Nuori lääkäri kertoi keskustelevansa mieluusti omaisten kanssa suoraan ja kehotti kysymään rohkeasti, jos jokin asia askarruttaa. Lähdin hänen huoneestaan huojentuneena ja kiitollisena saamistani vastauksista.
Olen myös käynyt terapeuttisia puhelinkeskusteluja sekä terveyskeskuksen että kotihoidon sosiaalityöntekijän kanssa. Tarkoitus ei tietenkään ollut terapoida minua vaan keskustella isän tilanteesta, mutta molempien naisten kanssa jutellessani huomasin voivani puhua rehellisesti ja kiertelemättä myös omista tunteistani, mikä tuntui valtavan helpottavalta. Molemmat olivat sitä mieltä, että elämäni helpottuisi kovasti, jos varsinainen hoitovastuu siirtyisi kotipalvelulle.
Olen itsekin ajatellut tehdä tiettyjä muutoksia elämääni, jos muutoksia nyt voi tekemällä tehdä. Muutosten ytimessä ei ole itsekkyys, mutta jostain syystä tuo sana pyrkii pintaan heti kun yritän sanallistaa aikeitani. Se on vähän harhaanjohtavaa, koska itsekkyys on käsitteenä ikään kuin miinusmerkkinen, jostain tai joltain pois. Ja kuitenkin ajatuksena on kasvattaa jotain lisää, ravita ja runsauttaa. Pelkkää plussaa minulle ja sitä kautta ehkä muillekin.
Haluan ottaa elämäni hyllyltä ja puhaltaa siitä pölyt, tehdä sillä mitä huvittaa ja mitä tehtävissä on. Ei sillä, etteikö tämä mennyt aika olisi ollut elämää siinä missä se hyllytettykin. Mutta joku osa minusta istuu odotushuoneessa, enkä enää tiedä, mitä se siellä odottaa ja miksi.
Juteltuani eilen lääkärin kanssa sanoin isälle:
"Sinulla voi kuule olla vielä pitkä elämä edessä".
"Älä pelottele", vastasi isä, muka-tuskastuneena. Sitten hän alkoi pohtia ääneen, mitä herkkuja voisin sillä kertaa tuoda kaupasta.
17 kommenttia:
Käymme samaa prosessia. Minä jouduin tuohon 'nyt on mun aika, mun vuoro' -vaiheeseen ja päätin muuttaa monta asiaa sekä aloittaa joka vuosi kolme uutta asiaa, kun äitini sairastui 80 vuotiaana melkein toivottomasti syöpään. Olen lupaukseni pitänyt ja muutin paljon. Ja äitikin parantui. Nyt hänellä menee tosi lujaa!
Tänä vuonna minulta on kuollut kaksi ystävää ja molemmat olivat virtaa täynnä olevia naisia, joilla ei mitään sairauksia. Se panee miettimään ja otankin nyt esiin uusia koordinaatteja...
Niin hauska tuo juttusi loppu! Ihan kuin minun isäni, mutta myös äitini toistelee, että 'miten kauheaa kun meidän suvun kirous on elää sata vuotiaaksi'.
Minun elinikäodotteeni on 99,9 vuotta, mutta tämän vuoden jälkeen en siihen enää usko, eikä sillä ole mitään väliäkään. Pääasia, että eletään täysillä, mitä eletään, mutta silti muutan jotain...
Kaikkea hyvää isällesi ja tietysti sinulle!
Minäkin olen sitä mieltä, että elämä pitää elää nyt, eikä puoliksi "hyllyttäen". Eli muutoksen tuulet puhaltakoon elämääsi, jos niin haluat!
Minuakin hymyilyttää tuo isäsi loppukaneetti. Tässä ja nyt, mitä sitä turhia kauas tulevaisuuteen miettimään!
Ihana kuulla, että olet saanut kohdata ihmisiä, joiden kanssa on ollut hyvä puhua. Ja että olet myös kohdannut itsesi, uudestaan, jälleen, ja halu elää voittaa niin sinussa kuin isässäkin. Herkkuja teille molemmille ja sitä myötä ympärillennekin, olemassaolon onnea !
Ihana ja rohkaisevia uutisia isäsi voinnista. Tulin iloiseksi niistä.
Tuo halu ottaa oma elämä hyllyltä ja hieman puhdistaa tai uudistaa sitä on tuttua minullekin. En jotenkin osaa tai kykene vaihtamaan muutaman asian suuntaa elämässäni, vaikka haluaisin. Pukeudun reippaan ihmisen kaapuun, mutta oikeasti vaan haahuilen ja haahuilen. Se, miten ottaa sen ratkaiseva ja rohkea askel uuteen suuntaan (ja vanhaan haaveeseen), on itselläni eräänlainen selvitettävä kysymys. Luulen, että koetan napata kiinni sinun ajatuksestasi siitä, että plussaa itselle on myös plussaa läheisille.
Ihana kuulla, että isäsi ja sinun asiat alkavat järjestyä!
