Kuten tiedätte, kuljen meijerin ja Helsingin väliä junalla. Lähijunalla, joka on aika erilainen matkustusympäristö kuin InterCity tai Pendolino. Tähän saakka matkat ovat sujuneet rauhallisesti, mutta sunnuntaina jouduin todistamaan välikohtausta, joka ei vieläkään (yli vuorokautta myöhemmin) suostu väistymään mielestä.
Täpötäydessä junassa matkusti liputta nuori mies, jonka päihtymys lienee ollut jostain muusta kuin keskioluesta peräisin. Kun konduktöörit (molemmat naisia) pyysivät miestä poistumaan junasta, mies kävi toisen konduktöörin kimppuun ja käytti myös kaasusumutinta. Syntyi paniikki ja ihmiset lähtivät ryntäämään kauemmas, pakoon, ulos.
Onneksi junasta löytyi henkilö, joka uskalsi mennä kohti, auttaa. Hän sai riehujan taltutettua, mutta kokonaan pelko ei väistynyt ennen kuin poliisit varttituntia myöhemmin saapuivat paikalle. Siihen asti seisoimme asemalaiturilla, puolimatkassa kaupungista maalle.
Kun päivittelin tapahtunutta toiselle naiskonduktöörille, hän sanoi ettei tämä ollut ensimmäinen eikä varmasti viimeinen kerta. Hänen vaaleat hiuksensa olivat punaisen paprikasumutteen värjäämät, kasvot kalmankalpeat, mutta tomerasti hän kantoi vastuuta tilanteesta, huolehti säikähtäneistä matkustajista ja matkan jatkumisesta.
Pahiten taisi pelästyä yksin matkustanut nuori mies, jolla oli Downin syndrooma. Hän itki lohduttomasti vielä pitkään sen jälkeen, kun tuuletettu juna oli taas nytkähtänyt liikkeelle. Kanssamatkustajat yrittivät puhua hänelle rauhoittavasti, vastapäätä istuvat kovispojatkin keksiä jotain rohkaisevaa.
Nuoren miehen hätä särki sydäntäni, mutta vastapäisten nuorten miesten kömpelö yritys lohduttaa lämmitti. Tilanteessa pilkahtanut toivo oli sen synkän pilven hopeareunus.
Ajattelen, että nuoren miehen itkussa oli tavallaan meidän kaikkien paikalla olleiden itku ja järkytys. Kaikista meistä tuntui siltä, vaikka hillitsimme tunteemme ja nielaisimme itkumme. Sen sijaan puhuimme, yksin matkustavat ventovieraille vierustovereilleen, puhkesimme puhumaan kuin pullosta päästetyt henget. Se tuntui suorastaan välttämättömältä.
Kun luin tapauksen (virheellistä) uutisointia, silmiini osui VR:n turvallisuuspäällikön lause: "Konduktöörit joutuvat työtehtävissä noin kerran viikossa väkivaltatilanteeseen". Kerran viikossa.
Tätä menoa lähijuniin ei kohta saada konduktöörejä eikä linja-autoihin kuljettajia. Oman auton ostaminen ei ole ikinä tuntunut niin houkuttelevalta ajatukselta kuin nyt.
27 kommenttia:
Kirjoitit hyvin ja tärkeästä asiasta. Paikallisjunat ovat iltaisin varsin inhottavia ja pelottavia, reitistä riippuen vielä enemmän. Olen sydän kylmänä, kun äitini tekee kotimatkaa meiltä lastenhoitohommista. Kaverin työpäivät venyvät välillä iltaan ja vain iltakotimatkojen takia kaveri harkitsee autoa. Itse asuin jonkin vuoden pääradan varrella ja päädyin kulkemaan Helsingin yöstä aina taksilla kotiin, vaikka se moninkertaisti illan hinnan, en vain kyennyt yöjuniin.
Minulle tuli kyneleet silmiin down-pojan takia ja varsinkin, kun kovispojatkin yrittivät lohduttaa.
Anu
Niinpä. Surullista mutta varmaankin arkea... Tämä tarina herättää monenlaisia ajatuksia.
