Kun olen poissa

Huomio blogosfääristä: mitä pitempään täältä on poissa, sitä vaikeampi tänne on palata. Tämä ajatus tuli mieleeni vajaan viikon totaalitauon jälkeen. Virtuaalissa viikkokin on olevinaan pitkä aika. Se mietityttää minua vähän, sillä oikeasti viikko ei ole kovin pitkä aika. Ei minusta.

Jos täältä on kovin pitkään poissa, koko bloggaaminen hyvin todennäköisesti jää. Ajankäyttö muuttuu. Rutiinit muuttuvat. Kynnys kasvaa kasvamistaan, kunnes ei ehkä enää edes tiedä, miksi se pitäisi ylittää. Ketä varten?

Bloggaajien yhteisöstäkin vieraantuu nopeasti. Voi tuntua siltä, että pysyäkseen sen osana on oltava jatkuvasti aktiivinen. Passiivirekisteriin jättäytyminen saattaa tuntua yllättävän vapauttavalta. Eihän tosielämän ystävyyssuhteitakaan tarvitse ylläpitää päivittäin tai edes viikottain, miksi virtuaalissa olisi toisin? Silti mielessä käy epäilys: voinko olla osa yhteisöä, jos en jatkuvasti päivitä, kommentoi ja osallistu keskusteluun? Haluanko olla?

Nämä eivät oikeastaan ole omia kokemuksiani, mutta ne voisivat olla. Tiedän, että jo kuukauden mittainen tauko saisi minut luultavasti pohtimaan jotain yllä kuvatun kaltaista.

Myönnettäköön nyt tässä yhteydessä sellainenkin seikka, että minussa asuu pieni misantrooppi. Se voi olla pitkiäkin aikoja hiljaa, mutta toisinaan se nostaa päätään, myös täällä virtuaalissa.

Ei tarvita kuin tottelemattomat sormet näppäimistöllä ja masokistinen visiitti sivustolle, joka saa henkiset niskavillat nousemaan pystyyn. Tai tahaton eksyminen jonnekin, missä hoetaan Vain positiiviset ihmiset ovat kivoja-mantraa tai jotain muuta tälle ajalle tyypillistä, suggestiivista diibadaabaa (nyt on siis se misantrooppi äänessä). Silloin tekee mieli tehdä sirkkaturkat ja vetäytyä jonnekin nettiyhteyksien ulottumattomiin kaulailemaan hevosten kanssa.

Välttelemällä sosiaalista mediaa voi väistää myös nämä harhaliikkeet, joita syystä tai toisesta tulee aina aika ajoin tehtyä ja jotka aiheuttavat virtuaalikrapulaa. Mutta silloin jäävät koluamatta myös ne kyläpaikat, joiden virtuaaliasukkaita huomaa totaalitauonkin aikana ajattelevansa. Lämmöllä.

Hidasta elämää Calabriassa

Olen vailla sanoja, jotain uupumusta tämä on. Annan teille kuitenkin nämä kuvat, jotka olen vanginnut omine lupineni Michelangelo Frammartinon elokuvasta Le quattro volte. Meditatiivisen elokuvan voi nähdä tänään täällä ja syyskuussa täällä.

Palaan kun taas ehdin ja jaksan, myös vastailemaan edellisen postauksen kommentteihin. Nyt on liikaa kaikkea, yritän jotenkin selvitä parin seuraavan viikon sumasta väljemmille vesille.

Matkalla vanhuuteen

Kuva täältä.

Katsoin lauantaina televisiosta ja vielä toistamiseen YLE Areenasta Jukka Kärkkäisen ohjaaman dokumentin Matkalla vanhuuteen (2008). En ole pitkään aikaan nähnyt mitään näin omakohtaisesti koskettavaa. Vaikka elokuva herätti ristiriitaisia tunteita, se myös selkiytti omia ajatuksiani.

