Lukijalle

Olen miettinyt tämän postauksen tekstiä pitkään. Mitä sanoisin, miten sen sanoisin. Jotain on sanottava, ei voi vain laittaa lappua luukulle kaiken sen jälkeen, mitä te olette sanoneet minulle.

On vaikea löytää sanoja, jotka eivät paisuisi pitkäksi pulinaksi bloggaamisen ihanuudesta ja kurjuudesta. En halua päättää tätä analyysiin. Joku syy on kai kuitenkin annettava. Tavallaan se on kerrottu tässä kesäkuussa kirjoittamassani postauksessa. Mikään ei ole olennaisesti muuttunut sen jälkeen.

Olen päättänyt sulkea tämän blogin. Koska en osaa käyttää nettiä kohtuudella vaan päädyn yhä uudestaan antamaan sille pikkusormen sijaan koko käden. Ja koska mietin liikaa sitä, mitä muut ihmiset minusta ajattelevat. Itse asiassa minusta on jo pitkään tuntunut siltä, että vähänkin suuremmalle lukijakunnalle bloggaaminen edellyttää keskimääräistä parempaa itsetuntoa. 

Minua on myös alkanut kaihertaa se, että niin paljon sisimpiä tuntojani ja herkimpiä kohtiani on täällä vapaasti kellumassa. En kadu sitä, että olen jakanut vaikeitakin asioita -- päinvastoin, olen ikuisesti kiitollinen teille, jotka autoitte kommenteillanne selviämään viime kesän ja syksyn rankoista kuukausista. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että haluan säilöä tiettyjä tänne kirjaamiani muistoja ja ajatuksia vain omiin, yksityisiin arkistoihini.

Blogin alkuaikojen hidastamis- ja kohtuullistamisteemoihinkaan ei tunnu enää luontevalta palata. Aihepiiriä käsitteleville blogeille on epäilemättä edelleen tilausta, mutta omani ei taivu enää siihen. Elän pitkälti sellaista elämää, josta blogia perustaessani haaveilin, enkä oikeastaan koe enää tarpeelliseksi analysoida tämän elämäntavan edellytyksiä. En usko, että minun on määrä kirjoittaa downshiftaamisesta, vaan jostain ihan muusta.

Bloggaamisen visuaalisesta puolesta olen nauttinut kovasti, mutta pidemmän päälle huomaan kyseenalaistaneeni senkin mielekkyyden. Miksen voisi vain ihailla kauniita kukkia maljakossa; miksi minun täytyy ottaa niistä kuva, ladata se koneelle, käsitellä ja julkaista se? Joskus minusta tuntuu, että jatkuva oman elämän ja itsen representoiminen (mitä bloggaaminen pohjimmiltaan on) latistaa kokemista, välineellistää sen.

Blogini oli pitkään hyvin pienen yleisön blogi, mutta viime talvena täällä alkoi käydä enemmän väkeä. Kevätkuukausina kävijöitä oli noin 10 000 kuukaudessa. Omaisena-tunnisteen alle sijoitettujen kirjoitusten lisäännyttyä kävijämäärä laski, mutta minulle itselleni tämä blogi oli tärkeimmillään juuri tuolloin. 

Vajaaseen kahteen vuoteen on mahtunut valtava määrä kohtaamisia, mukavaa jutustelua, syvällistä keskustelua, sielunsukulaisuuden häivähdyksiä. Myös katoamisia, pettymyksiä ja sitä Tuomas Kyrön myötä naureskelun kohteeksi joutunutta mielensäpahoittamista. Mutta enimmäkseen -- hetkellisyydessäänkin -- hyvää ja kaunista.

Analyysihän siitä tuli.

Vielä kerran se tärkein:
Kiitos ♥

Tällä hetkellä

Mamman uunin Marialta poimin matkaani tällaisen kivankepeän jutun, jonka Maria oli löytänyt uusimmasta Sköna hem-lehdestä:

Vapaa-aika limittyy ja lomittuu työajan kanssa. Tähän kaipaisin muutosta.

Inspiroidun lukemastani ja näkemästäni. Maisemista, auringosta, elokuvista, matkahaaveista, saunasta.

Salatut ominaisuuteni. En tiedä, kuinka salattuja nämä tai mitkään muutkaan ominaisuuteni ovat, mutta sanotaan nyt laiskuus ja perusteellisuus (eivät kumma kyllä sulje toisiaan pois).

Haluan lukea tänä keväänä paljon. Historiaa, kaunokirjallisuutta, elämäkertoja. Karen Blixenin Eurooppalaisena Afrikassa, P.D. Jamesia, vielä lukematta olevat Kyllikki Villat (Myrskyssä ja Elämän korkea keskipäivä).

Suosikkifilmi juuri nyt. Hiljattain dvd:llä ilmestynyt Soutaen sydämeesi. Rakastan New Yorkiin sijoittuvia elokuvia, ja toivon aina että ne olisivat hyviä. Tämä oli.

Ihana ruoka. Joku höyryävä uuniruoka. Omenamintun ohjeilla tehtyä munakoisovuokaa meillä on syöty useasti.

Pukeudun nyt vähän "kevyemmin" kuin viime viikolla. Edelleen kuitenkin kerroksittain. Lattiat ovat meillä niin kylmät, että jalassa on nyt toista viikkoa kolmet villasukat päällekkäin.

Philip Seymour Hoffman ja ihana Amy Ryan elokuvassa Soutaen sydämeesi.