Mukavaa viikkoa sinulle kaikesta huolimatta!
Meillä täällä Brysselissä bussit ja ratikat ovat tämän tästä lakossa (ts. kuljettajat ovat) koska heidän kimppuunsa käydään alvariinsa.
Ja niin, kuskeiksi ei halua enää kukaan. Rattia veivaavat ulkomaalaistaustaiset jotka ottavat sen työn minkä saavat. Roskakuskinhommat, kadunsiivoojat, bussikuskit...
Tutulta kuulostaa. Eräs tuttavani kertoi juuri hiljattain olevansa ainoa selvin päin matkustava, kun tulee myöhäisellä junalla iltavuorosta kotiin.
Poliiseja on alkanut näkyä kaukojunissa "vakiokalusteena", poliisiautot asemilla on tuttu näky junaa odottamassa. Kammottava näky siitä mihin ollaan menossa, tai missä jo ollaan. Väkivaltaa kerran viikossa!! Sillehän on tehtävä jotakin. Päättäjät, nykyiset ja ne tulevat: HOI!!
Palaan vielä jos sallitte: nämä väkivallanteot joista itse kirjoitin ovat tapahtuneet ihan koska vaan. Siis vaikkapa iltapäivällä kello 14 ja selvinpäin. Se pelottaa oikeastaan vielä enemmän.
Ja kyllä, poliisit ja/tai muut vartijat, toisinaan aseistetut alkavat olla koko ajan hiukan tutumpi näky.
Kauhea kokemus! Minä olen yhden kerran pelännyt kaupungin sisäisessä bussissa, edessä istui narkomaani, joka puhui puhelimeen meistä kanssamatkustajista uhkaavasti. Valitettavan arkipäivää taitaa tämä olla. Mutta olen kokenut samankaltaista myös ostoskeskuksissa, joissa en muutenkaan viihdy. Nuoria, uhmakkaita naisia. Samaisessa paikassa joku sai sitten puukostakin selkäänsä. Eilen puhuin lukiolaispojan kanssa nettivihasta, ihmisistä jotka kaatavat anonyymeinä pahaa mieltään nettiin tai kiusaavat. Poika sanoi minulle, että se on valitettavaa arkipäivää myös reaalielämässä, käytös on siirtynyt siis myös kasvotusten kohtaamisiin (tuntemattomien kanssa), yksi väkivallan muoto sekin. Valitettavia ilmiöitä!
Huh! Kaikkein pelottavimpia ovat juuri nuo mömmöissä olevat, kun ne saattavat toimia miten vaan. Rauhallisempia junareissuja sinulle ja toivon todella, että joku on onnistunut lohduttamaan ja rauhoittamaan myös itkevän nuoren miehen, ettei jäisi pysyvää kammoa.
Anu, paikallisjunat ovat pelottavia iltaisin mutta tämäkin tapahtui keskellä päivää! Yleensä välttelenkin iltajunia, mutta eivät nämä välikohtaukset näköjään katso aikaa.
Joo se down-pojan hätäännys oli ihan sydäntäsärkevää, mutta ihmisten (etenkin niiden kovispoikien) lohdutusyrityksistä tuli tosiaan sellainen tunne, ettei maailma kuitenkaan ole (pelkästään) paha paikka.
Nonna, konnarin puheista sai tosiaan sen kuvan, että arkea on... Onneksi tapahtuma alkaa pikkuhiljaa haalistua mielestä, ehkä tästä vielä tulee ihan hyvä viikko. Sellaista toivottelen sinnekin!
piilomaja, Helsingissäkin bussikuskit uhkasivat lakolla toistuvien pahoinpitelyjen vuoksi. Lakko peruuntui kun vartijoiden määrää bussien lähtöpaikassa lisättiin.
Maahanmuuttajat täälläkin tekevät enenevissä määrin nämä suomalaisten "paskaduuneina" pitämät työt. Konnareissa heitä ei vielä näy, mutta bussi- ja taksikuskeissa koko ajan enemmän.