Dokumentin päähenkilö on dementoitunut Marja, joka sinnittelee omassa kodissaan muistamattomuudesta, kaatumisalttiudesta ja sotkusta huolimatta. Tytär Terttu ja tyttärentytär Anna hoitavat Marjan asioita toiselta paikkakunnalta käsin, mutta laitokseen joutuminen lähestyy vääjäämättä.

Marjan tyttäressä äidin sairaus aiheuttaa paitsi huolta myös ärtymystä, mikä onkin tavallista etenkin muistisairaiden omaisille. Tytär ei tunnu hyväksyvän äitinsä sekavuutta ja moittii tätä milloin mistäkin. Jostain syystä tytär myös edellyttää äidin hoitavan asioitaan itse, vaikka helpompaa olisi, jos hän tarttuisi puhelimeen ja järjestäisi tukkeutuneen viemärin kuntoon tai vaippatilauksen kotiovelle.

Itse en samastunut niinkään Marjan tyttäreen kuin hänen tyttärentyttäreensä Annaan, joka on myös yksi elokuvan käsikirjoittajista. Anna puhuu viranomaisten kanssa puhelimessa, yrittää saada mummille apua ja korjata syntyneitä väärinkäsityksiä (joista yksi raivostuttavimmista oli se, kun Marjan papereihin oli kirjattu hänen "elävän boheemisti", vaikka kyse oli sairauden mukanaan tuomasta kyvyttömyydestä huolehtia siisteydestä).

Karjalaismurteella jutteleva ja iskelmiä hyräilevä Marja itse on hurmaavan huumorintajuinen, tarkkanäköinen ja terävä nainen dementiastaan huolimatta (kuten oli Alzheimerin tautia sairastanut isoäitinikin), mikä ei jää dokumentintekijöiltä huomaamatta. Elokuvassa on monta sellaista kohtausta, joita katsoessaan ei voi olla ajattelematta, että Marja näkee häneen kohdistuvan äkseerauksen läpi ja päivittelee sitä mielessään -- ehkä hiukan huvittuneena, mutta avuttomuutensa vuoksi ennen kaikkea surullisena.

Vaikuttavia ovat myös kohtaukset, joissa ympäröivä todellisuus vieraine ihmisineen ja poukkoilevine keskusteluineen muuttuu Marjalle käsittämättömäksi. Hän istuu yksin ja näkymättömänä omalla kotisohvallaan, osattomana ja arvattomana seurueessa, jonka jäsenet puivat hänen asioitaan. Tajusin, että isälläni on varmasti ollut tuo täsmälleen sama tunne monet kerrat, vaikkei iskällä muistisairautta olekaan.

Elokuvassa oli muutamia kohtauksia, jotka saivat ainakin minut kyseenalaistamaan tiettyjä käytäntöjä vanhustenhoidossa (vai pitäisikö puhua vanhustenholhouksesta). Marjan luona käyneet kotihoidon edustajat valittivat mm. siitä, kuinka vaikea Marjaa oli saada aamulla sängystä ylös, koska hän tykkäsi köllötellä myöhään.

Miksi iltavirkut vanhukset pitää repiä sängyistään aamutuimaan, jos he itse eivät sitä toivo? Eikö kotihoidollekin olisi helpompaa porrastaa aamukäyntejään siten, että aamuntorkut saisivat halutessaan nukkua pitempään? Eihän vanhuksilla ole kiire mihinkään; mikäs sen mukavampaa kuin pötkötellä aamulla sängyssä niin pitkään kuin huvittaa. Mutta ehkä tässä on taustalla jotain, mitä en ymmärrä.

Kuva täältä.

Kun Marja lopulta viedään sairaalan kautta hoitokotiin, omaiset ovat luonnollisesti helpottuneita mutta Marja itse ikävöi omaan kotiin. Niin tekevät myös hänen huonetoverinsa. Kuten Terttu dokumentissa hiukan ihmetellenkin toteaa: omaisille äidin pääsy laitokseen oli kuin lottovoitto, mutta äidille itselleen se ei ollutkaan sitä.

