maanantai 13. joulukuuta 2010

Kalasaalis

Olin eilen Kirkonkylällä kylässä. Keskustelut rönsyilivät pihapiiristä 1970-luvun suljettuun Albaniaan ja takaisin, vuosikymmeneltä ja paikkakunnalta toiselle. Oli mukavaa.

Ymmärtävätköhän kaupunkilaiset, kuinka paljon teeskentelemätöntä epäsovinnaisuutta maaseudulla on ollut ja on? Värikkäitä persoonia, hulluutta hipovaa luovuutta ja pellepelotonmaista kekseliäisyyttä. Alan pikkuhiljaa juurtua tänne, tai jos nyt en ihan juurtua, niin kiinnittyä, kotiutua.

Meitä jo monella tapaa kestinnyt emäntä ei päästänyt vieraita lähtemään tyhjin käsin. Kotiinviemisiksi sai valita omatekoisia kaloja tai tonttuja. Kiitos TH!

15 kommenttia:

Kiki kirjoitti...

Aivan mahtavia! Tosi upeita kertakaikkiaan! Onko nuo kalat tehty rakutekniikalla? Tai ei ehkä kaikki, mutta osa?

Vuorovettä kirjoitti...

Voi, miten hienoja. Meillä oli hetken aikaa mökki maaseudulla. Sinä lyhyenä aikana ehdin tutustua sattumaltakin tapaamiini ihmisiin syvemmin kuin täällä kaupungissa keneenkään. En tiedä, mistä johtuu. Äkkiä keskusteltiin syvällisiä ja oli vain luottamus. Ihmisiä poikkesi kyläänkin ihan eri tavalla, en ole tottunut. Täällä varataan kalenterista aika ja sitten on sellainen keinotekoinen olo, ei ole spontaania piipahtelua, joka sallisia kodinkin olla ihan arkinen ja kahvipöydässä mitä kaapista sattuu löytymään. Kaupungissa tuntuu olevan aina kiire kaikilla. (Laboratorion verikoejonossa aamuisin ei ole, siellä mummot juttelevat - ja minä, tykkään!) Eikä oikein välitetä tutustua, kun kaikki kuitenkin muuttavat pian muualle, ovat käymässä vain. Varmasti itsekin olen jotenkin etäisempi täällä.

Kiki kirjoitti...

Tuo kaupunkilaisten tyyli on kyllä huomattu; itsekin tuli oltua sellainen Helsingin puolella asuessa. Sitten kun muutimme 30km Helsingistä syrjempään, taajama-alueelle, muuttui tyyli ihan toisin. Nyt olemmekin naapureiden kanssa tekemisissä.

Lumikko kirjoitti...

Kiki, hitsi kun en älynnyt kysyä tekniikasta tarkemmin, ehkä se selviää vielä :)

Vuorovettä, minä olen tutustunut kovin hitaasti ihmisiin täällä, mutta se on ollut myös oma valintani. Silloin kun olin vielä Helsingissä töissä ja kävin täällä vain viikonloppuisin (silloin tällöin), en oikeastaan edes halunnut tavata ketään, koska työni kaupungissa oli niin sosiaalista että tulin tänne nimenomaan rauhoittumaan, vähän pakoonkin ihmisiä.

Nyt on toisin, ja tutustun mieluusti paikallisiin vaikka viihdynkin edelleen hyvin myös omissa oloissani. Minun silmääni maalaisissa ja kaupunkilaisissa on ainakin yksi iso ero: siinä missä kaupungissa brassaillaan titteleillä ja saavutuksilla, täällä pidetään pikemminkin kynttilää vakan alla. Ihmisistä paljastuu vähitellen mielenkiintoisia puolia. Voi tietysti olla yksinkertaistus, mutta jotain tämänsuuntaista olen kokenut. Täällä ei tarvitse niin kamalasti päteä.

Mullakin on hauska kokemus laboratoriosta parin viikon takaa: isäni oli verikokeessa ja hänelle sattui aivan mahtava hoitaja, joka kyseli ummet ja lammet isän lapsuudesta. Siinä lyhyessä ajassa mentiin myös syviin vesiin. Kuuntelin käytävällä ihmeissäni, toisen jonottajan kanssa välillä naurahdellenkin, kun olivat niin mainioita molemmat, isäni ja tuo taitava hoitaja.