Keskellä päivää tämäkin tapahtui. Itse en ole ollut kauhean innoissani vartijoiden lisääntymisestä katukuvassa, mutta sunnuntaisen kokemuksen jälkeen olen 100%:sti sitä mieltä, että lähijuniin pitäisi saada (enemmän) vartijoita. Eihän kahdella naispuolisella konnarilla ole mitään mahdollisuuksia väkivaltaista riehujaa vastaan.
Clarissa, aivan samaa ajattelin, että jotain olisi tehtävä. Eihän tämä nyt näin voi jatkua! Jos julkista liikennettä pyörittävät työntekijät ovat jatkuvassa vaarassa ja ihmiset turvautuvat sen vuoksi yksityisautoiluun, etteivät uskalla julkisilla matkustaa, niin jotain on pahasti pielessä. Jos ja kun tuo konnarienkin kohtaama väkivalta on noin yleistä, asiasta pitäisi puhua paljon enemmän ja lisätä resursseja lähiliikenteen turvallisuuteen.
Kaukojunissa tosiaan on niitä poliiseja, mutta kumma kyllä, minua ei ole ikinä edes pelottanut kaukojunassa. Ilmeisesti sielläkin kuitenkin sattuu ja tapahtuu.
Katja, minä muistan kerran jääneeni ratikasta pois, kun kaksi (omien sanojensa mukaan) juuri vankilasta vapautunutta miestä puhuivat uhkaavasti muista matkustajista. Junassa on se huono puoli, että sieltä ei oikein pääse mihinkään, vaikka itsesuojeluvietti käskisi poistua paikalta.
Luin eilen netistä ihmisten jättämiä kommentteja tuosta tapahtuneesta julkaistuihin uutisiin, ja tulin ihan vihaiseksi siitä vähättelystä, vitsailusta ja saivartelusta, jota "keskustelussa" esiintyi. Se kirjoittelu oli niin kaukana tapahtuneen todellisuudesta, että oikein taas heräsin virtuaalimaailman petollisuuteen.
Pienen mökin emäntä, nimenomaan, siinä ei puhe auta eikä mitään inhimillistä kontaktia saa. Minäkin toivon, että down-poika ei saanut ikuista kammoa.
Itse liikun vain työmatkat julkisilla, mutta mies kertoo aina 'parhaat' palat, kun liikkuu myöhemmin. Ja onneksi nykyisin on se auto, jolla pääsee, niin ei tarvitse olla tiellä, kun joku hullu on mömmöissään. Tarina on tosiaankin aina kutakuinkin se sama, että esim. kuskiin tullut huutaja ei anna periksi ja kuski ei voi tehdä mitään asialle. Matkustajat eivät halua puuttua asiaan - en minäkään haluaisi, kun ei tiedä, mitä huutaja kaivaa taskustaan.
Ei tavallinen kaduntallaaja voi oikein välttyä törmäämästä tällaisiin seikkoihin. Minusta olisi aivan oikea teko, että bussit eivät ajaisi iltamyöhään. Lähinnä siksi, että mulla itselläni ei ole mitään asiaa siihen aikaan mihinkään. voi olla, että muita haittaisi sitten enemmän. Musta olisi hyvä, että nämä ns. paskaduunien tekijät näyttäisivät, että heilläkin on tärkeä työ ja tehtävä yhteiskunnassa.
Jotenkin haluan nähdä kuitenkin sen hyvän, mitä kirjoitit noista teinipojista. Eikö ole ihanaa, että jälkikasvussa on niitä hyviksiä, kun usein nähdään vain ne ostarile keikkuvat pahikset. Mulla sattui sellainen hassu tapaus viime talvena, kun pieni poika, 10-13-vuotias auttoi mun lasta. Olin niin hämmästynyt, että sen ikäisellä on niin auttavainen mieli ja hyvä sydän.
Kirjoitit todella tärkeästä aiheesta. Sattumanvaraisen väkivallan lisääntyminen tai väkivallalla uhkailu on lisääntynyt todella paljon alalla kuin alalla. Itse todistin juuri opettajanhuoneessa aggressiivisen vanhemman puhelua, jossa uhattiin väkivallalla. Ensimmäisen kerran olen tänä syksynä osallistunut myös pakolliseen koulutukseen, jossa harjoiteltiin toimimista väkivallan kohdatessa koulua joko koulun sisältä tai ulkoapäin. Sama juttu terveyskeskuksissa ja kaupoissa - sattumanvaraista väkivaltaa tai sillä uhkailua eikä suinkaan pelkästään humalaisilta tai ilta-aikaan.