Se, mikä on vanhuksen omaksi parhaaksi, on loppujen lopuksi hyvin harvoin ristiriidatonta ja yksiselitteistä. Usein kyse on välttämättömyydestä, johon on mahdollista ja pakkokin sopeutua, mutta joka ei koskaan voi korvata menetettyä -- kotia, itsenäisyyttä, vapautta, terveyttä ja nuoruutta.

Matkalla vanhuuteen on tärkeä dokumentti monestakin syystä. Se onnistuu välittämään vanhuuteen ja sairauteen liittyvän luopumisen tuskan sekä omaisten että vanhuksen itsensä näkökulmasta. Vaikka tilanne on vaikea ja kuluttava omaisille, liian usein jää ehkä todella ymmärtämättä, kuinka koettelevasta elämänmuutoksesta vanhan ja sairaan ihmisen itsensä kannalta on kyse, oli muistisairautta tai ei.

Niin ymmärrettävää kuin omaisten huoli onkin, se ei saisi jyrätä alleen vanhuksen omia tunteita, toiveita ja tahtoa.

Dokumentti on katsottavissa vielä parin päivän ajan YLE Areenassa.

Keittiöhaaveita, osa 9

Kirjasta Simply Country.

Femina 8/2010.

Femina 8/2010.

Jostain lehdestä saksittu.

Nyt näyttää uskomatonta kyllä siltä, että keittiöhaaveeni (ne kiurutapetit tuolla meijerin itäsiivessä) on toteutumassa. En vielä uskalla asiasta enempää kertoa, mutta jos kaikki menee niin kuin kaiken hartaasti toivon menevän, tämä nykyinen asuntoni olisi vuokrattavissa lokakuun alusta lähtien. Tai miksei ostettavissakin, jos vain raaskin myydä. Jos tunnette jonkun, joka haaveilee (melko ahtaasta) meijeriasumisesta Kaakkois-Suomessa, niin asiasta voi tiedustella meilitse: meijerielamaa@gmail.com

Ella ja Aleksi - Yllätyssynttärit

Tykkäsin kovasti Ella ja Aleksi-duon ensimmäisestä Lenni Lokinpoikanen-levystä (2004), etenkin loistavasta Tarkastaja Lerppu Koiranen-kipaleesta. Nyt hahmot ja laulut on siirretty valkokankaalle. Ella ja Aleksi - Yllätyssynttärit on mainio pienten lasten animaatioelokuva, jonka parissa vanhempienkin luulisi viihtyvän. Minulla ainakin oli mukavaa!

Animaation piirrosjälki toi mieleen sellaiset omasta lapsuudestani tutut lastenohjelmat kuin Käytöskukka, Kössi Kenguru, Myyrä ja Rosvo Rudolf. Kuvamaailma on paljon lähempänä venäläisiä kansansatuja ja miksei pohjoismaistakin folklorea kuin Disneytä tai animea. Toki kaikki on silattu nykyaikaisella tatsilla, ja musiikki on tietysti hyvin 2000-lukulaista mukaansatempaisevine hiphop-rytmeineen.

50 minuuttia kestävän elokuvan teemat ovat samoja kuin levyillä: suvaitsevaisuus, toisten ihmisten ja eläinten kunnioitus, luonnonsuojelu ja kierrätys. Laulujen hahmot ovat saaneet lihaa luittensa päälle, ja esimerkiksi luonnosta vieraantunut Ripu-Rapu osoittautuu elokuvassa seksuaalivähemmistöön kuuluvaksi muotisuunnittelijaksi.

Voin suositella Ellaa ja Aleksia lämpimästi kaikille 1970-luvulla ja sitä aikaisemmin tai myöhemmin syntyneille! Elokuva tulee ensi-iltaan 16. syyskuuta.

