torstai 4. elokuuta 2011

Suojelisin sinua kaikelta

Kirjoitin alkuviikosta niistä pienistä ilonpilkahduksista, joita tähän sairaalataipaleeseen on kaiken huolen ja epätietoisuuden ohella mahtunut. Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että kurjia asioita on paljon enemmän. Osa niistä liittyy isään ja hänen vointiinsa, osa siihen ympäristöön, jossa tämä kaikki tapahtuu.

On potilaita, jotka istuvat keskellä yötä käytävällä pyörätuoli kaiteeseen köytettynä. On yöhoitajia, jotka eivät suostu tuomaan mehua vaan antavat kraanasta vettä ja tokaisevat: "Juo tai ole juomatta". On säädöksiä, joiden mukaan aliravitulle ihmiselle ei voida antaa ylimääräistä voileipää, vaikka hän ei olisi saanut lainkaan päivällistä paikanvaihdoksen osuttua juuri ruoka-aikaan ja vaikka hän valittaisi nälkäänsä.

On terveyskeskuslääkäreitä, jotka eivät usko lisähappeen, vaikka keuhkolääkäreiden suositusten mukaan ympärivuorokautinen (20-24 h/vrk) happihoito vähentää merkitsevästi keuhkoahtaumataudin aiheuttamaa kuolleisuutta.

On keskusteluja, joissa yksi hoitaja sanoo yhtä ja toinen toista. Sanotaan, että isälle etsitään hoitopaikkaa. Sanotaan, että hoitopaikkoja ei ole tai että isälle on tarjottu hoitopaikkaa, mutta hän on kieltäytynyt siitä. Sanotaan, että isä kotiutetaan ensi viikolla. Sanotaan, että isää ei missään nimessä kotiuteta ensi viikolla. Luvataan apua kotiin. Sanotaan, että apua voidaan järjestää tarvittaessa.

Kerrotaan asioita, joista minä en ole kuullut mitään ja joista isä ei tiedä mitään. Kerrotaan asioita, jotka kumoavat kaiken aikaisemmin kerrotun. Väitetään, että isä on kuvitellut asioita - kunnes joku muistaa jotain, joka vahvistaa isän kertomuksen todeksi.

Ja sitten ovat ne hetket, jolloin istun sairaalasängyn vieressä tuolilla ja katselen kun pikkuruiseksi kutistunut isäni kyyhöttää sängyn laidalla jalat ilmassa roikkuen ja syö ahnaasti perunavelliä. Kyljet kohoilevat kiivaasti syömisen aiheuttamasta rasituksesta. Sairaalapyjaman hihoista pilkistävät tikkumaiset käsivarret, joiden hauras iho on täynnä verikokeiden aiheuttamia mustelmia.

Yritän olla reipas, vaikka itku vaanii kurkussa. Haluaisin suojella häntä kaikelta, mutta kun en pysty.

25 kommenttia:

Maria kirjoitti...

Et voi suojella mutta voit taistella ja vaatia hyvää ja oikeudenmukaista hoitoa.Tiedän sen.Tappelin itse isäni viiden surkean hoitolaitoksen jälkeen paikkaan jossa hän on nyt ihminen joka on arvokas vaika jo saattohoitonsa lopussa.Sinulla on Aikaa on vähän -sinun pitää olla rohkea vaikka itkettää.

Maria/Sinisen linnan kirjasto kirjoitti...

Nuo kertomasi asiat ovat aivan käsittämättömiä :/. En osaa taaskaan sanoa muuta kuin toivottaa paljon jaksamista!

Lumikko kirjoitti...

Maria, joskus tuntuu siltä, että keinot loppuvat kesken, etten osaa enkä tiedä mitä tehdä. Etten löydä oikeita ihmisiä. Tulee hirveän turhautunut ja ahdistunut olo. Toisaalta se sama olo lisää taistelutahtoa, mikä on hyvä asia.

Jaksamista sinulle, Maria. Olen tosi iloinen puolestanne, että olette löytäneet hyvän paikan, jossa isääsi kohdellaan hyvin.