Onko vartijoiden lisääminen ratkaisu? Poliisin kutsuminen paikalle? Kuinka paljon vartijoita tarvitaan, että voi tuntea olonsa turvalliseksi? Kuka sen maksaa?
Sitten se tärkein kysymys, mistä tämä kaikki johtuu? Voiko sille tehdä jotain?
Omakin käytös on muuttunut. Jos ennen olisin pysähtynyt auttamaan tien varteen jäänyttä autoilijaa, niin nykyään en varmasti, jos olen yksin liikkeellä. Ei sekään minusta ole hyvä: pelko lisää välinpitämättömyyttä.
Mutta olinpa iloinen niiden nuorten myötätunnosta! Kun nuorille myötätunnon ilmaiseminen on joskus aika vaikeaa.
Ikävässä tilanteessa on kuitenkin jotenkin lohduttavaa huomata, että ei ne muut ihmiset niin pahoja kaikki olekaan.. että toisia loppujenlopuksi kyllä vielä autetaan ja lohdutetaan. Tuntemattomiakin. Se on ehkä tämän jutun hyvä ja lohdullinen puoli.
Toivottavasti nuori mies pystyy kertomaan tapahtuneesta perheelleen/ystävilleen, ettei jää miettimään asiaa yksin ja muut tuttavat eivät tiedä mistä esimerkiksi pelossa tai järkytyksessä on kyse.
Julkinen liikenne ja siihen liittyvä turvallisuus on varmasti aihe, joka pelottaa monia. Minua pelottaa myös se, että kuinka näitä väkivaltatilanteita saattaa joutua kohtaamaan jopa ensiavussa. Siellä missä olet mahdollisesti heikoimmillasi, sairaana odottamassa apua. Siellä missä pelottaisi muutenkin, saati jos saisi kohdata jotain tuollaista.
Olipa yhtäaikaa kamala ja koskettava juttu!
Mari A., minusta ratkaisu ei voi olla se, että julkinen liikenne lakkaa kulkemasta ilta-aikaan. Sehän johtaisi siihen, että vain varakkailla olisi mahdollisuus liikkua kaupungilla iltaisin; kaikilla kun ei ole varaa ajella taksilla. Paljonhan ilta- ja yöaikaan liikkuu myös työmatkalaisia. Ja näitä välikohtauksia tosiaan tapahtuu myös keskellä päivää.
Näissä kohtaamissani nuorissa miehissä mukavaa oli juuri se, että he tavallaan olivat niitä "pahiksia" (ainakin näyttivät ulkoisesti siltä) ja silti yrittivät osoittaa myötätuntoa. Se lämmitti.
tuike, niinpä, julkisten lisäksi myös vähittäiskaupassa, terveydenhuollossa ja koulumaailmassa voi olla aika riskaabelia olla töissä. Jopa museossa!
Mikään määrä vartijoita ei tätä ongelmaa poista, enkä ole koskaan kannattanut mitään poliisivaltio-politiikkaa. Sunnuntainen kokemukseni kuitenkin avasi silmäni siinä suhteessa, että on todellakin aivan eri asia puhua väkivallasta, sen syistä ja seurauksista teoreettisella tasolla ja olla todellisessa vaaratilanteessa. Vaikka syrjäytymisen ja kaikkien sen lieveilmiöiden (kuten päihderiippuvuuden) ehkäisemiseksi on tehtävä kaikki mahdollinen (paljon enemmän kuin nyt), tosiasia on kuitenkin se, että vaarallisesti käyttäytyviä henkilöitä liikkuu keskuudessamme, eikä tilanteissa aina auta muu kuin voimankäyttö. Sen vuoksi kaipaisin lisää vartjoita lähijuniin.