Kuvakirjan uusi elämä

Mirkan Uuden kuun aikaan-blogissa oli viime viikolla juttua kirjojen uusiokäytöstä. Toisille kirjat ovat esineinä 'pyhiä', eikä niitä sovi leikellä tai käyttää esimerkiksi askartelumateriaalina; toiset taas värkkäävät hylätyistä kirjoista lampunvarjostimia, kelloja, rasioita sun muita käyttö- tai koriste-esineitä.

Kuten Mirkakin blogissaan totesi, maailmassa on paljon sellaisia kirjayksilöitä, joiden elämä kirjana on tullut tiensä päähän. On hiirenkorville luettuja, eläinten pureksimia ja tahriintuneita kirjoja. On myös kirjoja, joista aika on ajanut ohi ja joita kukaan ei enää halua. Tällaisten kirjojen elinkaarta voi pidentää keksimällä niille uusia käyttötapoja.

Jokin aika sitten löysin kirjaston poistokirjojen hyllystä Pikkuaasi Napoleon-nimisen lastenkirjan 50 sentillä. Regine Schindlerin kirjoittama ja Eleonore Schmidin kuvittama kirja ei vaikuttanut miltään lastenkirjallisuuden merkkiteokselta, mutta kuvat mustine lintuineen viehättivät. Olin joskus muinoin askarrellut kanieni repaleisiksi jyrsimien kuvakirjojen sivuista kirjekuoria; Pikkuaasi Napoleon koki saman kohtalon. 

Nyt pitäisi vielä innostua kirjoittamaan kirjeitä, jotta kuorille tulisi käyttöä!

Pidä huolta itsestäs ja niistä jotka kärsii

Lehtikuva / Tony Karumba

"Sillä jokainen, joka apua saa,
sitä joskus tajuu myös antaa"
-Pave Maijanen: Pidä huolta (1981)

Omat huolet asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin, kun seuraa Itä-Afrikan nälänhädän uutisointia. Afrikan sarvessa ei ole ollut näin kuivaa kuuteenkymmeneen vuoteen ja sato on sen mukainen. Ruoan hinta on noussut ja väkivaltaisuudet vaikeuttavat maanviljelyä.

Kuivuudesta ja nälänhädästä kärsii ainakin 12 miljoonaa ihmistä, ja Unicefin arvion mukaan yksin Somaliassa kaksi miljoonaa lasta on aliravittuja, heistä 500 000 vakavasti aliravittuja.

Kirkon Ulkomaanavun työntekijöiden mukaan Somaliasta Etopian ja Kenian pakolaisleireille saapuvat ihmiset ovat ennennäkemättömän huonossa kunnossa. Aliravitsemuksen ja nestehukan lisäksi ongelmana ovat tartuntataudit sekä uupumus ja psyykkinen stressi. Myös Etiopia, Kenia ja Djibouti kärsivät kuivuudesta.

Suomalaiset ovat lahjoittaneet hyvin rahaa keräyksiin, mutta avustusjärjestöjen arvion mukaan tilanne Afrikan sarvessa tulee vain pahenemaan syksyn kuluessa. Avun tarve ei siis ole vähenemässä.

Punaisen Ristin nettisivuilla lahjoittaminen on tehty äärettömän helpoksi. KLIKKAA TÄSTÄ, ja pääset kertalahjoituksen tekemiseen tarkoitetulle sivulle, jossa voit itse päättää lahjoittamasi summan suuruuden. Jos haluat kohdentaa lahjoituksesi Itä-Afrikkaan, valitse listasta kohta "Itä-Afrikka". Maksu tapahtuu verkkopankin kautta.

Jos sinulla ei ole verkkopankkitunnuksia, samaisella sivulla on myös puhelinnumero, johon soittamalla tekee lahjoituksen. Tämän postauksen linkkien kautta rahaa voi halutessaan lahjoittaa myös Unicefille tai Kirkon Ulkomaanavulle.

P.S. Myös Pilvitarhalla on haaste käynnissä Afrikan kuivuuteen liittyen.