Lezzie kirjoitti...

Voi, tiedän nuo tunteesi! Olen itse kokenut isäni kohdalla aikoinaan samankaltaista. Miten suuri se säälintunne omaista kohtaan on kun ei mahda asioille mitään...

Lumikko kirjoitti...

Maria, kiitos. Ne ovat. Mutta ymmärtääkseni tämä on arkipäivää vuodeosastoilla. Paljon, paljon pahempaakin on - olen kuullut esim. kotihoidon puolella työskennelleiltä sellaisia kertomuksia, joiden soisi tulevan julkisuuteen. Tosin en tiedä, auttaisiko se(kään) mitään. Maailma on niin kovin kaukana täydellisestä. Vanhustenhoidon kohdalla sanoisin, että aivan liian kaukana.

Katja kirjoitti...

Huokaus ja empatiani! Niin tuttua laitoselämää Meillä yritettiin ensin hoitaa Alzheimer-isää kotona. Sitten, kun oli mennä meidän muidenkin terveys, häntä pyöritettiin mielisairaalan suljetulta osastolta (ainut paikka, josta ei päässyt karkaamaan, mitään dementiaosastoja ei silloin ollut)yksityiseen hoitokotiin (kauas kotiseudulta) ja lopulta sairaalan kroonikko-osastolle. Kaikki olivat kamalia paikkoja, kurjia muistoja jäi, en kokenut että isä kuoli arvokkaasti tai että viimeiset vuodet olisivat olleet hoidollisesti hyviä.

Voimia ja taistelumieltä sinne, selvitköön mutkat, olkoon inhimillistä.

jaana kirjoitti...

Voi kun voisikin suojella, mutta ei voi, voi vaan olla läsnä.Niin kipeää kuin onkin katsoa toisen kärsimyksiä ja tuskaa, niin kipeää, ettei aina jaksaisi. Eikä aina jaksaisi taistellakkaan paremman hoidon puolesta. Mutta toivottavasti saat jostain voimia, jotta isäsi asiat selviävät mahdollisimman hyvin.

Suvenkeiju kirjoitti...

Todella surullista. Vaikuttaa siltä, että kun kyky ja oikeus itsemäärämiseen päättyy alkaa yksilö pyöriä kuin lottopallo koneessa. Kaikki on sattumanvaraista.
Toivon isällesi hyvää loppuelämää ja tarpeeksi perunavelliä, lämpimiä peittoja, huomaavaisia hoitajia, oikeudenmukaisia päätöksiä ja Sinulle paljon voimia kohdata nämä haasteet!

Lumikko kirjoitti...

Lezzie, se säälin ja voimattomuuden tunne on musertava. Ja siltä sairaalta omaiselta sen tahtoo pitää piilossa, jotta toinen ei huolestuisi ja ahdistuisi lisää.

Paula / Luen ja kirjoitan kirjoitti...

Miksi näille asioille ei voi mitään?

Kaikki järjettömyydet vain julkisuuteen. Onhan oltava oikeus inhimilliseen hoitoon. Täydellistä sen ei tarvitse ollakaan, mutta inhimillistä sentään! Kyllin hyvää.

Lumikko, paljon voimaa, rohkeutta ja sisua sinulle! En voi edes kuvitella, mitä joudut kestämään. Lujuutta!

milla kirjoitti...

Usein varmasti isoissa sairaaloissa tieto ei kulje tarpeeksi hoitajien välillä. Mitä on informoitu ja kenelle. Ja sitten voi asiat yhtäkkiä heittääkkin suuntaa, että jo sovitut asiat eivät enää pädekään. Tuntuu, että hoitopaikkojakin jo aivan varmana pidetään ja sitten yhtäkkiä ihmisiä pompotellaan papereilla uusiksi. Välittämättä heidän tarpeistaan tai että ajateltaisiin ihmisten olevan yksilöitä eivätkä mitään nimiä paperilla tai sijoitettavia esineitä.
Surullista kyllä.