Poliisia muuten saatiin odottaa paikalle lähemmäs 20 minuuttia, heistä ei siis juuri apua ollut. Koska junan henkilökunta ei riehujalle mitään mahtanut, se yksi rohkea ja vahva matkustaja osoittautui tilanteen pelastavaksi enkeliksi. Keskustelupalstoilla hänenkin toimintaansa kritisoitiin (arvostelijat eivät tietenkään olleet olleet itse paikalla, mutta heidän mielestään häirikkö olisi pitänyt "taluttaa ulos"), pisti oikein vihaksi niin todellisuudesta vieraantunut kritiikki.
Viime kädessä on tietysti niin, että kaikkea pahaa ei maailmasta saa pois millään ilveellä, ei edes rahalla. En silti haluaisi ajatella, ettei _mitään_ ole tehtävissä.
milla, se oli se tämänkin episodin kääntöpuoli ja lohtu, ihmisten keskinäinen avunanto ja yhteisöllisyys. Ja ettei nyt tule väärää kuvaa ajatusmaailmastani: en tosiaankaan usko kaikkien ihmisten olevan pahoja, päinvastoin, en oikeastaan usko _kenenkään_ olevan paha. Pahuutta on, mutta pahoja ihmisiä..? Kyllä kai ihmisten pahojen tekojen taustalla on yleensä aika suurta inhimillistä kärsimystä. Siis yleensä.
Eräs kanssamatkustaja selosti tilanteen down-pojalle soittaneelle henkilölle, kun hän ei itse pystynyt puhumaan. Muuten olisi tosiaan voinut käydä niinkin, etteivät läheiset olisi ymmärtäneet, mistä oli kyse.
Voi, juuri näitä asioita, joilta toivoisi välttyvänsä. Ikävästi näyttää siltä, että niiden kokeminen on yhä tavallisempaa.
Vaikea asia ratkottavaksi. Todellakin, kuka maksaa, jos vartijoita ja poliiseja lisätään julkisissa liikennevälineissä, kaupoissa, terveysasemilla, kouluissa, virastoissa, kaduilla...? Miten ehkäistä syrjäytymistä? Kuinka ennaltaehkäistä päihde- ja mielenterveysongelmia, kun tuntuu ettei resurssit(vai tahto?) riitä alan varsinaiseen hoitotyöhönkään?
Eikä kyse ole vain esim. päihdeongelmaisista. Hämmästyttävän usein pää punaisena opettajalle, kaupankassalle, pankkivirkailijalle, ohikulkevalle kävelijälle huutaja onkin "ihan tavallinen, hyväosainen, työssäkäyvä ihminen", jolla on pinna niin kireällä, että se katkesi aivan väärässä paikassa. Musta tuntuu, että meidän suurin ja vaikein kysymys onkin: miksi me voidaan niin huonosti? Ja mitä sille voidaan tehdä?
Sitten kun vielä lisätään pähkäilyjä: Jos vartijoita ja poliiseja lisätään julkisissa tiloissa huomattavasti, niin se voi myös aiheuttaa tunnetta "ahaa, täällä on jotain pelottavaa". Pelon ilmapiiri luo sitä välinpitämättömyyttä. Entäs jos iltaisin ei kulkisikaan julkisia? Entäs jos suurin osa linnottautuisi omiin koteihinsa ja omiin autoihinsa? Entäs jos suurin osa ihmisistä kävisinkin vaan töissä ja kaupassa, muutoin sulkeutuisivat koteihinsa ja esim. yksityissaleille- ja klubeille? Kuinka se näivettäisi keskustoja, elämää ylipäänsä.
Lopuksi täytyy munkin sanoa jotain positiivista. Sen verran kun nuorten kanssa olen ollut, niin suurin osa niistä, jopa "ne koviksetkin" on tosi kivoja, hyviä ja ihania ihmisiä. Ihan niin kuin nuo pojat junassakin.
