perjantai 17. joulukuuta 2010

Morsian pääosassa

Melkein kaikilla tauluillani on tarina. Tietysti niillä on tarina jo omasta takaa, ajalta ennen kuin ne ovat päätyneet minun omistukseeni. Ehkä jopa ajalta, jolloin ne ovat eläneet vasta aihioina taiteilijain mielissä.

Mutta kuten on usein laita ihmistenkin kanssa, yhteiset tarinamme ovat alkaneet ensikohtaamisista. Ajattelin jakaa muutamia näistä tarinoista kanssanne, tässä ensimmäinen.

Vuosia sitten seurustelin miehen kanssa, joka kirjoitti. Erehdyin kerran kysymään häneltä, mihin lehtiin hän kirjoitteli, ja hän vastasi loukkaantuneena: "Minä en kirjoittele, minä kirjoitan".

Suhde oli vakava, vaikka en usko, että oikeastaan edes pidimme toisistamme, ihmisinä kuten sanotaan. Olimme kyllä rakastuneita, mutta emme koskaan ystävystyneet. En oppinut tuntemaan häntä, eikä hän minua.

Oli kuitenkin puhetta kaikenlaisesta. Minua hirvitti. Eräänä päivänä näin Rikhardinkadun kirjaston Taidelainaamossa Piia Lehden grafiikanvedoksen Morsian pääosassa. Näin siinä kuvassa itseni, meidät.

Päättömällä sulhasella ei ole henkilöllisyyttä, hän on vieras, tuntematon. Toisaalta hän voisi olla kuka tahansa, hän on pelkkä rooli. Apinanpäisen morsiamen ilme on surumielinen, hän on saanut roolin johon ei mahdu.

Ostin taulun osamaksulla. Miehellä on nykyään nuori morsian. Toivottavasti hän ei tunne itseään apinaksi.

9 kommenttia:

TH kirjoitti...

Hups. Menitkin aika syvälle, etten sanoisi ihan ytimeen! Tunne läheisen ihmisen vieraudesta on minullekin tuttu, se tulee kuin talvihenkäys puhaltamaan ennen niin rauhaisaan soppeen. Siitä on vertauskin, kuin suomut olisivat pudonneet silmistäni, näin kaiken aivan eri valossa tämän jälkeen. Joillekin voi kyllä "antaa anteeksi", mutta toisten suhteen tulee mieli hankkiutua eroon.

Paitsi noita tuntemattoman rooleja aika monissa pitkään kestäneissä avioliitoissa on myös keskinäinen äiti-isä-rooli. Siinäkin ihmisen persoona häviää roolin taakse. Keskustellaan keskenään, aikuiset ihmiset, käyttäen äiti-isä-puhuttelua. Puhutaan vain niistä aiheista, joita rooliin kuuluu. Se toinen, aito ihminen, ei tule esille enää.

Olen ajatellut, että se tekee arkielämästä vähemmän stressaavaa, kun muille annetaan roolit, joissa heidän tulee pysyä. Siten he tavallaan ovat kuin kodin kalusteita.

Eräs herättävimmistä tällaisista rooleista tuli minulle -pyytämättä ja yllätyksenä- kun ryhdyin äitini jälkeen 1980-luvulla hoitamaan tätä sisarusten yhteistä kotia. Sain oman äitini roolin monine odotuksineen ja ennakkolatauksineen suhteessa heihin! Olin äiti paitsi omille lapsilleni myös sisaruksille, koska olin vanhin tytär.

Vieläkin tuo rooli vaikuttaa, esim. niin, että keskustelun aiheiksi valikoituu äidille sopivaksi kerrottavia asioita, niitä ovat usein terveysongelmat.

En ihan muistakaan, koska olisin saanut keskustella näin, ilman roolia. Kiitos sinulle Lumikko, tuuletuksesta!

anja kirjoitti...

Sinulla on ihana taulu! Ja kerroit sen tarinan omakohtaisena. Näinhän se tuleekin nähdä, taulun "sanoma" kolahtaa suoraan omaan elämään ja taulu on pakko hankkia omakseen. Ihanasti kirjoitit taulusi tarinaa.

Kuukki kirjoitti...

Olipa tarina! Voit olla tyytyväinen, että erositte. Kiinnostavaa lukea taulujesi tarinoita. Pidän yleensäkin siitä, että kodin tauluilla ja esineillä on tarinansa, se kertoo siitä, että ne eivät ole hetken mielijohteesta hankittuja tai mikä pahinta, sisustussuunnittelijan suosituksesta ostettuja.

TH, kun noita rooleja syventyy miettimään, niitä todella löytää joka puolelta. Täytyy ihan pohtia, mitä roolia itse kannan missäkin suhteessa.

Pellon pientareella kirjoitti...

Vaikuttava tiivis tarina ja kuvan yhdistelmä. Pisti oikein miettimään kaikenlaista. Taulu on hieno. Samantapaisia suhteita ollut itselläänkin joskus. Itseään kannattaa kuunnella. Vaikka toinen olisi miten "sopiva"...