Itse en oikein tahdo työskennellä sairaalassa, vaikka periaatteessa sairaalassa työskentely saattaisi kiinnostaakin. Mutta jotenkin koen sen varsinkin sellaiseksi, että ei pystyisi tekemään sitä työtä niin hyvin kuin tahtoisi. Ei ehtisi tai jotain muuta vastaavaa. Ehkä tämä on vain illuusio, mutta olen hyvilläni nyk. työpaikastani ja ajasta jota on edes johonkin ylimääräiseenkin esimerkiksi virkistys & viriketoimintaan.

Kannattaa aina antaa kirjallista palautetta! Muuten ei ainakaan mikään koskaan muutu, jos ollaan vain hiljaa. Ja varmasti saa vaatia, toistaa, pyytää ja olla tiukkana.

Voimia!

Mirka kirjoitti...

Lämpimiä ajatuksia lähetän sinulle ja isällesi!!! Paljon on sairaalamaailmassa kummallisuuksia, jotka aukeavat vain siihen tutustuneille, MUTTA huonoa käytöstä, välinpitämättömyyttä tai potilaan pompottelua ei tulisi olla!

Happihoitoa voidaan antaa, jollei ole riskiä samanaikaisesta hiilidioksiditason noususta ja sen aiheuttamasta tajunnan tason laskusta. Yleensä happiarvojen kanssa pyritään potilaan normaaleihin kotiarvoihin, jotka eivät tietenkään ole samat kuin keuhkojensa suhteen terveellä kansalaisella.

Lumikko kirjoitti...

Katja, kiitos. Voin kuvitella, miten rankkaa teillä on tuolloin ollut. Minun isoäitini kuoli myös Alzheimeriin, sairastettuaan sitä sen 10 vuotta, jota pidetään sairauden maksimikestona. Hän oli ensin kotona, sitten monta vuotta vuodeosastolla.

Yritän nyt tallettaa niitä hyviä muistoja, koska niitäkin syntyy yhä. Isähän on täysin järjissään, joten pystymme karkottamaan ahdistusta puhumalla. Mutta kokonaistilanne on aika masentava.

jaana, niin se on, joka kerta tuntuu vaikealta jättää isä sinne ja toisaalta taas tunnen melkein pakenevani sieltä välillä. Joskus käynti vie niin täysin voimat, etten jaksa edes puhua siitä, vaan mykistyn koko loppuillaksi.

Suvenkeiju, kiitos paljon. Onneksi on kaikkea hyvää, myös niitä huomaavaisia hoitajia, joista parhaat osaavat kohdata omaisenkin. Tosin silloin kun tällainen aarre osuu kohdalle, tunteet meinaavat saada vallan (vaikka liekö tuo niin vaarallista).

Lumikko kirjoitti...

Paula, sitä minäkin ihmettelen ja tuskailen. Etenkin niiden tapausten kohdalla, joissa ei todellakaan ole enää mitään tulkinnanvaraa, vaan menettely on ollut räikeän epäeettistä. Isän asiathan ovat hyvin moniin muihin verrattuna. Mutta kun on oma isä kyseessä, sitä tietysti toivoisi että asiat hoidettaisiin hyvin ihan absoluuttisesti eikä vain suhteellisesti. Kiitos Paula!

milla, isä ei ole enää aluesairaalassa vaan terveyskeskuksen vuodeosastolla. Sairaalassa oli monella tapaa erilainen toimintakulttuuri, mutta tiedonkulussa näyttäisi olevan aika paljon katkoja molemmissa paikoissa.

Sairaalan tehostetun valvonnan osaston hoitajat tekivät minuun vaikutuksen. He olivat todella hyviä sekä potilaiden että omaisten kanssa.

Isä ei halua, että "rupean riitelemään", koska hän pelkää sen kostautuvan hänelle. Minustakin tuntuu, että haluan isän ensin pois tuolta, ennen kuin annan mitään virallista palautetta. Jos edes annan. Joskus mietin, että onko siitäkään sitten mitään hyötyä. Että siellä varmaan ajatellaan, että taas yksi hankala omainen on vaatimassa mahdottomia. Ehkä olen vain väsynyt.

