisiä on kohdalleni osunut muutamia. Jotenkin vain vuosien saatossa olen oppinut heidänlaisiaan väistämään, olemaan tyynesti provosoitumasta heidän taholta tulleisiin asioihin. Sen myötä aloin kokea oman elämäni paljon kevyemmäksi ja itsenikin hyvemmäksi ihmiseksi.
Toivottavasti en loukannut suorasukaisuudellani. Omista raskaista kokemuksista ja tuntemuksista kertominen on omat riskinsä, haavoitetuksi joutuminen. Mutta sinun blogisi lukijat ja kommentoijat omaavat onneksi juuri oikeanlaista empatian kykyä ja myönteisyyttä, josta saat ihanaa tukea ja voimaa itsellesi. Mielestäni olet oikealla tiellä! Voimaa, iloa ja rakkautta päivääsi!
Viime kädessä jokainen on vastuussa aina omasta hyvinvoinnistaan.
Aikuinen ihminen saa tehdä omat päätöksensä ja elää niiden kanssa, sinä et voi isäsi elämää ohjailla ja päättää hänen puolestaan. Omaan elämääsi voit onneksi vaikuttaa :)
Pidä huolta omasta hyvinvoinnistasi, voimia ja jaksua!!
Tuttua, jälleen, isän ajoilta ja nyt myöhemmiltäkin vuosilta toisen ihmisen kanssa! Minulla on samanlaisia ajatuksia kuin jo kommentoijilla, riidat kuuluvat läheisiin suhteisiin, hyvä on sanoa asiat kuten ovat. Voi, just tuollaista kuluttavaa aaltoliikettä, vuoristorataa ja sitä loputonta syyllisyyttä. Todella vaikea on auttaa sitä, joka ei autettavaksi halua kuin omilla ehdoillaan, jotka joko kuormittavat/syyllistävät auttajaa kohtuuttomasta tai ovat järjettömiä, terveyttä heikentäviä. Jokin itsemääräämisongelma tässä isälläsi varmasti on. Kapinaa.
Onko mahdollista ottaa lepotaukoa tuosta kaikesta, kliinisen toteavaa, tunteista riisuttua, terveellä tavalla itsekästä asennetta edes hetkeksi - vaikka käytkin auttamassa?
Anu, jotenkin siinä lähtötilanteessa oli tunteet pinnassa puolin ja toisin. Isällä ehkä pientä pelkoa tulevasta ja minulla tietoisuus vastuun lisääntymisestä sairaalajakson jälkeen ja väsymystä rankan kesän jäljiltä. Eihän riitely sinänsä olekaan vaarallista, jos asiat osataan sopia. Meillä vaan ei tuota sopimista harrasteta; riidan jälkeen palataan normaaliin päiväjärjestykseen ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut, ja riidan aiheuttamat tunteet käsitellään yksin omassa mielessä.
Omien vanhempien vanheneminen ei tosiaan ole helppoa seurattavaa, etenkään sen vanhemman kohdalla, joka on ollut se elämän tuki ja turva (minulla äiti).
Kiva kuulla, että käyt yhä lukemassa!
Molly, harhaa se on, olet oikeassa. Minä en oikeastaan ole ikinä pitänyt itseäni erityisen kilttinä tai uhrautuvaisena, mutta toisaalta se voi ilmetä niin eri tavoilla eri ihmisten kohdalla. Voi olla pohjimmiltaan sellainen, vaikka päällisin puolin olisikin omapäinen, jopa särmikäs.
Kiitos kun otit kantaa, nämä kannanotot rohkaisevat minua jatkamaan sillä terveen itsekkyyden tiellä, jota olen alkanut pitää välttämättömänä sekä jaksamisen kannalta että siksi, ettei oma elämä menisi ohi.
Olen muuten lukenut kaikki viimeaikaiset(kin) postauksesi, vaikka en ole tainnut osata sanoa oikein mitään mihinkään. Olet tärkeä blogiystävä, Molly!
Minna, ihana kommentti, kiitos. Tämä tilanne tosiaan nostaa monenlaisia tunteita pintaan. Osa niistä on melkein sellaisia pikkulapsen kiukustumisia: miksi vanhempani menivät eroamaan, ja minä joudun kantamaan sen vastuun, joka "oikeasti" kuuluisi puolisolle? Tai: eihän isäkään ole aina huolehtinut minusta, miten hän voi pitää itsestäänselvyytenä sitä, että minä nyt huolehdin hänestä?
Nämä ovat ohikiitäviä tuntemuksia, jotka pulppuavat jostain syvältä upotakseen sitten takaisin sinne pohjavesiin. Mutta olemassa nekin ovat.