P.S. Osaisiko joku neuvoa, miten siihen uuteen kommenttisysteemiin vaihdetaan..? Ja kannattaako siihen ylipäätään vaihtaa? Välillä siihen vaihtaneilta puuttuu kokonaan se "Lähetä kommentti"-laatikko, tosin vain tilapäisesti (myöhemmin kun tulee takaisin, se onkin siinä). Omissa kommenttiasetuksissani näkyy olevan vain ne samat kolme vaihtoehtoa kuin tähänkin asti.

Ensimmäiset kaksi kuukautta

Katsoin joulukuun alussa Katja Gauriloffin ohjaaman Säilöttyjä unelmia-dokumentin, joka pyörii parhaillaan elokuvateattereissa. Upea, vaikuttava elokuva, jonka trailerikin on hieno.

Gauriloff on sanonut, että elokuvan tarkoitus ei ole lopettaa lihansyöntiä. Minulle kävi kuitenkin niin, että astuttuani ulos elokuvateatterista tiesin, että en halua enää syödä toisia nisäkkäitä. Vaikka itse teurastamisen raadollisuus ei tullut minulle yllätyksenä, sikojen ja nautojen psyykkinen hätä hätkähdytti. Se oli niin samanlaista kuin meillä ihmisillä. Pelkoa, kauhua, itkua. En voinut olla ajattelematta keskitysleirejä ja muita ihmisten joukkoteurastuksia.

Nyt olen sitten ollut kaksi kuukautta ilman punaista lihaa. On liian aikaista sanoa, jääkö muutos pysyväksi, mutta ihan lupaavalta näyttää. Kalaa syön edelleen ja aion syödä jatkossakin. Kanaa olen syönyt muutaman kerran, mutta siitä voisin hyvin kuvitella luopuvani.

Havaintoja näiden kahden kuukauden ajalta:

* vaa'an mukaan en ole laihtunut, mutta olo on selvästi kevyempi

* kasviksia ja kalaa tulee tietysti syötyä paljon enemmän

* pihviä tai muitakaan tymäköitä liharuokia ei ole tehnyt kertaakaan mieli, mutta pepperonipizzaa olen himoinnut muutaman kerran

* ruo'asta ei tule enää ähkyä

* lihan himo onkin useimmiten roskaruoan (rasvan ja suolan) himoa; tarvittaessa siihen voi napostella jotain pientä suolaista, kuten sipsejä

* nälän tunne yllättää useammin kuin ennen; ilmeisesti en vielä osaa syödä tarpeeksi usein/ravitsevasti

* makeaa (etenkin suklaata) tulee syötyä enemmän, samoin muitakin välipaloja

(joskus huomaan syöväni suklaata nälkään!)

* ravintoloissa on nykyään tosi hyvin kasvisvaihtoehtoja, mutta maussa on toisinaan toivomisen varaa

* soijarouhe on aivan loistava jauhelihan korvike, ja esimerkiksi soijalasagne on minusta parempaa kuin tavallinen lasagne

* tammikuussa suupielet olivat auki, mutta en usko sen liittyneen lihan poisjättämiseen

Teissä lukijoissa on varmasti paljon kasvissyöjiä tai kasvispainotteisesti syöviä. Osaatteko antaa hyviä vinkkejä näihin muutamiin ongelmakohtiin? Mitä ja miten kannattaisi syödä, jotta nälän tunne ei pääsisi yllättämään iltaisin ja malttaisin pysyä poissa suklaakätköltäni?

Uskalletaan jatkossakin

Kuten olen ennenkin täällä kertonut, rakastan vaalilähetyksiä melkein yhtä paljon kuin itse äänestämistä. Tänä iltana jännitettävää ei ennakkoäänten julkistamisen jälkeen juuri ollut, joten päätin katsomisen sijaan kuunnella lähetystä loppuillan ja maalata samalla yhden isän luota tuodun piirongin.

Vaalien tulos oli tietysti odotettu. Oma ennusteeni oli 39-61% Niinistön hyväksi, mikä siis heitti noin 1,5 prosenttiyksiköllä. Vaikka oma tunnelmani ei siinä maalia sutiessani ollutkaan katossa, Haaviston yli miljoonan äänen potti on kuitenkin taustatekijät huomioon ottaen mieletön saavutus. Haluan uskoa, että hänen hieno kampanjansa kantaa hedelmää vielä pitkään.

YLE:n vaalilähetyksen kommentaattoreista Anni Sinnemäki puki minunkin ajatuksiani sanoiksi puhumalla presidentinvaaleista tilana, jossa käydä yhteiskunnallista keskustelua. Jatkuvasti toisten kommentaattoreiden päälle puhunut Jörn Donner ärsytti vähättelemällä Haaviston seksuaaliseen suuntautumiseen kohdistunutta asenteellisuutta. Johannes Koskinen yllätti minut skarpeilla ja tarkan analyyttisillä kommenteillaan.

Viimeisten kahden viikon aikana minua henkilökohtaisesti on ihmetyttänyt ja vähän järkyttänytkin kaksi asiaa: homofobian laajalevikkisyys sekä poliittisen mielipiteenilmaisun paheksuttavuus joidenkin ihmisten silmissä. Toisaalta olen ollut positiivisesti yllättynyt näiden ilmiöiden vastavoimien runsaudesta. Suomessa on valtavasti ikä- ja puoluerajat ylittävää suvaitsevaisuutta sekä uskallusta käydä myös poliittista keskustelua, puolustaa tärkeiksi kokemiaan arvoja ja ottaa reippaasti kantaa. Ilman sitä uskallusta maailmassa ei mikään koskaan muuttuisi (paitsi ilmasto), ei olisi tasa-arvoa, hyvinvointia eikä edistystä.