Lumikko kirjoitti...

Mirka, kiitos! Juu, niin varmasti onkin, mutta paljon on myös sellaista, jota kaikki hoitajatkaan eivät hyväksy.

En enää tiedä, mitä ajatella happihoidosta; tähän asti sen tärkeyttä (myös kotihoidossa) on korostettu ja sairaalassa isällä oli happiviikset jopa suihkussa. Terveyskeskuksessa happihoito lopetettiin kuin seinään, eikä sitä anneta enää ollenkaan (mikäli isä ei itse pyydä sitä, ja hänhän nyt ei pyydä mitään, koska ei halua olla häiriöksi).

Omien havaintojeni mukaan isä voi paremmin silloin, kun hän hengittelee happea edes silloin tällöin, mutta ehkä sillä ei sitten ole merkitystä. Silti minua vähän harmittaa jo senkin takia, että minulla kesti kauan saada isä ikään kuin sitoutumaan omaan hoitoonsa, ja nyt kun hän ei lääkärin esimerkkiä seuraten pidä happihoitoa enää tärkeänä, häntä voi olla vaikea saada jatkamaan sitä kotioloissa. Enkä ymmärrä, miksi se nyt yhtäkkiä olisi muuttunut merkityksettömäksi, kun tähän asti sitä on pidetty aivan ratkaisevana helpotuksen tuojana.

Huoh.

Anna Elina/Vielä yksi rivi kirjoitti...

Voi että Lumikko. Minä olen niin surullinen siitä kohtelusta, mitä isäsi ja muut vanhukset ja sairaat sekä heidän omaisensa joutuvat kokemaan. Ei sitä ymmärrä, miksi tällaisessa ns. hyvinvointiyhteiskunnassa voidaan heikkoja ihmisiä kohdella noin huonosti.

Oma mummoni (äidinäiti) oli muutama vuosi sitten jonkin aikaa terveyskeskuksen vuodeosastolla ja siellä vieraillessa tuli ihan samanlainen olo. Mummon meinasivat muuten ensin kuivattaa (ei siis nesteytetty), mutta onneksi suvussa oleva asiantuntija hoksasi asian.

Näen vieläkin mielessäni ne vanhukset siellä terveyskeskuksen aulassa istumassa tyhjin katsein. Ja oma rakas mummo siellä muiden kanssa. Siinä terveyskeskuksessa jopa pyydettiin omaisia syöttämään potilaita, jotka eivät enää itse kyenneet syömään. Hoitajia oli niin vähän, etteivät he ehtineet kaikkia ruokkia ajallaan. Eli ehtivät vasta ruokkimaan sitten, kun ruuat jo olivat jäähtyneet. Kapinoin hiljaisesti sitä vastaan, mutta syötin kyllä mummon aina, jos sitä pyydettiin (äitini hoiti sen homman melkein joka päivä, mutta silloin hän oli matkoilla tms. kävin joskus sijaistamassa). Toki siinä oli sitten jotain tekemistä samalla, kun vieraili mummon luona, jonka kanssa ei enää paljon pystynyt kommunikoimaan (huono kuulo ja sekavuutta). Nyt mummoni on jo tuonilmaisissa.

Hoitajat ovat aivan liian tiukoilla eikä ihme, jos he eivät edes muista kaikkea sitä, mistä on sovittu. Kuitenkin ja tietenkin heidän pitäisi siitä huolimatta hoitaa sairaat ja vanhukset hyvin. Hyvää hoitoa pitäisi saada kaikkien eikä vain niiden, joilla on vara maksaa mansikoita.

En tiedä, mitä tässä oikein voisi tehdä tilanteen parantamiseksi. Taistelemista ja sisukkuutta omaisilta kyllä tarvitaan, mutta entä ne, joilla ei ole omaisia, jotka tappelisivat heidän puolestaan?