Joku raja

Meillä on nyt monella tapaa uudet kuviot. Isä on palannut kotiin, tupakka on palannut suupieleen, kinastelu on palannut välillemme. Kotihoito käy kolmesti päivässä, minä hoidan kaupassakäynnin ja juoksevat asiat. Kaikki hakee vielä vähän muotoaan. On niin paljon sellaista, mihin kumpikaan meistä ei ole valmistautunut. Nyt opettelemme, koska on pakko.

Tämän postauksen kommenteissa puhuttiin kilteistä tyttäristä, rajoista ja jaksamisesta. Kun teimme kotiutumispäivänä lähtöä vuodeosastolta, sain taas kuulla kunniani siitä, etten ollut pitänyt suutani kiinni isän hoitoon liittyvissä asioissa. Se oli liikaa, minulle kävi samalla tavalla kuin silloin kerran toukokuussa. Yht'äkkiä tuntui siltä, että olisin voinut jättää kiukuttelevan isäni siihen sängylle ja kävellä ulos koko tästä elämästä. Tietenkään en olisi tehnyt sellaista, mutta hetken aikaa sisälläni kupli suoranainen raivo.

Olin käynyt katsomassa isää sairaalassa lähes joka päivä vajaan kuukauden ajan, vienyt syötävää, ajanut parinkymmenen kilometrin matkan sinne ja takaisin. En odottanut kiitosta, mutta en myöskään jaksanut kuunnella enää sanaakaan sättimistä. Mitta tuli niin äkillisesti ja kertakaikkisesti täyteen, että en voinut estää tunteitani ja sanojani kuohumasta yli. Jos hoitajat kuulivat riitamme käytävälle, he varmaan säälivät isää, joka joutui lähtemään tällaisen hirviötyttären matkaan.

Välikohtaus meni nopeasti ohi, mutta en ole täysin toipunut siitä vieläkään. Tuttu syyllisyys tunkeutui muiden tunteiden läpi viimeistään samana iltana. Sen rinnalla oli kuitenkin muutakin; uupumusta, kiukkua, luovuttamista. Välittämistäkin tietysti, ja iänikuista, kroonistunutta huolta. Uutena kysymys: onko jatkuvassa joustamisessa sittenkään kyse välttämättömästä sopeutumisesta vai hakeeko kiltti tytär kiltteydellään ja mukautuvuudellaan edelleen (isän) hyväksyntää?

Ennen isän kotiinpaluuta piilotin tupakat ja tuhkakupit, hain apteekista nikotiinilaastaria, leikin ajatuksella savuttomasta isästä, jota olisi helpompi hoivata. Oltuaan muutaman tunnin kotona isä vaati minua kaivamaan tupakat ja tykötarpeet esiin.

Pettymykseni poiki oivalluksen: turha minun on yrittää häntä hallita ja pelastaa, ei se ole tyttären tehtävä, eikä kenenkään muunkaan. Minun on aika keskittyä omiin valintoihini ja antaa isän elää omiensa kanssa. Auttaa voin ja haluan, mutta rajoistani minun on opittava pitämään tiukemmin kiinni.

Värejä, makuja ja matkahaaveita

Leena Lumi muisti minua muffinssilla, joka on tarkoitus nauttia pienten tunnustusten ja haaveiden kera. Kiitos Leena!

Aloitetaan lempiväristä. Tähän on melkein mahdoton vastata yhdellä värillä, koska värien kauneus syntyy usein kontrasteista, värien suhteesta toisiinsa. Itse asiassa minun olisi helpompi luetella upeita väriyhdistelmiä kuin yksittäisiä värejä: smaragdinvihreä ja vanha roosa, kirkkaanpunainen ja fuksia, musta ja melkein mikä tahansa...

Sisustuksessa suosin lämpimiä värejä, pukeutumisessa kylmiä. Parikymppisenä pidin eniten punaisesta, mutta pikkuhiljaa aiemmin vieraaksi kokemani sininen syrjäytti punaisen. Nykyään punainen on sellainen harkitusti annosteltu juhlaväri, jota en jaksaisi käyttää päivittäin, mutta joka silloin tällöin tuntuu ylelliseltä.