Sauli Niinistön kannattajilleen ja ehkä jo vähän meille muillekin pitämässä puheessa tärkeä yksityiskohta oli toista mieltä olevien äänen kuuleminen ja kunnioittaminen. Toivottavasti tulevan presidentin puheen kuuli myös se tuntemani Niinistön kannattaja, joka irtisanoi muutama päivä sitten Facebook-kaveruutemme, vaikka en muista koskaan sanoneeni pahaa sanaa Niinistöstä. Ei sitä yhteiskunnallista keskustelua sillä tavalla käydä.

Sinnemäki ja monet muut vaaleja tänä iltana kommentoineet toivoivat, että nyt innostuneet ja aktivoituneet ihmiset säilyttäisivät innostuksensa ja osallistuisivat yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen jatkossakin. Omasta puolestani voin kertoa, että kahden eri puolueen puolueohjelmat ovat nyt lähiluvun alla. Kuka tietää, vaikka lähtisin jonakin päivänä ehdokkaaksi kunnallisvaaleihin.

Oikein hyvää alkavaa viikkoa teille kaikille!

Ihailin kaukaa

Olimme naapurikaupungissa kuuntelemassa Pekka Haavistoa. En muista koskaan ennen osallistuneeni mihinkään vaalitilaisuuteen paikan päällä. Tunnelma oli lämminhenkinen ja hymy herkässä.

Haavisto korosti hyvinvointiyhteiskunnan rakenteiden säilyttämisen tärkeyttä ja niiden ensisijaisuutta hyväntekeväisyyteen nähden. Hän puhui painokkaasti kehitysmaiden naisten aseman parantamisesta ja siitä, kuinka nyky-Suomessa yksi sillanrakentamisen paikka olisi maaseudun ja city-ihmisten välillä. Koulukiusaamisen suhteen hän painotti puuttumisen tärkeyttä: toisin kuin joskus ajatellaan, kantelija ei ole mätämuna, vaan se joka kiusaa.

Yleisö halusi kuulla, mitä Haavisto ja hänen puolisonsa tykkäävät tehdä vapaa-ajallaan. Presidenttiehdokas vastasi nauttivansa mökkeilystä, saunomisesta, lukemisesta ja kävelystä, puoliso teatterista, oopperasta ja matkustelusta. Molemmat pitävät pyöräilystä, ja leffassa käydään lähes viikottain. Elokuvamaut eivät kuulemma käy ihan yksiin, ja Antonion mielielokuvissa Pekalla on taipumus nukahtaa kesken kaiken. Viimeaikaisista lukuelämyksistään Haavisto mainitsi Edgar Lee Mastersin Spoon River antologian, P. Mustapään runot ja Miika Nousiaisen Metsäjätin.

Myös vierailusta Teuvo Hakkaraisen sahalla puhuttiin. Se on oikeasti hieno tarina, jonka yksityiskohtia en nyt ryhdy tässä kertaamaan, mutta joka liikautti ainakin minussa jotain. Haavisto oli oikeassa sanoessaan, että on tärkeää pyrkiä keskustelemaan myös erimielisten kanssa, eikä pyöriä pelkästään myötä- ja samanmielisten piireissä.

Runsaslukuisen yleisön joukossa oli paljon kouluikäisiä nuoria. Heistä moni teki selväksi, että äänestäisi Haavistoa, jos voisi. Se tuntui tällaisesta keski-ikää lähestyvästä, välillä jo vähän kyynisen puolelle lipsahtaneesta pitkän linjan punavihreästä tosi hyvältä. Nuorissa on tulevaisuus.

Nuoret menivät reippaasti kuvauttamaan itsensä Haaviston kanssa,
mutta minä tyydyin ihailemaan kaukaa.

Sana kuukaudenvaihteeksi

Tein tänään helmikuun työlistan ja teippasin sen kiinni pöydänkulmaan. Kirjoittamista, sitä edeltävää lukemista ja katsomista. Periaatteessa kiinnostavaa, kivaakin, itse valittua. Huonosti palkattua, totta kai. Stressaavaa: haluaisin saada tekemättömät työt pois takaraivosta jäytämästä ja siirtää ne alitajunnan hedelmälliseen multaan muhimaan. Vai ovatko ne sittenkin yksi ja sama paikka?

Luen parhaillaan hienoa kotimaista romaania, joka sijoittuu jatkosodan aikaiselle Pirkanmaalle. Ihailen Marja-Liisa Heinon kykyä asettua keksimiensä ihmisten nahkoihin ja kieleen, erilaisiin kokemus- ja ajatusmaailmoihin. En löytänyt syksyllä ilmestyneestä kirjasta yhtään blogitekstiä, vaikka tämä on minusta parempi romaani kuin eräskin Finlandia-voittaja.

Radio Days

Meni vuosia, etten kuunnellut lainkaan radiota (paitsi television Uutisikkunan taustalla pyörivää Yöradiota). Ei vain tullut kuunneltua. Töissä ei voinut, kotona radion oli korvannut telkkari. En ajatellut jääväni mistään paitsi.

Ehkä en jäänytkään, mutta viimeisen vuoden sisällä olen joka tapauksessa löytänyt radion uudelleen. Meillä on nyt kolme radiota eri puolilla huushollia, ja niihin on ohjelmoitu Radio Suomi, Yle Puhe ja Ylen Ykkönen. Autossa kuunnellaan lisäksi Suomipoppia, Iskelmää ja Radio Aaltoa. Paras ei-yleisradio eli Radio Helsinki ei täällä kuulu.

Monet vanhat suosikkini ovat edelleen olemassa, kuten Kadonneen levyn metsästäjät ja Miten minusta tuli minä. Lapsuuden lempiohjelmani Onnenpäivä on korvautunut Nousevan auringon talolla (ilmeisesti jo vuosikymmen sitten), mutta ei se haittaa; onhan äänessä edelleen lapsena suuresti ihailemani Jake Nyman, jolla on sekä täydellinen radioääni että kadehdittava populaarimusiikintuntemus.