Ripittäydyin riidasta kotihoidon ihmisille vielä samana iltapäivänä, ja he ainakin tuntuivat ymmärtävän hyvin. Kehottivat ottamaan vähän etäisyyttä, lepäämään ja ottamaan rennosti. Mutta ei se hirviötytär-olo ihan heti väistynyt...
Voi Nonna, ymmärrän paremmin kuin arvaatkaan. Hienoa, että olet välttynyt syyllisyydeltä ja jatkanut omaa elämääsi ilman henkisiä riippakiviä.
Kiki, kiitos!
Maria, juu ilman tuota kotihoidon apua homma ei kyllä enää toimisi ei sitten mitenkään. Sairaalareissusta seurasi lopulta paljon hyvää, mm. nyt tämä kotihoito.
Hyvää viikonloppua sinnekin!
Liisa, niin se on, luulen että kotiinpaluukin aiheutti aika ristiriitaisia tunteita, siis ei pelkästään iloa ja helpotusta vaan myös pelkoa omasta selviytymisestä, toisten armoilla elämisestä, yksinjäämisestä jne. Ja juu, tällaisena stressaantuneena kiukkupussina en voi olla kovin ilahduttava ilmestys isällekään; hänkin siis hyötyy siitä, jos tajuan ottaa vähän iisimmin.
Hyvää viikonloppua sinullekin Liisa!
Clarissa, yritän kyllä ymmärtää isän tarvetta pitää kiinni siitä vähästä itsemääräämisoikeudesta, joka hänellä vielä on. Joskus vain toivoisi, että asiat voisivat mennä vähän helpomman kautta. Luulen, että poden syyllisyyttä siitä, että päästin isän niin huonoon kuntoon silloin kuukausi sitten kunnioittamalla hänen tahtoaan (joka ei sitten ehkä kuitenkaan ollutkaan hänen tahtonsa) ja nyt yritän kaikin keinoin estää samaa toistumasta. Mutta tosiasia on kuitenkin se, että hän tulee kuolemaan tähän tautiin, eikä se tule olemaan minun vikani.
Hyvää viikonloppua myös sinne, Clarissa-ystäväiseni!
Leena, kiitos, minustakin tuntuu että olen nyt oivaltanut jotain olennaista.
Rita, et missään nimessä loukannut, päinvastoin: kiitos kun jaoit omia kokemuksiasi ja ajatuksiasi.
Se omassa mielessä tapahtuva vapautuminen on tosiaan kaikista tärkeintä, vaikka konkreettiset muutoksetkin ovat joskus tarpeen. Tässä riidassa oli tosiaan se ero edelliseen verrattuna, että en ottanut kaikkea vastuuta itselleni. Minusta minulla oli oikeus huomauttaa isälle, ettei tuntunut kivalta tulla jatkuvasti kritisoiduksi, vaikka yritin vain auttaa. Jos olisin saanut sanottua asiasta aiemmin, tunteenpurkauksen ei ehkä olisi tarvinnut olla niin voimakas.
Olet aivan oikeassa siinä, että otan riskin puhumalla näistä asioista täällä. Minua kylmää pelkkä ajatuskin siitä, että näitä saattaa joku lukea "pahalla silmällä", niin kuin hyvin todennäköistä on. Mutta en mieti sitä. Koen, ettei minulla ole mitään hävittävää jakaessani inhimilliseen elämään kuuluvia kokemuksia ja tuntemuksia, jotka ovat useimmille tuttuja tavalla tai toisella tai ainakin tulevat tutuiksi myöhemmissä elämänvaiheissa. Minulla on tosiaan ollut myös se onni, että ainakin kommentoivat lukijani ovat todella fiksuja, tarkkanäköisiä ja -kuten sanoit- empaattisia ihmisiä, jotka uskaltavat jakaa myös omia kokemuksiaan. Olen saanut tällä käydyistä keskusteluista aivan valtavan paljon lohtua, tukea ja uusia näkökulmia. Riski on siis kannattanut ottaa :)
Kaikkea hyvää myös sinulle Rita ja kiva kun käyt täällä!
Tuntisitko itsesi hirviöksi, jos ulkoistaisit kauppa- ja muut asiat kodinhoitajalle? Ainakin meillä päin sellaiseen on mahdollisuus vanhoilla tai muuten vain huonokuntoisilla ihmisillä.
Vaara piilee siinä, että jossakin vaiheessa (esim. ensi viikolla tai kolmen kuukauden päästä) kypsyt isäsi asioiden hoitamiseen (ja siihen, miten ne määrittävät aikatauluasi) ja alat tuntea syyllisyyttä kypsymisestä. Ehkäpä kaikki muotoutuu vähitellen luonnikkaasti - varmasti!