Viileistä punaisista etenkin fuksian-, syklaamin- tai aniliininpunainen miellyttää (en ole ihan varma sen kaikista kauneimman sävyn nimestä), samoin sinipunainen eli violetti, jonka eri sävyt ovat suorastaan yliedustettuina vaatekaapissani. Ehkä sinisellä taitettu punainen on se pitkäaikaisin rakkaus, vaikka sisustukseen en sitä väriä halua ollenkaan.

Country Living 2/2011

Sitten lempiruoka. Se voisi olla jotain venäläistä, koska muistan syöneeni elämäni taivaallisimman kolmen ruokalajin annoksen venäläisessä ravintolassa joskus vuosia sitten. Ateriaan kuului jonkinlainen tatti-alkuruoka, josta muistan vain sen suussasulavan maun. Pääruoka taisi olla kalaa. Yleensäkin rakastan sekä sieniä että kalaa lähes missä tahansa (kypsennetyssä) muodossa, joten ne ovat aika vahvoilla. Samoin erilaiset keitot. Ja etanat.

Toisaalta tykkään myös yli kaiken sellaisista vähemmän hienostuneista mauista, kuten pepperonipizzasta, räiskäleistä ja päärynäjäätelöstä suklaakastikkeella. Ja ehkä kaikkein eniten ihan tavallisesta kotiruoasta: äidin tekemästä kesäkeitosta ruisleivän kera ja A-P:n kanssa yhdessä kokatusta lasagnesta.

Ja sitten viimeisimpänä muttei vähäisimpänä: minne haluaisin matkustaa juuri nyt? No ihan minne vaan! Meillä on A-P:n kanssa sellainen mentaalinen toivelista, jota aina täydennetään, kun joku houkuttelevan oloinen paikka osuu silmiin vaikkapa televisiossa. Toivelistalla ovat jo pitkään keikkuneet Korsika ja Kap Verde. Myös Dubrovnik on alkanut kiinnostaa. Italia houkuttelee aina, kuten oikeastaan kaikki muutkin Välimeren maat. Armenia. Islantiin haluan mennä uudestaan.

Korsika. Kuva täältä.

Dubrovnik. Kuva täältä.

Jaksoittekohan lukea tänne asti..? Tarjoan puolestani muffinssikahvit Luovaa puuhastelua-blogin Clarissalle, Vielä yksi rivi-blogin Anna Elinalle, Onni on...-blogin Katjushalle ja Täällä toisen tähden alla-blogin Jaanalle (joka ehkä osaisi kertoa, mitä se venäläisessä ravintolassa nauttimani taivaallinen tattiherkku oli?). Toivottavasti maistuu!

*edit* Olin saanut samaisen tunnustuksen myös ihanaisen Ainon Majan RuusuLiisalta, kiitos ja kumarrus myös sinne majaan!

Vackert med vintage

Tilasin viime kuussa pari kirjaa netistä. Toinen niistä oli Sania Hedengrenin ja Susanna Zacken Vackert med vintage (2011), joka osoittautui hivenen liian hempeäksi omaan makuuni. Kirjassa on paljon kivoja kuvia, mutta vähän liikaa valkoista, kukkakuosia ja irtokirjaimia (tiedättehän, niitä ärriä ja ässiä ja änniä, jotka ilmaantuivat jossain vaiheessa kaikkien sisustuslehtien sivuille ja joiden viehätystä en ole vieläkään oikein tajunnut).

Kirjahyllyt ja taulut sen sijaan loistavat poissaolollaan, mikä on aina miinusta sisustuskirjalle. Mikään Detaljer hemma-kirjan veroinen aarre tämä siis ei ole (ainakaan värikkään ja vähän boheemin sisustustyylin ystäville), mutta ihan mukava silmäiltävä kuitenkin. Kaikki alkuperäiset kuvat ovat Charlie Drevstamin. Tilasin oman kappaleeni täältä, mutta vielä halvemmalla se näkyy löytyvän täältä.