Aistin täällä Meijerillä jälleen kerran inspiroitumista; kun sanot ottavasi elämäsi hyllyltä niin moni muukin alkaa miettiä elämäänsä ja omia haaveitaan - niin myös minä. Myös tunteet ja muistot liikkuvat täällä.
"Mutta joku osa minusta istuu odotushuoneessa, enkä enää tiedä, mitä se siellä odottaa ja miksi."
Jossakin vaiheessa elämääni olen itsekin ajatellut noin. Se oli se vaihe, jolloin sanavarastostani tuntui puuttuvan ei-sana. Olin valmis kaikkeen ylimääräiseen, kaikkeen vapaaehtoiseen, kaikkeen. Tarvittiin yllättävä sairastuminen ja toipumisen myötä tajusin, etten enää halua odottaa. Haluan elää.
Siitä tulee ensi keväänä kymmenen vuotta. Tällä hetkellä elän elämäni parasta aikaa...
Olipa täällä odottamassa terapeuttinen blogikirjoitus ja keskustelu ja juuri niin otollisella hetkellä, ettei paremmin voisi osua. Tosiaan tässä ja nyt! Haahuilemalla ja murehtimalla ei auta ketään; ei sitä kenen takia on sydän sykkyrällään ja samalla sitä jää oma elämä elämättä murehtiessa asioita, jotka tapahtuvat ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella, murehti niitä tai ei. Hyvä, jos olet saanut omaa taakkaasi kevennettyä. Ihan kaikesta me kiltit tyttäret voida kantaa vastuuta - näin ainakin nyt itse koen. Toivon paljon positiivisia asioita elämääsi! (Ja myöskin omaani)
- Elma -
No nyt alkaa näyttää jo paremmalta - sinua kuunnellaan, isäsi asiat menevät oikeaan suuntaan ja itse olet ymmärtänyt positiivisen itsekkyyden tärkeyden.
Aivan kauhuissani olen lukenut viimekertaista postaustasi ja kommenteissakin kerrottuja juttuja siitä, mitä kaikkea vanhat ja sairaat joutuvat kokemaan. Vaikka olenhan minä itsekin nähnyt aikoinani sairaalassa kesätöissä ollessani yhtä ja toista ja muistan uhmanneeni neuvoa: potilaan kanssa ei saa jäädä juttelemaan!
Pirteyttä ja hyvää vointia huumorimiehelle ja iloa pölyttömään elämääsi!
Tuntuupa hyvältä lukea kertomistasi hyvistä puhelinkeskusteluista, saamastasi ymmärtämyksestä ja tuesta! Myös siellä puhelimen toisessa päässä keskustelun toinen osapuoli/ammatti-ihmisen voi tuntea hyvää mieltä ja kiitollisuutta antamastaan tuesta. Näin se parhaimmillaan menee ja pitäisi mennä.
Ihanaa tuo elämänmuutosoivalluksesi! Itsekkyydestä ei todellakaan ole kysymys, ei! Tuli assosiaationa mieleen joku vanha kansanruno, (ihan lapsena kuultu ja oivallettu) jossa joku eläinemo kiikuttaa uupuneena poikasta hampaissaan ja kysyy pennultaan, että kiikutatkos sitten minua, emoasi, kun olen vanha ja kykenemätön itse liikkumaan?
Johon pentu vastaa: - eihän toki, vaan omaa pentuani! Niinhän se pitää olla, että jokaisella sukupolvella on oltava oma elämänsä.
Mahtavaa huumoria isältäsi tuo vastaustokaisu ;)
Iloitsen omien yli 80v vanhempani elämästä ja -asenteesta; Isän harrastukseen paluusta (kuukausi sitten) aivohalvauksen jälkeen ja äidin kulttuuritilaisuuksiin(kahdesti tällä viikolla)osallistumisesta.
Otetaan heistä rohkaisevaa mallia. eikö!
Hienoa että olet saanut puhuttua omista tunteistasi.
Ja pieni itsekkyys on välillä vain hyvästä, joten intoa elämään ottamiseen hyllyltä ja pölyjen puhaltamiseen:)
Luin tätä ilolla! Hienoa, etät isäsi kotiutetaan, hyviä kohtaamisia sairaalahenkilökunnan kanssa ja ajatuspolkuja.
Minäkin poimin tästä tuon kiltit tyttäret -ajatuksen. Erään tutun kanssa joskus lasten ollessa ihan pieniä juttelimme hoivaamisista. Hän oli tutkinut asiaa työnsä puolesta ja kertoi kerrosvoileipä-ilmiöstä, joka on tyypillistä naisille. Ensin hoidetaan omat lapset ja sitten omat vanhemmat, joskus appivanhemmatkin. Olen tuota kovasti miettinyt, samoin sitä balanssia: mikä olisi itselle sopivin tapa, sopiva määrä?
Mielelläni kuulisin mitä kaikkea sinun tähän tulevaan elämänmuutokseen kuuluu?
Elämän ottaminen hyllyltä, mikä fantastinen projekti! Heti tuli mieleen, että taitaisi tehdä hyvää muillekin. Sitä tulee kovin helposti hyllyttäneeksi ainakin osia elämästä.