Tupakoiden takavarikoiminen oli itsemääräämisoikeusloukkaus. Todella ikävää, että isäsi riippuvuus on niin suuri, että hän ei edelleenkään voi olla ilman - siitä huolimatta hänellä on oikeus polttaa vaikka päivät pääksytysten.
Hyvää viikonvaihteen jatkoa!
Elisa, niin se on, yritän hyväksyä :) Aikaisemmin tämä ei oikeastaan ollutkaan ongelma (en esimerkiksi koskaan yrittänyt saada isää lopettamaan tupakointia), mutta tuon kuoleman rajalla käymisen jälkeen olen jotenkin kuvitellut, että minun on oltava "tiukempi", pidettävä isää päättäväisemmin hengissä. Mutta ei se taida mennä niin.
Kiitos Elisa!
Katja, minustakin tässä on selvästi kyseessä jonkinlainen kapina, ja kai se on ihan ymmärrettävää. Isä on elänyt boheemin ja itsenäisen elämän, hyvässä ja pahassa; tämä nykyinen tilanne on paitsi uusi ja ennenkokematon myös vaikeasti sulatettavissa. Tupakka taitaa olla sellainen napanuora "entiseen elämään", aikuisuuteen (erotukseksi vanhuudesta sikäli kuin se on merkinnyt hoivattavaksi joutumista). Identiteettikysymys myös.
Tuota kuvailemaasi mielentilaa ehkä tavoittelen, ainakin sellaisena välivaiheena, mutta vielä ei olla siinä (pinna on edelleen kireällä enkä ole irrottanut otettani yksityiskohdista, joiden ainakin kuvittelen olevan vastuullani). Lokakuun alussa lähdemme pienelle matkalle; uskon sen tekevän hyvää enkä aio tuntea reissusta syyllisyyttä (vaikka totuuden nimissä mietin jo nyt, miten kerron asiasta...). Enköhän saa kaupassakäynninkin delegoitua vaikka isän siskolle siksi aikaa.
Hoo Moilanen, minusta kyse ei ollut itsemääräämisoikeusloukkauksesta, koska oli aivan itsestään selvää, että halutessaan isä saa tupakat takaisin. Sairaalassa hän oli kuitenkin 3,5 viikkoa polttamatta ja lupasi lääkärille ja hoitajille yrittää pärjätä nikotiinilaastarilla myös kotona. Minusta kokeilulle ei olisi annettu edes mahdollisuutta, jos tupakat ja tuhkakupit olisivat olleet odottamassa häntä siinä nenän edessä. Yritin siis vain antaa yritykselle mahdollisuuden, koska luulin isän itsekin toivovan sitä, mutta tajusin kyllä pian, ettei asian laita ollut niin.
Ja kyllä, polttaa saa toki mielin määrin. Ongelmaksi tässä tapauksessa voisi muodostua se, ettei isä pääse itse ostamaan tupakkaa. Minun on siis haettava sitä hänelle ja varmistettava, etteivät varastot lopu kesken. Sen aion myös tehdä, koska nimenomaan kunnioitan isäni itsemääräämisoikeutta.
Pakko sanoa, että en kauheasti arvosta tekemisteni kritisoimista pseudo-legaalisin termein. Luulen, että kuka tahansa omainen siirtäisi vaikkapa alkoholistiparantolasta kotiutettavan omaisensa viinapullot pois silmistä ihan vain luodakseen paremmat olosuhteet hyvin alkaneen toipumisen jatkumiselle. Jos kotiutuja sitten itse haluaa päästä myrkkyihinsä käsiksi, niin silloin ei tosiaan ole oikeutta kieltäytyä - mutta silloinkin voisi toki kieltäytyä hakemasta ainetta lisää kaupasta.
Lumikko, tarkoitukseni ei ollut loukata. Joko se oli mennyt minulta ohi tai et ollut kertonut, että isäsi oli ollut hoidossa nikotiinilaastareilla ja oli luvannut yrittää jatkaa samaan malliin kotona.
Tiedä sitten että eikö nikotiinilaastarista tule samanlaista vaikutusta kuin polttamisesta.
Yksi ystäväni päätti lopettaa tupakanpolton sairastuttuaan rintasyöpään. Hoidoista on pari vuotta, asiat ovat reilassa ja päätös on pitänyt eikä tupakkaa kuulemma tee enää mieli.
"Joskus tulee melkein mentyä parvekkeelle vanhasta muistista, mutta sitten muistan, että enhän polta!"