Olen tehnyt myös uusia löytöjä. En varmaankaan kuulu Selkouutisten kohderyhmään, mutta tykkään tavattomasti konseptista: että vaivaudutaan lukemaan uutiset niin hitaasti ja ymmärrettävästi, että vähän verkkaisemminkin ohjelmoitu ihminen pysyy kärryillä ajankohtaisista tapahtumista. Yle Puheen Politiikkaradiokin on ollut hyvä löytö.

Isällä oli aina radio auki. Silloinkin kun hän katsoi olohuoneessa televisiota, makuuhuoneen ikivanha transistoriradio pulputti taukoamatta olemattomalle kuulijakunnalle. Radio oli päällä ympäri vuorokauden ja piti isälle seuraa yön pitkinä, unettomina tunteina. Toisinaan hän oli epävarma, oliko kuullut jotakin radiosta vai nähnyt unta.

Kun isä kuoli, radio jatkoi tasaista jutteluaan sängyn vieressä. Ääni oli hiljaisella, ohjelma musiikkipitoista. Tulen muistamaan huoneessa tuolloin viettämäni hetket lopun ikääni, ja olen jollakin selittämättömällä tavalla kiitollinen siitä, että radio oli läsnä tilanteessa. Se rauhoitti ja lohdutti minua, kuten se oli rauhoittanut ja lohduttanut kuolemaa odotellutta isää. Suljin radion vasta, kun isä oli viety pois.

Vasta myöhemmin tulin ajatelleeksi, että Jake Nymanhan siellä ehkä soitteli levyjään, olihan sunnuntaiaamupäivä.

Jos minä saisin valita

Kuva kopsattu luvan kanssa täältä.

Mirka antoi minulle vapaat kädet valita, miten haluaisin maailman makaavan.

Jos minä saisin valita:

* eläisimme A-P:n kanssa onnellisina yhdessä elämämme loppuun asti.

* maailma ei rakentuisi niin monessa ennakkoluuloille kuin se nykyisellään tekee.

* ketään ei kiusattaisi koulussa, työpaikalla, netissä eikä missään muuallakaan (tästä on tainnut joku muukin puhua aika painokkaasti viime päivinä ;)).

* en olisi tällainen suorittaja, mutta saisin enemmän aikaan.

* valtakunnan media olisi riippumaton ja moniääninen vallan vahtikoira.

* kouluissa opetettaisiin nykyistä enemmän filosofian ja yhteiskuntaopin kaltaisia, maailmankatsomusta ravitsevia aineita.

* vuorokaudessa olisi pari ylimääräistä tuntia, jotka käyttäisin kaunokirjallisuuden lukemiseen.

* tuotantoeläinten huonoa kohtelua ei hyväksyttäisi itsestäänselvyytenä, eläinsuojelurikkomuksiin puututtaisiin rohkeammin ja kaikki kotieläimet saisivat osakseen hyvää huolenpitoa.

* ihmiset jaksaisivat yrittää ymmärtää toisiaan silloinkin kun se on vaikeaa.

* siipalleni kehittyisi sellainen esteettinen silmä, että hän ei ainoastaan suorittaisi kotitöitä vaan pysähtyisi myös vilkaisemaan lopputulosta: näin hän huomaisi esimerkiksi sängyn pedattuaan, jos päiväpeitto on nurinpäin, toispuoleisesti tai muuten vain rumasti.

* vielä koittaisi aika, jolloin kukaan ei kyseenalaistaisi pätevän ihmisen soveltuvuutta johonkin virkaan hänen seksuaalisen suuntautumisensa perusteella.

Voisin pistää koko maailman uuteen uskoon, joten ehkä lopetan nyt tähän. Kiitos Mirka! Haastan Cherin, Tytin, millan, Sallan ja kaikki muutkin halukkaat mukaan ajatusleikkiin.

Lopuksi päivän ilonaihe: koirablogi Rebel & Sara, jossa on tehtailtu kertakaikkisen valloittavia "vaalimainoksia" vapaasti levitettäviksi.

Kuva täältä.

Lokerikko

Isän työhuoneen nurkasta löytynyt lokerikko löysi paikkansa meijerin keittiöstä. Runko on vaaleaksi maalattua puuta, lokerot paksua lasia. Kaunis ja käytännöllinen esine.

Dairy of the Week: Valion designmaito-huutokauppa

Valion designmaitotölkit suunnitelleet muotoilijat ovat lahjoittaneet uniikkitöitään myyntiin Huuto.nettiin. Huutokauppa alkoi viime viikolla ja jatkuu huomisiltaan asti. Eero Aarnion grafiikan vedos on aika kiva, ja Paola Suhosen lehmäpussukoistakin tykkään, mutta hinnat ovat karanneet pilviin. Se on ihan hyvä, sillä huutokaupan tuotto lahjoitetaan SOS-Lapsikylälle.

Vähän kunnioitusta

Vielä sananen sosiaalisesta mediasta, siitä eilisestä Uutisvuoto-jäljitelmästä, vaaleista ja -- koettakaa kestää -- Pekka Haavistosta. Haaviston osuva cityjuntti-heitto Hyvät ja huonot uutiset-ohjelmassa (katsottavissa Ruutu.fi:ssä, cityjuntti-keskustelu käydään noin neljän minuutin kohdalla) sekä Petriinan blogiteksti täällä inspiroivat minut julkaisemaan melkein yhdeksän kuukauden viiveellä kolumnin, jonka kirjoitin paikallislehteen eduskuntavaalien jälkimainingeissa. Teksti tuntuu taas ajankohtaiselta, enkä koe enää olevani ajatusteni kanssa yksin -- kiitos Haaviston ja muiden valistuneiden kaupunkilaisten ja maalaisten.