En yhtään ihmettele, että olet hämmentynyt ja surullinen. Kuvasit muuten niin hienosti isääsi siinä sängyn laidalla, että pala nousi kurkkuun.

Voimia, paljon!

Katja kirjoitti...

Voi kun kurja lukea tuota kirjoitustasi. Ja samalla tuntuu niin tutulta kun muistelen kolmen vuoden takaisia asioita äitini kohdalla.

Jaksamisia!!!!

Anonyymi kirjoitti...

Lumikko: Arvasinkin, että happihommelin taustalla oli enemmän kuin mitä kirjoitit! Outoa todellakin. Tuossa vaiheessa hoidon tulisi olla pääasiassa oireita (hengenahdistusta) lievittävää ja sitähän happi on.

T: Mirka

Lumikko kirjoitti...

Anna Elina, olen viime aikoina miettinyt tuota hyvinvointivaltiota usein, että onko sitä enää. Moneen muuhun maahan verrattuna on tietysti, enkä halua kuulostaa kiittämättömältä, mutta kyllä siinä sellaista murenemista on tapahtunut. Ja tapahtuu taatusti edelleen, kun suuret ikäluokat vanhenevat ja täyttävät sairaalat ja laitokset.

Tuo mummosi nesteytyksen puute on hyvä esimerkki siitä, ettei aina voi luottaa siihen, että hoidetaan kunnolla. Minulla on nyt huoli tuon happihoidon kanssa.

Minäkin kävin lukioikäisenä syöttämässä isoäitiäni. Kuten sinäkin, olin ikään kuin "tuuraamassa" äitiäni tai isoisääni, jotka kävivät vuorotellen syöttämässä isoäidin kahdesti päivässä, useiden vuosien ajan. Jos halusi varmistua siitä, että isoäiti sai ruokansa ajallaan ja lämpimänä ja riittävän hitaasti syötettynä, muuta vaihtoehtoa ei oikein ollut. Äitini on itse asiassa käynyt syöttämässä ensin äitiään ja sitten isäänsä ehkä noin 300 päivänä vuodessa kohta 20 vuoden ajan, työssäkäynnin ohella. En tiedä, onko hän itse tullut edes ajatelleeksi asiaa. On varmasti, mutta nämä ovat juuri sellaisia asioita, joista kukaan ei tule kiittämään.

Olen useasti miettinyt niitä vanhuksia, joilla ei ole omaisia tai jos on, nin he asuvat kaukana ja käyvät harvoin tms. Harvalla potilaalla käy omaisia katsomassa päivittäin, kuten isälläni. He ovat todella systeemin armoilla, kukaan ei ole vaatimassa heille mitään.

Kiitos taas, Anna Elina.

Katja, kiitos. En haluaisi masentaa teitä näillä jutuillani, mutta kun tuntuu siltä että näistä(kin) asioista on puhuttava.

Mirka, no niin minustakin. Tapaan tänään vastaavan hoitajan ja aion kyllä kysellä tästä asiasta.

Nevie kirjoitti...

Jaksamista täältäkin! Minusta yhteiskunnan sivistyksen tasosta kertoo aika paljon se, miten se kohtelee heikoimpia jäseniään. Tällä mittarilla meillä ei tunnu olevan asiat kauhean hyvin, vaikka toki paremmin kuin monessa muussa paikassa.

Olin joskus kesätöissä kotihoidossa ja siellä tuli kyllä nähtyä kaikenlaista. Muistan ikuisesti sen, kuinka kävin katsomassa erästä vanhaa rouvaa terveyskeskuksen vuodeosastolla. Omaiset olivat palkanneet ihmisen kotipalvelusta käymään tämän luona, koska eivät itse ehtineet. Rouva oli huonossa kunnossa eikä syöminen tai liikkuminen onnistunut enää omin voimin. Istuin hänen seuranaan ja juotin hänelle kaikessa rauhassa mehua, minkä jälkeen hän tarttui käteeni ja kuiskasi kiitoksen. Osaston hoitajat olivat ihmeissään, sillä rouva ei ollut puhunut mitään yli vuoteen. Ilmeisesti kenelläkään ei ollut ollut aikaa edes antaa juotavaa kaikessa rauhassa... Itkettää kun ajatteleekin, miten moni vanhus tai sairas joutuu olemaan laitoksessa huonolla hoidolla. Onneksi isälläsi on sinut!

milla kirjoitti...