Tottumus on toinen luonto.
Jaksamista ja voimia täältäkin!
Pidä huolta ennen kaikkea itsestästi ja omasta hyvinvoinnistasi!!
Kiitos Lumikko, niin sinäkin olet. Viimeaikaiset postaukseni eivät taida oikein valaista koko tilannetta, joten niitä voi olla vaikea kommentoida;) Kiva kuitenkin tietää, että olet mukana.
Hoo Moilanen, en varmaankaan ollut kertonut asiasta. On niin paljon, mistä en ole kertonut enkä tule kertomaankaan. Haluan pitää näiden kirjoitusten painopisteen omissa kokemuksissani ja tuntemuksissani. Niistä katson voivani puhua, loukkaamatta liikaa isän yksityisyyttä.
Katja, kiitos, yritän!
Molly, mukana ollaan, tietysti :)
Tsemppiä sinne! 18-kesäsenä hoidin isääni kotona pahan onnettomuuden jälkeen ja kylläpä sitä monta ilkeää sanaa sai kuulla ja kestää kiukuttelua. Ihminen on niin särkyvä silloin kun on sairas ja jotkut sen näyttää ulospäin vain ilkeilemällä. Yleensä ne on kuitenkin ne rakkaimmat, jotka sen ilkeilyn saa osakseen. Niin mä ainakin silloin koetin ajatella, että rakkauttahan se vain on... Näin se sunkin isäsi varmasti siellä kovan kuoren alla jossakin ajattelee!
Hei, ensinnäkin kiitos erittäin hyvin kirjoitetusta blogista! Jään mielenkiinnolla seuraamaan.
Tilanteesi on minulle erittäin läheinen: hoidin omaa, neurologista sairautta sairastanutta isääni yli kolme vuotta kunnes hän kuihtui pois viime vuoden lopulla. Syyllisyyden ja riittämättömyyden tunne oli koko ajan piinaava ja niin väsyttävä, että en ole vieläkään siitä täysin toipunut.
Isäsi kiukuttelee sinulle, koska sinä olet hänelle läheisin ja tärkein. Se tuntuu äärimmäisen epäoikeudenmukaiselta ja loukkaavalta, mutta ei hän sitä kiusallaan tee. Tunteet on vain pakko purkaa joekus jotenkin.
Toivon sinulle voimaa arvokkaassa työssäsi ja itsekkyyttä ottaa myös omaa aikaa itsellesi! Olen iloinen, että pystyt purkamaan tänne tuntojasi. Itse patosin niitä ihan liikaa sisälläni.
alkusyksyn terveisin hannamaria
Sinä olet hirviötytär vain omien korviesi välissä. Et kenenkään muun silmissä! Hoitohenkilökuntakin näkee kaikenlaista ja he tunnistavat normaalin väsymyksen aiheuttamat tuiskahdukset. Oikeutus niihin kuuluu jokaiselle. Olet tehnyt ja teet isäsi vuoksi paljon, älä tuomitse itseäsi! Tiedän, helpommin sanottu kuin tehty...
Lepoa ja tervettä itsekkyyttä päiviisi!
Maikki, kiitos! Niinhän se menee, että läheisimmille uskaltaa kiukutellakin. Ja hyvä niin. Kuten sanoit, sairaana on särkyvä, ja jotenkin sitä ahdistusta on purettava. Joskus meinaa vaan mitta täyttyä sillä vastaanottavalla osapuolella...
Tervetuloa myös lukijaksi!
Hannamaria hei! Huh, sinulla on ollut rankkaa, ymmärrän hyvin väsymyksesi, joka ei vieläkään tahdo hellittää. Minä olen ollut aivan käsittämättömän väsynyt tänä kesänä, ja se on melko varmasti psykosomaattista.
Kiitos vertaistuesta, toivottavasti kommentoit toistekin :)
Mirka, kiitos synninpäästöstä :D Minulle kävi muuten jännä juttu siinä kotiutumistilanteessa: luin sen riidan jälkeisen hiljaisen hetken aikana isän omahoitajan kirjoittaman raportin, jossa luki että "tytär on osallistunut hoitoon aktiivisesti ja käynyt melkein joka päivä katsomassa". Minulle tuli melkein kyyneleet silmiin. Sillä hetkellä se tuntui jotenkin niin lohdulliselta, että hoitohenkilökunta näki sitten kuitenkin hyvänä asiana sen, mistä isä minua moitti. Ja että _joku_ oli ylipäätään huomannut, että yritin parhaani - vaikka sisälläni asuikin se hirviötytär... ;)
Voi Lumikko hyvä, ethän sinä ole mikään hirviötytär!