Tässä siis toukokuussa 2011 Vähän kunnioitusta-otsikolla julkaistu teksti lyhentämättömänä.

Historiallinen vaalitulos synnytti hämmentävän ilmiön sosiaalisessa mediassa. Koulutetut ja itseään suvaitsevaisina pitävät pääkaupunkilaiset tuomitsivat koko kehäykkösen ulkopuolisen Suomen sivistymättömäksi takamaaksi. Pikkukaupunkien ahdasmieliset juntit ja mitään ymmärtämättömät maalaiset tuottivat häpeää helsinkiläisille äänestämällä tyhmästi ja takapajuisesti.

Erityisesti Facebookissa oli vaalien jälkeen joukkohysteriaa ilmassa. Asiallinen argumentointi uhkasi hautautua ilkeän ja pilkallisen puhetavan alle. Perustettiin protestiryhmiä, jotka sortuivat siihen samaan mitä kritisoivat: populismiin, asioiden yksinkertaistamiseen ja mustavalkoistamiseen.

Osa keskustelijoista uhkasi muuttaa maasta, osa ilmoitti linnoittautuvansa visusti pääkaupunkiin, joka puheenvuoroista päätellen näyttäytyy monille nyt avarakatseisuuden ja kansainvälisyyden tyyssijana maassa, jonka kaikki asukkaat eivät ole vielä laskeutuneet puusta. Tähän päätelmään ajauduttiin siksi, että perussuomalaisten kannatus Helsingissä oli vain 12,9%, kun se koko maassa oli 19%.

Niin pikkukaupungissa kuin Helsingissäkin pitkään asuneena ja nyt vallan maalaistuneena Suomen kansalaisena minun on todettava, että tällainen ajattelutapa ei ole ihan reilu. Kyllä ajattelevia ihmisiä ja sivistystä tapaa koko maassa, ja vastaavasti tyhmyyttä ja tietämättömyyttä esiintyy myös Helsingissä. Puoluekannan kanssa näillä asioilla ei välttämättä ole mitään tekemistä.

Ajattelu ei ole minkään ryhmän yksinoikeus eikä ahdasmielisyys yksin junttien ongelma. Myös hajurakoa haluavat kaupunkilaiset syyllistyvät leimaaviin yleistyksiin ja ylimielisyyteen. Ennen vanhaan sellaista kutsuttiin snobismiksi.

Tarkoitukseni ei nyt ole puolustaa sen enempää perussuomalaisten kuin minkään muunkaan puolueen politiikkaa, vaan ainoastaan kiinnittää huomiota siihen, että halveksunnalla ja pilkalla ei voida osoittaa sivistyneisyyttä eikä edistää suvaitsevaisuutta. Julkiseen keskusteluun tarvitaan enemmän kunnioitusta. Se tuntui olevan kadoksissa vaalien allakin, myös toimittajilta.

Tuloerojen kasvu on jo jakanut kansaa tarpeeksi kahtia. Toivon, että se sama kahtiajako ei nyt pesiytyisi keskusteluun ja siihen, miten kanssaihmisistä ajatellaan ja puhutaan. Ihmisten jyrkkä jaottelu meihin ja muihin on ihan yhtä takapajuista riippumatta siitä, missä päin Suomea sitä harjoitetaan.

Aikaisemmat blogissa julkaisemani kolumnit löytyvät täältä.

Yksi lempinäkymistäni uudessa kodissa.

Masennuksen uhallakin

Katselin toisella silmällä Nelosen Hyvät ja huonot uutiset-ohjelman, koska Pekka Haavisto oli siinä vieraana. Ohjelmassa sivuttiin uutista, joka oli mennyt minulta ohi. Sen mukaan ihmiset voivat masentua sosiaalisen median käytöstä, koska muut ihmiset vaikuttavat siellä onnellisemmilta.

Ystävän yllyttämänä perustin Meijerille oman Facebook-sivun. Lupaan välttää myös siellä liiallisen onnellisuuden vaikutelmaa. Yritän olla masentumatta, vaikka tykkääjien määrä pysyisi yhdessä (terveisiä vaan Amerikan enolle sinne rapakon taakse!). Tutuille en paria poikkeusta lukuunottamatta aio sivusta kertoa, joten jutustelen siellä joko teidän kanssanne tai en ollenkaan.

Tervetuloa siis tutustumaan ja kenties keskustelemaankin Facebookin sirpaleisemmassa mutta myös spontaanimmassa ympäristössä. Naamakirjaa kaihtaville voin vakuuttaa, että täällä Bloggerissa kaikki jatkuu entiseen malliin.

Kirja-alesaalis

Muuton yhteydessä tajusin taas, miten järjetön määrä kirjoja (ja mukeja!) minulla on. Päätin olla ostamatta yhtään kirjaa enää ikinä. Tai ainakaan pitkään aikaan. Tai ainakaan sellaista kirjaa, jonka saa lainaan kirjastosta.

No, kuten kuvasta näkyy, päätökseni ei ole pitänyt, ei sitten alkuunkaan. Kolmen eri kaupungin kirja-alennusmyynneistä kotiin on kulkeutunut yhteensä 13 kirjaa (Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogian kaksi jälkimmäistä osaa unohtuivat kuvasta). Kuvan satsi maksoi alle 60 euroa, kiitos Suomalaisen kirjakaupan tarjouksen, jossa yhden ale-kirjan ostamalla sai toisen ilmaiseksi. Ei paha.