Iloista löytöretkeä sinne hyllylle!
Täällä tosiaan tulee paljon ajatuksia, kuten Maria/Sinisen linnan kirjastosta vähän viittasi. Jos ei jo blogitekstistä, niin kommenteista. Vaikka en kaikkia ja aina kommentteja luekaan.
Itsekkyys tosiaan tuo jonkinlaisen negatiivisen varauksen. Hassu sana! Ihan tervettä itsekkyyttä on kuitenkin pitää omasta terveydestään ja hyvästä olostaan huolta. Siten sitä sitten jaksaa antaa myös muillekin. Ei muuten jaksa - ei ole oikeasti läsnä, vaikka kuvittelisi olevansa. Elämässä opittua..
t.Paula
Leena Lumi, hienoa että äitisi parantui korkeasta iästä huolimatta! Minusta tuntuu, että tämä syksy pitää sisällään monenlaisia muutoksia, vaikka en vielä tarkalleen tiedäkään, mitä ne tulevat olemaan. Ehkä lähinnä sisäisiä?
Nonna, juu niin pitää. Välillä on ihan hyvä vähän tarkistaa kurssia :)
wihtori, kiitos, jotain kuvailemasi kaltaista taitaa tosiaan olla nyt ilmassa!
Katja, se on vaikeaa, tiedän. Mutta ehkä muutoksen (vaikka kuinka pienenkin) tarpeen tiedostaminen on jo askel oikeaan suuntaan. Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että uhrautumalla ja omista haaveistaan tinkimällä ei lisää kenenkään onnellisuutta, vaan homma toimii vähän niin kuin lentokoneessa: ensin se happimaski omalle naamalle, sitten vasta auttamaan muita. Onneksi näitä asioita voi elävässä elämässä vähän limittää ja lomittaa :)
Maria, ihanasti sanottu, hienoa jos tosiaan olisikin noin edes välillä :)
Hippokampustaja, kuulostaa tutulta. Minäkin olen aikeissa säännöstellä aikaani ja energiaani vähän tarkemmin jatkossa. Hienoa että koet eläväsi nyt elämäsi parasta aikaa!
Elma, ihana kuulla että sait vertaistukea ja vielä otollisella hetkellä! En nyt vielä tiedä, miten tämä taakan kevennys käytännössä tulee toimimaan, mutta aion yrittää järjestää asiat niin, että se ei jäisi pelkäksi sanahelinäksi. Paljon positiivista toivottelen sinunkin syksyysi, Elma!
Clarissa, hih, siellä se huumorimies istuu jo lähtökuopissa odottamassa keskiviikkona tapahtuvaa kotiinpääsyä. Vielä en ole kauheasti ehtinyt pölyjä huiskimaan, mutta mielessä on jo tuuletus käynnissä :)
Rita, ihana ja rohkaiseva kommentti, kiitos! Tuo kertomasi kansanruno puki sanoiksi jotain sellaista, joka minullakin on alitajunnassa väikkynyt. Tietenkään asioiden ei (onneksi!) tarvitse olla joko-tai, mutta kyllähän tuossa on perää.
Katja, kiitos taas :) Intoa on, joskin tämä kestoväsymys vähän hillitsee sitä... Tavallaanhan terve itsekkyys on niin luonnollista ja välttämätöntäkin ihmiselle, että ehkä siitä ei pitäisi puhua itsekkyytenä ollenkaan.
Vuoroveden Katja, juu tuo "kiltit tyttäret" osui kyllä jollain tavalla asian ytimeen. En ajattele, että kiltteys merkitsisi automaattisesti uhrautumista, mutta se vaara on kyllä olemassa. Kuten sanoit, balanssin löytäminen on vaikeaa, ainakin jos haluaa välttää toisaalta syyllisyyden, toisaalta uhrautumisen tunteet.
Minullahan tämä kerrosvoileipäilmiö on hyvää vauhtia menossa vähän nurinkurisesti. Olen sen ikäinen, että oman perheen perustamisen pitäisi olla nyt prioriteetti, mikäli lapsia haluan. Tässä on siis todella miettimisen paikka: miten saan energian riittämään kaikkeen siihen, mitä haluan ja mitä täytyy? Ja mitä oikeastaan haluan/täytyy?
Liisa, tässähän näitä nyt jo on tullut, riveillä ja rivien väleissä. En osaa sanoa konkreettisesti vielä muuta kuin sen, että haluan pitää huolta jaksamisestani ja siitä että aikaa ja energiaa riittää myös niille asioille, jotka ovat _oman_ elämäni kannalta tärkeitä.
Pirkko, juu-u, sellainen projekti täällä nyt on tarkoitus laittaa alulle :)
Paula, nimenomaan noin se menee, ei jaksa olla oikeasti läsnä. Missään, jos tarpeeksi väsähtää. Jännityksellä odotan, miten asiat tästä nyt lutviutuvat...
Lähetä kommentti