Muut kommentoijat jo ehtivät sanoa ne kaikki ajatukset ja sanat, jotka mieleeni nousivat kirjoitustasi lukiessa. En siis ryhdy toistamaan. Kerron vain vähän omista kokemustani tai oikeammin äidistäni.
Äiti putosi syyllisyyden suohon oman äitinsä kanssa tämän elämän loppuvuosina. Tuntuu, ettei oikein ole vieläkään sieltä päässyt pois, vaikka mummon kuolemasta on jo yli neljä vuotta (oli kuollessaan 88-vuotias). Mummo oli monella tavalla sairas ja loukattuaan lonkkansa oli ensin palvelutalossa ja sitten viimeiset reilu puoli vuotta terveyskeskuksen vuodeosastolla. Äiti kävi katsomassa häntä päivittäin ja jos ei päässyt, niin minä usein sijaistin häntä. Myös muut mummon tyttäret ja miniä ja lapsenlapset kävivät hänen luonaan. Mummoni ei siis missään nimessä ollut yksin.
Äitini teki silloin osa-aikatyötä ja vielä hoiti jonkin verran veljeni lapsia. Kaikesta tuosta huolimatta hän koki syyllisyyttä siitä, ettei hoitanut tarpeeksi äitiään eikä ottanut tätä kotiinsa hoidettavaksi. Mummokin muistutteli välillä asiasta. Sanoi mullekin, että voisin ryhtyä hänen hoitajakseen, koska lapsemme eivät minua enää tarvitse (just silloin oli pahoja ongelmia vanhimman lapsemme kanssa). Mummoni eli niin täysin omassa maailmassaan ja ei ymmärtänyt yhtään, että muilla on muutakin elämää kuin hänen hoitamisensa. Hän osasi syyllistää äitiäni ja tämä syyllistyi. Äiti ei oikein osannut purkaa mielessään koko asiaa ja joskus vieläkin viittaa siihen, että miksei hoitanut mummoa kotonaan.
Nämä ovat niin monimutkaisia asioita ja mukana on paljon erilaisia tunteita. Tärkeintä nyt on, että muistat hoitaa myös itseäsi. Se on varmasti hyvin haasteellista, mutta yritä löytää omaa aikaa ja ota apua vastaan, milloin vain sitä saat.
Edelleen toivottelen sinulle todella paljon voimia ja jaksamista! Ja muista, että täällä kuunnellaan ja välitetään.
Anna Elina, kiitos kun kerroit omista ja äitisi kokemuksista. Toivottavasti äitisi vielä ymmärtää, että mummon vaatimukset ovat olleet kohtuuttomia eikä hänellä ole mitään syytä tuntea syyllisyyttä. En nyt halua leikkiä mitään psykoterapeuttia, mutta mieleen tulee, että olisiko äitisi ja mummosi väleissä ollut jo pidemmältä ajalta sellaista mummosi taholta syyllistävää kuviota, joka olisi aiheuttanut syyllisyydentunteen kumuloitumisen äitisi mielessä? Tarkoitan siis sitä, että ehkä riittämättömyydentunne on kertynyt jo paljon pitemmällä aikavälillä eikä vain noina viimeisinä laitosvuosina. Minä ainakin huomaan itsestäni, että pintaan nousee nyt tunteita koko elämäni ajalta (suhteessa isään siis).
Kiitos taas Anna Elina, ja ihana kuulla että kuunnellaan ja välitetään <3
Et tarvitse tunnustusta keneltäkään - esim. hoitohenkilökunnalta - isäsi hoidosta. Pyyteetön auttaminen on itsessään palkitsevaa, vaikka kukaan ei sitä olisi näkemämässä.
Minna
Viimeinen kappale toi hymyn. Noin juuri!
Ei sinun myöskään tarvitse suojella isääsi kaikelta, voit ja saat näyttää tunteesi vaikka isäsi onkin sairas. Varmasti koko ajan mennään suuntaan, jossa oikea balanssi löytyy tai edes jonkinlainen keskitie. Balanssi omien tunteidesi ja isäsi etenevän sairauden, tunteiden ja tahdon kanssa.
Ilon pilkahduksia viikkoon!
t.Paula
Isälläsi ei ole ehkä ketään muuta, kehen purkaa pahaa oloaan, ahdistustaan, epävarmuuttaan ja pelkojaan. Ei ole oikein, että saat ylimääräisen painolastin niskaasi, kaiken muun lisäksi, mutta toisaalta se on inhimillistä ja ymmärrettävää.
Voimia sinulle ja isällesi.
Lähetä kommentti