Lumikko kirjoitti...

Kiki, niinpä, kaupungissa ei tule juuri naapureihin tutustuttua -mulla tosin tuossa kohtaa parantamisen varaa täälläkin... Olin ihan ällistynyt kun yksi meidän naapureista täällä oli jättänyt postilaatikkoon vapaaliput musikaaliin, jossa hän on mukana (ja lainasi vielä kirjankin, johon musikaali perustuu). Ihan pyytämättä, muuten vain.

Vuorovettä kirjoitti...

Lumikko vielä tuli mieleen, että ihan samoin minulla on ja oli. Siellä maalla oli välillä hiukan tukalakin olo, kun aina en halua olla muiden kanssa ja kaipaan sitä rauhaa. Ymmärsin kyllä, että siellä vakituisesti asuville rauhaa oli ihan liiaksikin, naapurusto oli aika lailla tyhjentynyt, vakiasukkaita oli hyvin vähän.

Sama juttu oli opevuosina. Viikonloppuisin olisin mieluusti ollut ilman mitään sosiaalisia kontakteja, nauttinut kaksinolosta miehen kanssa tai vaikka yksinolosta itseni kanssa, pelkästä hiljaisuudesta ja tekemättömyydestä. Minulle olisi ollut luksusta maanantaina kertoa töissä, etten tehnyt mitään viikonloppuna enkä nähnyt ketään, se oli ja on ylellisyyttä. Ja silti välillä on sitten taas niin kiva, kun voi olla ihmisten kanssa. Olen miettinyt, onko tämä itsekkyyttä, että oikeasti nykyään aika tarkkaan puntaroi, säännöstelee ja valikoi sosiaalista elämäänsä, kieltäytyykin monesta selittämättä mitään. On ihmisiä, jotka eivät mitenkään ymmärrä tällaista luonnetta, nauttivat siitä että koko ajan tapahtuu.

Jokke kirjoitti...

Ai se on kaunista katsoa, kun taitaja osaa lasitteet.

TH kirjoitti...

Kiva että viihdyit! Tuskinpa sen pöydän ääressä on niin vilkasta ajatusristeilyä ollutkaan, mutta olimmehan ensi kerran koolla näin vapaasti.
Fisut on tehty tavallisella keramiikkatekniikalla. Savilevyyn saa suomumaisia jälkiä, kun kaulimen päällä on jotakin sipuli- tai hedelmäpussiverkkoa, tai jos ei satu olemaan, niin piirtopuikolla raapien.

Niina kirjoitti...

Hienot kalat.

sellariina kirjoitti...

Wau mikä kalasaalis!! Olipa onni löytää blogiisi. Sinulla on kauniita kuvia ja tunnelmaa. Mukavaa joulun odotusta!

Lumikko kirjoitti...

Kiki, tässäpä kalojen "ohje" lyhyesti:

Savi kaulitaan levyksi. Kaulimen päällä on verkkoa, esim. sipulipussi. Kaulimisen jälkeen leikataan ääriviiva piirtopuikolla, lisätään muita yksityiskohtia, poltetaan ja lasitetaan.

Vuorovettä, voin kuvitella että opettajan työssä kaipaa välillä sitä omaa rauhaa, hiljaisuutta ja puhumattomuutta. Äitini oli opettaja ennen kuin jäi eläkkeelle, ja oli usein iltaisin ja viikonloppuisin niin epäsosiaalisella tuulella, ettei jaksanut edes puhelimessa puhua (liekö perinnöllistä, kun olen itsekin aika huono puhelimessapuhuja).