Niin. Paha oli huono sanavalinta minun puolelta, ehkä enemmän tarkoitin sitä kun usein kuulee puhuttavan, että nykyihmiset on välinpitämöttömiä toisiaan kohtaan ym. negatiivista. Huono sanavalinta! :)
Hyvä, että tieto tapahtuneesta siirtyi eteenpäin! Kehitysvammainen ei välttämättä osaa lainkaan kertoa järkyttävästä tapahtuneesta ja näin ollen kukaan ei pysty auttamaan. Voi olla, että ihmetellään vain miksi esimerkiksi pelkää tai käyttäytyy jotenkin oudosti.
Ensin ajattelin, että mikseivät matkustajat auttaneet? mutta sitten tajusin, että tilanne on varmasti ollut pelottava. Ja, auttoihan sitten se joka kykeni. Onneksi!:)
Tuollaisesta tulee mieleen, että pitäisikö junissakin kiertää security vähän niin kuin metroissa? Juna, kun juna.
Ihanaa oli, että puritte kanssamatkustajien kanssa jo samantien tilannetta. Tuollaiset tapahtumat aina järkyttävät.
t.Paula
Nyt kun luin noita kommentteja, mieleen tuli, että juna on varmasti paljon pelottavampikin paikka, kun metro, näissä tapauksissa. Sillä matka-ajat laiturilta toiselle ovat pitemmät. Onko niin, että junissa ei kulje ollenkaan vartijoita (käytän tosi harvoin itse ko. kulkuneuvoa)?
Vaikuttaa kannattaa aina. Ainakin yrittää:
http://www.vr.fi/fi/index/asiakaspalvelu.html
Olen ollut monta kertaa lähijunassa iltaisin ja vuoden sisällä tilanne on pahentunut. Kuvastanee yhteiskunnan tilaa ja aika pahasti.
Jotain pitäisi tehdä, ettei paha olo lisäänny. Itse voi aloittaa toki siitä, että huomioi lapsia, nuoria ja lähimmäisiä muutenkin -- eikä tuijota vain omaan napaan ja nappaa päältä aina omansa, jotta ehtii ennen muita. Yksinäisyydelle ja syrjäytymiselle pitäisi tehdä kuitenkin laajemminkin jotain.
Ylipäätään asiakaspalvelutehtävissä olevat joutuvat nykyisin pelkäämään; kaupoissa, sairaaloissa, kioskeilla, virastoissa...
Pitäisi alkaa rohkeasti puhumaan siitä, mitä asialle voitaisiin tehdä. Ihan konkertian tasolla ja ihan jokainen meistä
-junika-
sanna, niinpä, vaikeita kysymyksiä. Kaikki raivoaminen ja uhkailu on tietysti pelottavaa, mutta huumeiden/lääkkeiden/sekakäyttäjät ovat niitä "tavallisia" öykkäreitä pelottavampia juuri siksi, kun heihin ei välttämättä saa mitään "normaalia" kontaktia.
Minäkin olen ajatellut, että vartijoiden/poliisien näkyvä partiointi lisää turvattomuuden tunnetta. Nyt ajatukseni ovat ainakin väliaikaisesti kääntyneet: jos kerran turvattomuuden tunteeseen on aihetta, niin ei se tilanne ehkä siitä pahene, että apua on saatavilla.
Kyllähän se sellainen Etelä-Afrikka-skenaario on, jos hyvätuloiset linnoittautuvat omille asuinalueilleen ja ajelevat omilla autoillaan tai pirssillä, ja muut jätetään sitten selviytymään miten parhaiten taitavat. Vaikka en haluaisi tällaista suuntausta tukea, just nyt tekisi kyllä mieli ostaa joku käytetty autonkottero ja ajella tätä väliä sillä.
Ja samaa mieltä siitä, että useimmat nuoret ovat kivoja, ne "koviksetkin". Ja ne ketkä eivät ole, ovat yleensä aika kovia kokeneita (siinä määrin, ettei heidän omaa kovuuttaan voi oikeastaan ihmetellä).
milla, joo kyllä sitä välittämistäkin onneksi on. Mulle on painunut mieleen muutaman vuoden takainen juttu, kun kaksi laitapuolenkulkijaa oli auttanut diabeteskohtauksen saanutta, nuorta tyttöä. Jossain kadulla tai bussipysäkillä tämä muistaakseni tapahtui, olisiko ollut Hakaniemessä? Tyttö oli kai mennyt insuliinishokkiin ja neuvokkaat pultsarit olivat hakeneet hänelle läheisestä kaupasta (vai olikohan se Mäkkäristä?) jotain suuhunpantavaa.