Tänään olen

- iloinnut Haaviston pääsystä toiselle kierrokselle
- miettinyt, miten voisin edesauttaa Haaviston valituksi tulemista ketään painostamatta, mitään tuputtamatta ja överiin hurmahenkisyyteen sortumatta
- maalannut edellisten asukkaiden seiniin piirtämiä töhryjä piiloon
- kuunnellut radiota
- syönyt kaupan lohikeittoa ja vähän kuivahtanutta ruisleipää
- kuunnellut Beirutia, jonka musiikista innostuin taas uudestaan katsottuani ennakkoon DocPointissa keskiviikkona ja perjantaina esitettävän Bombay Beach-dokumentin
- muistellut sitä Mirkka Rekolan runoa, jossa sanotaan minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille eikä sitten muuta
- pohtinut, pitäisikö minunkin puhua useammin siitä, mikä on tärkeää

Vielä ehtii yhtä sun toista.

Sentimentalisti äänestää

Ojentaessani passiani vaalivirkailijalle en tunne vielä mitään tavallisuudesta poikkeavaa, mutta astellessani kohti vaalikoppia se pääsee yllättämään. Pakahduttava, juhlallinen, vähän itkettäväkin tunne, joka on huipussaan raapustaessani numeroa äänestyslipukkeeseen.

Kopissa olen nenätysten kahden suuren asian kanssa, Historian ja Demokratian. Ymmärrän, että kaltaiseni ihminen ei ole aina saanut äänestää ja että maailmassa on yhä maita, joissa ei ole yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta. Tunnen suunnatonta iloa ja ylpeyttä siitä, että saan olla toteuttamassa demokratiaa ja tekemässä historiaa, kokemassa tämän osallisuuden tunteen.

Kaksissa edellisissä presidentinvaaleissa ehdokasvalintani on ollut selvä ja sentimentalismini huipussaan ehdokkaan tultua valituksi. Tällä kertaa olin kahden vaiheilla melko viime metreille asti, mutta selkeän ennakkosuosikin puuttumisesta huolimatta itse äänestystapahtuma oli näköjään yhtä tunteikas kuin edellisilläkin kerroilla. Demokratia itsessään liikuttaa.

Meillä on syöty viime aikoina paljon pastaa, kuvassa tämänpäiväinen munakoiso-vuohenjuustopasta. Maija Louekarin Puutarhurin parhaat-kuosilla päällystetyt tabletit ostin Kuopion Marimekon ALEsta. 

Jännittävää vaalipäivän iltaa teille kaikille!

Halli

Halliksi kai tätä eteisen jatkeena olevaa pitkulaista epähuonetta voi kutsua. Luonnonvalolta piiloutuneelle, ovien rei'ittämälle läpikulkutilalle on ollut vaikea keksiä käyttötarkoitusta, joten olemme hyväksyneet sen kauniin turhuuden.

Ehjä seinä on tapetoitu Maaria Wirkkalan nelivuotiaana piirtämällä Enkeli-tapetilla. Valkoinen piironki on isän, kirjoituslipasto isoäitini perua. Heppamaton tilasin täältä.

Himohamstraajan tytär

Olemme aloittaneet isän talon tyhjentämisen. Apunamme meillä on ollut pitkäaikainen perhetuttu, jolla on pakettiauto ja hyvin pragmaattinen, tunteilematon asenne.

Vielä kuukausi sitten minusta tuntui vaikealta kajota isän luona mihinkään. Kaikki oli jähmettynyt niille sijoilleen: esineet, aika, elämisen ja kuolemisen jäljet. Isälle syksyllä ostamani aamutakki roikkui pesun jäljiltä henkarissa olohuoneen ja ruokahuoneen välisessä oviaukossa. Sen näkeminen nostatti aina palan kurkkuun.

Nyt tavarat ovat taas muuttuneet tavaroiksi, roju rojuksi. Joukossa on paljon minulle arvokasta, selittävää ja avaavaa, yllättävääkin.

Toisaalta olen iloinen siitä, että isä on säästänyt kaiken. Valokuvat, koulutodistukset, pankkikirjat, kirjeet ja kortit, lahjapaperit. Sotilaspassin, röntgenkuvat, ystävien kuolinilmoitukset. Minun piirustukseni, lapsena saamani onnittelukortit, hänelle eron jälkeen jääneet leluni ja kirjani.

Toisaalta tunnen olevani keskellä Himohamstraajat-sarjan jaksoa. Tallella ovat myös vanhat puhelinluettelot, kenkälankit, käytetyt sytkärit, pullonkorkit.

Vaikeinta ja haikeinta on ollut isän sängyn riisuminen. Isä nukkui puisen kävelykeppinsä kanssa, ja pedattuani vuoteen kuolinpäivänä asettelin kepin peiton päälle. Rannekello ja tupakat jäivät yöpöydälle. Tähän asetelmaan pystyin koskemaan vasta eilen.

En voi moittia isää kaiken säästämisestä, olenhan itse melkein samanlainen. Rumasta ja rikkinäisestä tahdon eroon, mutta kaikki muiston hippusetkin säästän.

Dairy of the Week: Lehmä à la Tove Jansson

Näin erikoinen muumimagneetti löytyi lentokentän Moomin Shopista.

Ramsign-arvonnan voittaja...

... on nyt selvitetty Random.orgin avulla: vapaavalintainen numerokyltti lähtee Omapäiselle arkeilijalle! Lähetä minulle sähköpostia, niin toimitan meiliosoitteesi eteenpäin Ramsignille. Sieltä ollaan sitten suoraan yhteydessä sinuun.