Sanoit hyvin tuon ja mikä on erittäin totta, että jos omaisia ei ole niin ne ihmiset TODELLA ovat systeemin armoilla. Omaiset ovat kuitenkin mieletön voimavara ja yleensä se kapula rattaissa. Hyvässä mielessä siis laittamassa vastaan, hyväksymässä, kyseenalaistamassa ja huolehtimassa omaisen hyvinvoinnista. Itse en pidä termistä hankala omainen. Joo, on niitäkin. Ihan oikeasti. Mutta, yleensä tuon leiman saa jo sillä, että vaatii inhimillistä hyvää hoitoa. Tähän törmää ihan liian usein. Se teettää toki hoitohenkilökunnalle lisää työtä ja murhetta, mutta voisi ajatella asiaa myös kokonaisuutena ja sitä, miten itse toimisi jos kyseessä olisi oma omainen. Itse yritän aina miettiä asioita myös niin, vaikka toki pyrinkin oleman se hoitaja enkä tietenkään omainen. Silti.

Lumikko kirjoitti...

Nevie, kiitos! Samaa mieltä olen. Koskettava tuo tarina, jonka kerroit. Varmaan aika vaikeaakin käydä pitämässä seuraa vieraalle ihmiselle, joka ei enää jaksa jutella.

milla, luulen että ne oikeasti hankalat omaiset (jotka esim. syyttävät työntekijöitä sellaisesta, mille nämä eivät kerta kaikkiaan voi mitään) ovat osaltaan aiheuttaneet sen, että hoitohenkilökunta on helposti vähän varpaillaan heti, kun heiltä jotain pyytää/kysyy/tiedustelee. Minulle on näissä hoitopaikoissa tullut sellainen olo, että aika helposti puhutaan selän takana ja pidetään hankalana, jos vähänkin on aktiivinen siinä omaisen roolissaan.

Minusta "Maailman ihanin tyttö"-kirjan tekijä, sosiaalikasvattaja Miina Savolainen puhui viisaita yhdessä lehtijutussa. Hän ihmetteli, miksi sosiaali- ja terveydenhoitoalalla vallitsee sellainen mentaliteetti, että työtä ei saisi tehdä omalla persoonalla ja myös sydämellä (en nyt muista sanatarkasti hänen lauseitaan, mutta ajatus oli tämä). Savolainen koki asian toisin päin eli siten, että työntekijä saa itsekin enemmän irti työstään ja kokee sen tekemisen merkityksellisemmäksi, jos hän laittaa vähän itseäänkin likoon. Luonnollisesti myös asiakkaat/potilaat huomaavat tämän.

Ymmärrän, että rajat on tärkeä vetää jaksaakseen, mutta se on kuitenkin ihan eri asia kuin välinpitämättömyys. En usko, että nuiva asenne potilaisiin ja/tai omaisiin edesauttaa omaa työssäjaksamista millään tavalla. Minusta vaikuttaa siltä, että parhailla ja tyytyväisimmän oloisilla hoitajilla on juuri tämä Savolaisen mainitsema filosofia: he pysähtyvät kohtaamaan niin potilaan kuin omaisenkin (tietyissä rajoissa), ovat läsnä ja kuulolla.

Katjusha kirjoitti...

Tuttuja ajatuksia. Huooh....

Elisa kirjoitti...

Voimia ja jaksua, en oikein muuta fiksua osaa sanoa.

Ja muista ettei aina tarvitse olla reipas.

Lumikko kirjoitti...

Katjusha, ilmeisesti aika monelle, huoh tosiaan...

Elisa, kiitos. Olet oikeassa, yritän muistaa. Hyvä että joku välillä muistuttaa!