Paula, pelottava oli ja kaikki tapahtui kovin nopeasti. Ehkä joku yrittikin auttaa, ainakin kaksi poikaa sai kaasua silmiinsä ja heitä varten tilattiin ambulanssi.
Siinä ulkona kun seisoimme odottamassa poliisia ja junan tuulettumista kiinnitin huomiota nimenomaan siihen, ettei siellä matkustajien joukossa ollut kovin montaa (yhtään?) rotevaa miestä, vaan enimmäkseen naisia ja nuorisoa. Ehkä jollain joukkovoimalla olisi sitten toimittu, jos ei sitä yhtä miestä (joka oli kuulemma ammatiltaan poliisi, vaikkakin vapaalla) olisi ollut, en tosiaan tiedä. Tai lähdetty kaikki karkuun?
Tässä oltiin onneksi asemalla, en halua edes ajatella mitä olisi voinut tapahtua, jos oltaisiin oltu jossain hornan tuutissa. Junissa kyllä on vartijoita, mutta ymmärtääkseni lähinnä pääkaupunkiseudun sisäisessä liikenteessä. Itse kuljen lähijunilla, jotka kulkevat aika pitkiäkin matkoja. Ikinä en ole vartijaa näissä junissa nähnyt.
junika, asiakaspalvelutyötä itsekin vuosikaudet tehneenä tiedän, millaista on joutua pelkäämään töissä. Se on yksi syy (monista) siihen, etten haluaisi enää takaisin ko. työhön. Minullakin on sellainen käsitys, että tilanne on vain pahentunut sen jälkeen, kun itse tulin pois "tiskin takaa".
Asiasta puhuminen olisi ainakin alku; en minäkään ollut ennen viime sunnuntaita edes tiennyt, _kuinka_ yleisiä nämä tapaukset konduktöörien työssä ovat.
Kirjoitit tärkeästä asiasta. Vaikka olin lukenut uutisen tapahtumasta paikallislehdestä, niin kirjoituksesi toi sen aivan eri tavalla silmien eteen. Kiitos.
Tällaiseksi elämä on mennyt. Surullista. Ja surettaa se tilanteen aiheuttanut mieskin. Meillä on niin paljon hoitamattomia ihmisiä ja avo-osastoja ja mielenterveyspotilaatkin heitteillä.
Villiviini, minäkin oikein havahduin tämän asian yhteydessä siihen, kuinka paljon inhimillisiä tunteita ja reaktioita uutisista "putoaa pois" ja jää kokonaan välittymättä.
Marja-Leena, niinpä, pahoinvointiahan kaiken tämän lisääntyneen häiriköinnin taustalta löytyy. Ja ne presidentinkin tänään mainitsemat kasvavat tuloerot myös.
Olipa järkyttävä kohtaus. Luin kaikki kommentitkin. Surullista on se, ettei minusta varmasti olisi ainakaan menemään väliin tuollaiseen tilanteeseen. Pelko estää meitä auttamasta lähimmäisiä. Välillähän auttajalle on itselleenkin käynyt todella huonosti. Onneksi tässä ei käynyt niin. Mutta tietysti tällaisten tilanteiden kääntöpuoli on se, että se yhdistää meitä muita toisiimme. Suurin osa ihmisistä haluaa kuitenkin auttaa ja tehdä periaatteessa hyvää toisilleen tai olla tekemättä mitään, mutta ei ainakaan vahingoittaa.
Kirjailijatar, minäkin lähdin vaistomaisesti toiseen suuntaan; siksi olenkin niin kiitollinen siitä, että on myös ihmisiä, jotka uskaltavat mennä kohti eivätkä lähde karkuun. Voin tietysti lohduttautua sillä, ettei minun fyysisillä voimillani taideta riehujia taltuttaa...
Lähetä kommentti