Takana on hyvällä tavalla kiireinen viikko täynnä tapahtumista ja tapaamisia. Olen kuitti, levon ja laiskottelun tarpeessa. Ihan vielä se ei ole mahdollista, ei sillä tavalla kuin toivoisin, mutta pian.

Kotikaupunki-mukit

Vaikka olen ryhtynyt maalaiseksi ja omistan aivan liikaa kippoja ja kuppeja, en voinut vastustaa näitä Arabian Kotikaupunki-sarjan mukeja. Helsingin designpääkaupunkivuoden kunniaksi lanseeratun sarjan on piirtänyt Miira Zukale. Suosikkini on Puisto, mutta myös Kortteli ja Keskusta oli pakko saada.

Elän muuten siinä uskossa, että persoonallisiin kausimukeihin kannattaa satsata. Muihinkin kuin muumimukeihin. Tulevaisuudessa ne muuttuvat keräilykappaleiksi ja voivat osoittautua hyvinkin arvokkaiksi, kuten on käynyt Muumipeikko unelmoi-mukille. En ole omaani myymässä, mutta onhan se kiva tietää, että rahapulan iskiessä pelastus voi löytyä astiakaapista.

Laulujen nainen

Tutkailin yhtenä iltana Facebookin Timelineani taaksepäin ja törmäsin aika hauskaan juttuun, jonka olin tehnyt elokuussa 2009. Siihen aikaan tuli vielä tartuttua kaikenlaisiin haasteisiin, jotka sittemmin ovat jääneet FB:ssa noteeraamatta.

Haasteen idea oli yksinkertainen: piti valita yksi artisti ja vastata valmiiksi laaditun kysymyspatteriston kysymyksiin kyseisen artistin kappaleiden nimillä. Valitsin Kauko Röyhkän ja vastailin näin:

Oletko nainen vai mies?
Kaunis eläin

Kuvaile itseäsi:
Mielummin vanha kuin aikuinen

Miltä tuntuu?
Joko-tai

Paikka jossa asut?
Kotikaupunkini

Jos voisit mennä minne tahansa, minne menisit?
Vladivostok

Lempikulkuvälineesi?
Disko-Datsun

Paras ystäväsi on:
Hän toiselta puolelta

Sinä ja parhaat ystäväsi olette:
Menneisyyden taikaa etsimässä

Millainen sää on nyt?
Jälleen yksi sateinen päivä

Päivän mieluisin ajankohta?
Kotona taas

Jos elämäsi olisi TV-sarja, mikä sen nimi olisi?
80-luvun absurdismi

Mitä elämä merkitsee sinulle?
Mutta, mutta

Parisuhteesi?
Sun puolella

Mitä pelkäät?
Jos alkaa pelkäämään

Mikä on paras neuvo, jonka voit antaa?
Olennainen välittyy

Päivän mietelause?
Ollaan niin kuin haluttais olla

Miten haluaisit kuolla?
Steppaillen

Sielusi tila?
Ennen olin kokonaan toinen

Mottosi?
Mun täytyy elää tällaisena

(Kysymykset käännetty vapaasti englannista)

Huomasin muuten vastanneeni samoihin kysymyksiin myös blogissa, mutta silloin vastauksia etsittiin kirjahyllystä.

Jos joku teistä on tehnyt tämän joskus tai innostuu tekemään nyt, niin kiva olisi lukea vastauksianne. Artisti voi siis olla kuka tahansa, suomalainen tai ulkomainen.

Olen fanittanut Kauko Röyhkää jo yli 20 vuotta. En palvovasti enkä oikeastaan edes ihailevasti, vaan sillä tavalla arkisesti. Ensimmäiset Kauko-muistoni liittyvät ystävän lapsuudenkotiin, kesäyöhön ja Mielummin vanha kuin aikuinen-levyyn, jonka B-puolen viimeistä kappaletta kuuntelimme yhä uudestaan ja uudestaan.

Täysi-ikäistyttyäni aloin käydä Kaukon keikoilla; hän esiintyi usein silloisessa kotikaupungissani. Viimeisten kymmenen vuoden aikana olen käynyt kuuntelemassa miehen eri kokoonpanoja livenä vain muutaman kerran, mutta levysoittimessa vanhat suosikit pyörähtävät edelleen useammin kuin monet ikätoverinsa.

Ja kas, tässähän on oivallinen tilaisuus listata omat Kauko Röyhkä-suosikkinsa (huomaa parantumaton listamaanikko):

1. Talo meren rannalla
2. Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalo: Hiekkarantaa
3. Kauko Röyhkä ja Riku Mattila: Helvetti 
4. Hardi Tiidus
5. Hän toiselta puolelta
6. Kevät
7. Ihmelapsen viimeiset hetket
8. Malagalainen
9. Hän elää yksin
10. Soitellaan

Dairy of the Week: Moo Milk

Englantilaisen Moo Milkin luomumaitotölkit ovat ehkä kivoimpia näkemiäni. Moolla on myös tosi sympaattiset nettisivut. 
Nice packaging from British Moo Milk. I also like their webpage.

Ramsign-arvonta

Tanskalainen emalikylttien valmistaja Ramsign tarjosi minulle mahdollisuutta arpoa blogissani yhden emalisen talonumerokyltin, ja tottahan haluan antaa jollekulle teistä tilaisuuden saada sellainen itselleen. Numerokyltti on vapaasti valittavissa Ramsignin mallistosta ja siinä saa olla yhdestä viiteen numeroa. Kaikki kyltit tehdään alkuperäisiä malleja ja tekniikoita käyttäen.