Minä olen ihan samanlainen tuon sosiaalisuuden säännöstelyn suhteen. Voihan se tietysti olla itsekkyyttäkin, mutta en suostu kantamaan siitä huonoa omaatuntoa. Enemmän se kai kuitenkin on sellaista oman persoonallisuuden mukaan elämistä, itsetuntemusta: kun tietää oman jaksamisensa rajat, voi vähän ennakoida ja suunnitella (myös kieltäytyä) sen mukaan. Minulla tietysti vielä tämä ainoan lapsen tausta. Poikaystävä, joka on viisilapsisesta perheestä, on selvästi ryhmäorietoituneempi ja tuntee harvemmin tarvetta vetäytyä.

Jokke, niinpä :)

TH, olihan se nyt ihan vilkasta, juttua ainakin riitti! Ja paljon minulle uutta asiaa seudun paikallishistoriasta.

Niina, niin minustakin :)

sellariina, kiitos, kiva kun löysit tänne! Kävin jo piipahtamassa teilläkin, mukavalta näytti myös siellä. Tunnelmallista joulunaikaa myös sinulle!

Evita kirjoitti...

Olinhan siellä minäkin. Kiitos siitä päivästä. Siinä talossa on SIELU,jollainen voi olla vain vanhoissa taloissa. Taloa on kunnostettu ja vaalittu rakkaudella menneitä aikoja kunnioit-taen. Olimme "pyöreän pöydän ritareita brunssilla". Keskustelun henki johtui emännästä. Hän oli avoin ja vilpitön saaden meidät toisetkin mukaansa. Siitä vierailusta jäi muisti- ja muistojälki. Joka päivä katselen saamaani jälkiruoka-kalaa ja optimistista tonttua, jolla on suupielet korvissa. Häneenkin on tarttunut pala sielua T.H:n kodista.

Lumikko kirjoitti...

Niinhän sinä Evita olit :) Aivan totta, että brunssin emäntä loi mukavan ja avoimen tunnelman, eihän me meinattu malttaa lähteä kotiin! Olen kyllä iloinen, että rohkaistuin pitämään sen kurssin, kun on poikinut kaltaisianne tuttavuuksia.

TH kirjoitti...

Niinpä. Talon sielu oli jo ennen minua, se puhutteli minua 1980-luvulla, aina tullessani viikonloppuisin. Tuntui ihmeen rauhaisalta, oli hyvä hengittää, ei ollut kiirettä, vaikka olis huhkittu myöhään yöhön. Talo tahtoi, että viihdymme.
Ensimmäisenä keväänä,1983, kun olin päättänyt olla talon jatkaja, ikkunan lähellä olevassa tuomessa lauloi kiihkeästi satakieli, jota en täällä ennen ollut kuullutkaan. Aivan kuin se olisi sanonut, että kaiken saat ja enemmänkin. Olin myyty! Kasvoin kiinni.

Realisti minussa katsoi, että hirsirakennus tuulettaa hyvin, tai korkealla olevista ikkunoista näkee avarammalle. Rakentajani super-Hessu sanoi, että taloa kannattaa korjata, kun siinä ei ole vanhan talon hajua.
Silti jäi niin paljon selvittämätöntä.

Päädyin ajattelemaan, koti oli varmaan rakkaudella rakennettu, ja minulle, vanhimmalle tyttärelle, äitini oli kertonut talon kaikista yksityiskohdista ja ominaisuuksista jo nuorena, vaikken sitä tietoisesti muistakaan.

Koskaan en ollut kyllä ajatellut olevani tämän omistaja. Päinvastoin, kun 1970-luvulla, isän vielä eläessä, vanhempani tekivät talosta kaupan toisen veljeni kanssa, olin ensimmäisenä hyväksymässä asian. Muutaman vuoden päästä asiat kuitenkin kääntyivät niin, että leskiäitini osti talon takaisin. Paria kuukautta ennen kuolemaansa hän kertoi monenlaista keskuslämmityksen hoidosta ja talon hirsien kunnosta. Aivan kuin ennakkoon aavistaen asiain kulun.

Lumikko kirjoitti...

TH, hienosti sanottu tuo "kasvoin kiinni". Minulla ei ole vielä koskaan ollut tuollaista suhdetta mihinkään paikkaan, se kuulostaa kyllä hienolta, teillä on ikään kuin molemminpuolinen kunnioitus ja kiintymys talon kanssa.