Parempaan

Minulla oli eilen hyvä keskustelu isän nuoren lääkärin kanssa. Hän kertoi isän kuntoutuneen nyt siihen pisteeseen, johon hänet on ylipäätään mahdollista saada. Veriarvoja seurataan vielä, mutta jos takapakkia ei tule, isä kotiutetaan ensi viikon puolivälissä tai viimeistään sitä seuraavalla viikolla.

Nuori lääkäri kertoi keskustelevansa mieluusti omaisten kanssa suoraan ja kehotti kysymään rohkeasti, jos jokin asia askarruttaa. Lähdin hänen huoneestaan huojentuneena ja kiitollisena saamistani vastauksista.

Olen myös käynyt terapeuttisia puhelinkeskusteluja sekä terveyskeskuksen että kotihoidon sosiaalityöntekijän kanssa. Tarkoitus ei tietenkään ollut terapoida minua vaan keskustella isän tilanteesta, mutta molempien naisten kanssa jutellessani huomasin voivani puhua rehellisesti ja kiertelemättä myös omista tunteistani, mikä tuntui valtavan helpottavalta. Molemmat olivat sitä mieltä, että elämäni helpottuisi kovasti, jos varsinainen hoitovastuu siirtyisi kotipalvelulle.    

Olen itsekin ajatellut tehdä tiettyjä muutoksia elämääni, jos muutoksia nyt voi tekemällä tehdä. Muutosten ytimessä ei ole itsekkyys, mutta jostain syystä tuo sana pyrkii pintaan heti kun yritän sanallistaa aikeitani. Se on vähän harhaanjohtavaa, koska itsekkyys on käsitteenä ikään kuin miinusmerkkinen, jostain tai joltain pois. Ja kuitenkin ajatuksena on kasvattaa jotain lisää, ravita ja runsauttaa. Pelkkää plussaa minulle ja sitä kautta ehkä muillekin.

Haluan ottaa elämäni hyllyltä ja puhaltaa siitä pölyt, tehdä sillä mitä huvittaa ja mitä tehtävissä on. Ei sillä, etteikö tämä mennyt aika olisi ollut elämää siinä missä se hyllytettykin. Mutta joku osa minusta istuu odotushuoneessa, enkä enää tiedä, mitä se siellä odottaa ja miksi.

Juteltuani eilen lääkärin kanssa sanoin isälle:
"Sinulla voi kuule olla vielä pitkä elämä edessä".
"Älä pelottele", vastasi isä, muka-tuskastuneena. Sitten hän alkoi pohtia ääneen, mitä herkkuja voisin sillä kertaa tuoda kaupasta.

Suojelisin sinua kaikelta

Kirjoitin alkuviikosta niistä pienistä ilonpilkahduksista, joita tähän sairaalataipaleeseen on kaiken huolen ja epätietoisuuden ohella mahtunut. Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että kurjia asioita on paljon enemmän. Osa niistä liittyy isään ja hänen vointiinsa, osa siihen ympäristöön, jossa tämä kaikki tapahtuu.

On potilaita, jotka istuvat keskellä yötä käytävällä pyörätuoli kaiteeseen köytettynä. On yöhoitajia, jotka eivät suostu tuomaan mehua vaan antavat kraanasta vettä ja tokaisevat: "Juo tai ole juomatta". On säädöksiä, joiden mukaan aliravitulle ihmiselle ei voida antaa ylimääräistä voileipää, vaikka hän ei olisi saanut lainkaan päivällistä paikanvaihdoksen osuttua juuri ruoka-aikaan ja vaikka hän valittaisi nälkäänsä.

On terveyskeskuslääkäreitä, jotka eivät usko lisähappeen, vaikka keuhkolääkäreiden suositusten mukaan ympärivuorokautinen (20-24 h/vrk) happihoito vähentää merkitsevästi keuhkoahtaumataudin aiheuttamaa kuolleisuutta.