Arvontaan voi osallistua jättämällä kommentin tähän postaukseen 15.1. mennessä. Jotta homma ei menisi ihan liian helpoksi ja tylsäksi, pistetään osallistumisen ehdoksi vielä kiperään kysymykseen vastaaminen: minkä kirjan, elokuvan tai levyn ottaisit mukaasi autiolle saarelle?

Kuvat täältä.

Onnea arvontaan!

Tunnustuksellista bloggausta?

Yksi lempikirjallisuudenlajeistani on jo teini-iästä lähtien ollut ns. tunnustuksellinen proosa, jonka voidaan kai sanoa tarkoittavan kaunistelematonta omaelämäkerrallista fiktiota. Tyylin kotimaisista edustajista tulevat ensimmäisinä mieleen suomenruotsalaiset Christer Kihlman ja Henrik Tikkanen. Aila Meriluoto tietysti. Pentti Saarikoski, jonka kohdalla voi puhua myös tunnustuksellisesta lyriikasta.

Lisäksi luen mielelläni elämäkertoja, muistelmia ja matkakertomuksia, joita ei ole yritettykään naamioida tai terästää fiktioksi, mutta jotka eivät välttämättä ole sen totuudellisempia kuin omaelämäkerrallisen proosan kategoriaan luokiteltavat teokset. Totuutta sellaisenaan kun ei olemassa, ainakaan ihmisen kokemusmaailmasta puhuttaessa.

Elämäkerrallinen kirjallisuus on suosittua sekä Suomessa että maailmalla, ja esimerkiksi historiantutkimuksessa ja sosiologiassa sitä on käytetty tutkimuksen lähdeaineistona jo pitkään. Tutkijoita kiinnostavat myös tavallisten ihmisten omaelämäkerralliset tekstit; kertovathan ne paitsi kirjoittajistaan myös ajoista, tavoista ja ympäröivästä yhteiskunnasta.

Olen viime aikoina törmännyt useammassakin paikassa ajatukseen, jonka mukaan omasta elämästä kirjoittaminen netissä on vähintäänkin arveluttavaa ellei peräti vaarallista. Varoittelijat ja paheksujat vetoavat toisaalta netin "ikuisuuteen" (kaikki mitä sinne laittaa pysyy siellä aina), toisaalta -- ja ehkä vielä painokkaammin -- yksityisyydensuojan pyhyyteen ja koskemattomuuteen (minun elämäni ei kuulu muille eikä tulisi mieleenikään siitä kaikelle kansalle kertoa). Jälkimmäisessä asenteessa paheksunta on sisäänrakennettuna: vaikka näennäisesti puhuisikin vain omasta puolestaan, mielipide myös toisin toimivista tulee selväksi.

Minusta on jotenkin nurinkurista, että kirjojen kansiin "ikuisesti" talletetut omaelämäkerralliset tekstit -- proosa ja lyriikka, kirjeet ja päiväkirjat, muistelmat ja kirjoituskilpailuvastaukset -- eivät ole vaarallisia tai paheksuttuja, mutta vastaavat tekstit verkossa saavat toisenlaisen kohtelun. Kirjoja ja arkistojen aarteita pidetään paitsi kiinnostavina ikkunoina inhimilliseen elämään, ajatteluun ja kokemiseen myös kulttuurihistoriallisesti arvokkaina dokumentteina. Samat ikkunat netissä leimataan helposti haitallisiksi kirjoittajille itselleen ja jotenkin kiusallisiksi muille.

Eihän omaelämäkerrallisiin teksteihin kai koskaan ole suhtauduttu lähtökohtaisen hyväksyvästi. Sekä Tikkasen, Kihlmanin että Meriluodon teokset otettiin aikoinaan vastaan paheksuvan kohun saattelemina, eikä esimerkiksi Meriluodon arvostus kirjailijana ole aina ollut hääviä. Väkisinkin tulee mieleen, että omaelämäkerralliseen nettikirjoitteluun kohdistuva kritiikki ja huoli liittyvät välineen (= internet) suhteelliseen uutuuteen. Suhtautuminen tulee ehkä muuttumaan ilmiön arkistuessa entisestään.

Itse olen joka tapauksessa kiitollinen lukuisille kirjoittajille, jotka ovat rohkeasti jakaneet kokemuksiaan joko fiktion tai muistelmien muodossa. Kenties juuri kaiken kirjoista -- ja kirjeistä! -- saamani vuoksi arvostan inhimillisen kokemuksen verbaalista jakamista myös verkossa. Vaikka oma kirjoittamiseni on hyvin varovaista ja (itse)säädeltyä tunnustuksellisiin prosaisteihin ja omaelämäkertureihin verrattuna, ilahdun aina kun joku kertoo saaneensa teksteistäni jotain, mihin peilata omia kokemuksiaan tai ajatuksiaan.

On tietysti mahdollista, että kaikki tuomiopäivän ennustajat ovat oikeassa, ja jonakin päivänä tämäkin bloginpito kostautuu jotenkin. Siihen asti aion nauttia siitä, että voin ajatella "ääneen" ja saada vastakaikua ajatuksilleni.

Kiitos kun teette sen mahdolliseksi.

P.S. Paulan Luen ja kirjoitan-blogiin on koottu linkkilista, jonka kautta löytää lukemaan kirjablogeissa viime vuonna julkaistuja juttuja kirjailijoiden (oma)elämäkerrallisista teoksista. Paulan postauksessa on myös melko tuore kuva hymyilevästä Aila Meriluodosta; ei näytä kovin onnettomalta, vaikka menikin kertomaan kaiken!

Kuva täältä.

Tämän postauksen soundtrackiksi sopii hyvin tämä pelottelukappale, jota tykkään lallatella.