Marikki kirjoitti...

hieno, sekä taulu että tarina sen takana... että voi rakastua ystävystymättä, puhua kaikenlaista, tulevaisuuksia, toista tuntematta... (Ja tietysti elääkin toista tuntematta.)

piilomaja kirjoitti...

Minua kiinnostaa (tai ihmetyttää) se miksi halusit tuon taulun itsellesi. Myönnän että se kuvaa loistavasti tilannetta missä olit, mutta koska suhde ja koko asia kÄsitääkseni oli ei-niin-miellyttävä (en keksi parempaa ilmaisua kun en tiedä mitä kaikkea se oli) niin mietin: halusitko tuon "muistoksi" tai "varoitukseksi" vastaisuuden varalta vai miksi?

Kirsi kirjoitti...

Ohhoh, mikä taulu. Vau. Todella ajatuksia herättävä kuva, tarinoita täynnä. Oma tarinasi oli kiinnostava sekin! Hienoa analyyttisyyttä, jos pystyit jo suhteen aikana näkemään sen noin objektiivisesti ja suorastaan viiltävän tarkasti.

Lumikko kirjoitti...

TH, toivottavasti en liian syvälle. Toisaalta täällä käydään niin antoisia keskusteluja, että ei haittaa vaikka jonkun mielestä joku raja ylittyisikin. Kaipaamme itse kukin tuuletusta!

Tuo "toisilleen huonekaluiksi muuttuminen" on kyllä pelottava skenaario, sitä on kai ennen vanhaan esiintynyt paljonkin, kun avioliitoissa oli vain sinniteltävä eikä erota sopinut (tai yksinkertaisesti voinut, taloudellisista syistä). Toisaalta nykyään säikähdetään ehkä liiankin herkästi sitä arkistumista ja tavallistumista, tulkitaan se rakkauden loppumiseksi. Mutta jos yhteyttä ja läheisyyttä ei ole oikein alun alkaenkaan, on vaikea motivoitua suhteeseen alkuhuuman laannuttua.

Äidin rooliin joutuminen omille sisaruksilleen on kai aika tavallinen ilmiö. Teilläkin se asetelma on ehkä saanut alkunsa jo lapsena, kun jouduit kaitsemaan pienempiä sisaruksiasi. Jospa se jotenkin aktivoitui uudestaan äitinne kuoleman jälkeen? Vanhemmista sisaruksista voi olla aika paljon eksistentiaalista turvaa nuoremmille, näin ainakin kuvittelisin ainoana lapsena. Ainakin jos välit ovat kunnossa, mitä ne eivät tietenkään aina ole.

Kiitos myös sinulle avoimuudesta ja hyvistä keskusteluista, hienoa että täältä kyliltä löytyy kaltaisiasi intellektuelleja! Ja miksei tietysti löytyisi.

anja, itselläni on ollut usein se kokemus, että taiteen avulla voi ymmärtää omien tuntemustensa ja kokemustensa universaaliuden, sen ettei ole ainoana maailmassa niitä tuntemassa ja kokemassa. Tunnistaminen ja samastuminen, juuri se "kolahtaminen" on jotenkin lohdullista.

Lumikko kirjoitti...

Kuukki, niin olenkin :) Minäkin aina kauhuissani katson tv:n sisustusohjelmissa sitä, että ne ammattisisustajat valitsevat jopa taulut asukkaille! Mikä siitä sitten tekee kodin, jos ei ole mitään omaa, mitään millä olisi historia tai tarina?

Pellon pientareella, etenkin nuorempana olin vähän liikaakin sellaisten sopivuuskuvitelmien ohjattavissa, oli näkemys siitä mulle sopivasta ihannemiehestä... Onneksi olen oppinut arvostamaan todellisuutta enemmän kuin fantasiaa, ihmissuhteissa siis, en ehkä muuten :)

Marikki, se on kyllä täysin mahdollista. Mutta ahdistavaa pitemmän päälle, yksinäistä. Vaikka rakastua voikin ystävystymättä, en tiedä voiko rakastaa, siitä ei taida olla kokemusta.

piilomaja, tuohon oikeastaan vastasinkin jo Anjalle. Kohtaamiseni tuon kuvan kanssa oli jotenkin lohdullinen, emansipoiva: se auttoi vapauttamaan kaksi keskenään onnetonta ihmistä omille teilleen, lisäsi itsetuntemustani, puki kuvaksi sen minkä jo tiesin. Taulun katsomiseen ei liity mitään ikävää, se on muisto eletystä elämästä niin kuin kaikki tauluni. Enkä tietenkään palauta tätä tarinaa mieleeni joka kerta kun katselen sitä, se tuottaa minulle myös puhtaasti esteettistä mielihyvää.

Kirsi, voin kuvitella että kuvassa on monta tarinaa, jokaiselle omansa. Olisi hauska tietää, mitä taiteilijan mielessä on liikkunut. En tiedä siitä analyyttisyydestä, ehkä pikemminkin alitajunta oli ymmärtänyt tilanteen ja siitä tuo tunnistamisen kokemus.