On keskusteluja, joissa yksi hoitaja sanoo yhtä ja toinen toista. Sanotaan, että isälle etsitään hoitopaikkaa. Sanotaan, että hoitopaikkoja ei ole tai että isälle on tarjottu hoitopaikkaa, mutta hän on kieltäytynyt siitä. Sanotaan, että isä kotiutetaan ensi viikolla. Sanotaan, että isää ei missään nimessä kotiuteta ensi viikolla. Luvataan apua kotiin. Sanotaan, että apua voidaan järjestää tarvittaessa.

Kerrotaan asioita, joista minä en ole kuullut mitään ja joista isä ei tiedä mitään. Kerrotaan asioita, jotka kumoavat kaiken aikaisemmin kerrotun. Väitetään, että isä on kuvitellut asioita - kunnes joku muistaa jotain, joka vahvistaa isän kertomuksen todeksi.

Ja sitten ovat ne hetket, jolloin istun sairaalasängyn vieressä tuolilla ja katselen kun pikkuruiseksi kutistunut isäni kyyhöttää sängyn laidalla jalat ilmassa roikkuen ja syö ahnaasti perunavelliä. Kyljet kohoilevat kiivaasti syömisen aiheuttamasta rasituksesta. Sairaalapyjaman hihoista pilkistävät tikkumaiset käsivarret, joiden hauras iho on täynnä verikokeiden aiheuttamia mustelmia.

Yritän olla reipas, vaikka itku vaanii kurkussa. Haluaisin suojella häntä kaikelta, mutta kun en pysty.

Ilon päivä

Kuva kirjasta Simply Country.

Nauroin tänään pitkästä aikaa. Se on kertomisen arvoinen asia, sillä jos nauraa harvoin, ilmoille pääsevä nauru tuntuu jotenkin erityiseltä, yllättävältä. Sitä ikään kuin havahtuu omaan nauruunsa, sen harvinaisuuteen ja vapauttavuuteen. Silloin vasta huomaa, kuinka iloton onkaan ollut.

Isäkin nauroi tänään. Itse asiassa isä oli niin hyvällä tuulella, etten muista nähneeni häntä sellaisena viikkokausiin. Hän kertoi olleensa konsertissa. Konsertti järjestettiin muutaman metrin päässä isän huoneesta, osaston yhteisissä oleskelutiloissa. Kaupunginteatterin näyttelijä oli laulanut (ainakin Nuoruustangon) ja lausunut potilaille runoja (ainakin Kaarlo Sarkiaa ja Eino Leinoa). Isä oli mennyt konserttiin rollaattorilla, yhdessä Paavon kanssa. Aluesairaalassa Paavo oli isän huonetoveri, nyt hän asustaa viereisessä "sellissä".

Kunto-hoitajan kanssa oli taas tehty lenkki osaston käytävillä ja uutena ohjelmanumerona ohjaaja oli jumppauttanut iskää kuntosalilla. Isä kertoi kokemuksesta silmiään pyöritellen ja väitti säikähtävänsä aina tarmokkaan kunto-hoitajan nähdessään, mutta oli ilmiselvästi hyvillään saamastaan huomiosta. Kädetkin nousivat korkeammalle kuin aikoihin, kun isä näytti millaisia liikkeitä he olivat aamulla tehneet.

Viime yönä isä oli syönyt pussillisen pullia, jotka veimme hänelle eilen. Ennen hän ei edes tykännyt pullista. Nyt hän tykkää kaikesta. Isä aikoo kuulemma lihottaa itsensä 66-kiloiseksi. Tavoitteesta uupuu enää 21 kiloa.

***
Olen jo pitkään haaveillut kodista, jonka yhdessä huoneessa olisi keltaiset Kiuru-tapetit. Eilen kävimme katsomassa unelmiemme asuntoa meijerin toisessa päädyssä. Voitte varmaan kuvitella, millainen kohtalonomaisuuden tunne minut valtasi, kun näin millä keittiön seinät oli tapetoitu...