Tiskiharjaliinat

Markettilöytö. 

Hinta oikein sopiva viihtyisästi köyhäilevälle (alle 2 €/kpl).

Pienenä

1. Mitä vastasit pienenä kysymykseen Mikä sinusta tulee isona?

Kirjailija.

2. Ketkä olivat sarjakuvien tai piirrettyjen lemppareitasi?

Varhaisin muisto piirretyistä on parrakas Rosvo Rudolf. Kahdesta karhunpojasta kertova Jaki, vuoriston karhu oli tärkeä, samoin Pikku Kakkosessa tullut Piilomaan pikku aasi, jossa ei tainnut olla sen kummempaa animointia, ainoastaan kuvia kirjasta, mutta joka oli suorastaan hypnoottisen vangitseva, jännittävä ja surullinenkin. Kaikki TaoTaot, Maija Mehiläiset ja Nils Holgerssonit tuijotin tietysti myös.

Kuva täältä.

Aku Ankka meille tuli vuosia ja serkkujen luona luin taskukirjatkin. Yhtä Mikki Hiiri-tarinaa pelkäsin kuollakseni, siinä Mikki ja Musta Pekka olivat vauvoja, ja Mikki muistaakseni varastettiin kehdostaan.

3. Lempileikkisi?

Pienenä tykkäsin rakentaa majoja. Piirsin ja tarinoin tauotta. Retuutin nukkeja.

Vähän vanhempana pidin kauppaa. Etenkin irtokarkkeja tykkäsin myydä, siis pikkukiviä, nappeja, legoja sun muita nippeleitä.

Naapurin Tiinan kanssa meillä oli ompelukerho ja salapoliisikerho. Tein iskälle silmälasikotelon tilkuista ja maalarinteipistä. Neulaa ja lankaa en käyttänyt ompelukerhossa lainkaan. Salapoliisikerhossa lähinnä vakoiltiin.

4. Parhaat synttärisi ja miksi?

Varmaan silloin kun täytin yhdeksän, ja meillä oli oikein lastenkutsut. Ongintakin oli. Voi tietysti olla, että synttärit ovat jääneet muita paremmin mieleen siksi, että päivästä on valokuvia.

5. Mistä urheilusta pidit?

En kai oikein mistään. Ehkä hiihdosta. Jos uimahallissa tai järvessä pulikoimista voi pitää uimisena, niin siitä sitten. Pyöräilyä en osaa mieltää urheiluksi, koska pikkukaupungissa kaikilla oli pyörät alla. Myöhemmin tykkäsin juosta.

Jaki ja Nuka, kuva täältä.

6. Ensimmäinen musiikki-idolisi?

Ihan pienenä tykkäsin ainakin Kirkasta, Riki Sorsasta ja Mikko Alatalosta. Halusin pyhäkoulussakin laulaa Vicky Leetä.

Ensimmäinen ja ehkä viimeinenkin varsinainen idoli oli kuitenkin Dingo, jonka Nimeni on Dingo-levyn eräs äitin oppilas äänitti mulle kasetille. Olin 8-vuotias, rakastin Neumannia ja hoilotin sifonkihuivit hulmuten "sinä ja minä liikennevaloissa, sinä ja minä slummitaloissa...".

7. Paras joululahjasi tai muu lahja, jonka olet saanut?

Murri. Olin toivonut lahjaksi keskikokoista, vaaleanruskeaa ja surullisennäköistä nallea. Sellainen löytyi. Iän myötä Murrista on tullut raihnainen: toinen korva repsottaa, nenänpää on kulunut ja turkki takkuinen.

8. Mitä olisit halunnut elämässäsi tehdä, jota et vielä ole tehnyt?

Paljonkin. Kirjoittaa kirjan. Tulla myös elokuvaohjaajaksi ja psykologiksi. Saada kaksoset.

Olen viime viikkoina törmännyt monessa blogissa tähän haasteeseen.
Haastan lapsuusmuisteloihin kaikki kurssilaiseni eli 
TH:n, onnenpäiväsen, Evitan, pääpän, Torpparin, Ullan ja eddan.

Hitaasti ja huolella

Minulla on henkilökohtainen hidastamisvalmentaja. Tajusin sen eräänä päivänä, kun teimme lähtöä. Sitä tehdään joka kerta yhtä huolella.

Ensin istutaan kaikessa rauhassa, minä yleensä takki päällä. Tehdään toimintasuunnitelma. Kuunnellaan radiota toisella korvalla, päivitellään maailman menoa. Pistetään tupakaksi, kerran jos toisenkin, minä tosin passiivisesti, vastahakoisesti, mutta toisen nautintoa kunnioittaen.

Kun kotitossut vaihtuvat ulkokenkiin, ollaan jo lähtökuopissa. Odotetaan kuitenkin tasaan asti, koska silloin tulee uutiset. Samat uutiset kuin tuntia aikaisemmin.

Pukeutumisen jälkeen on levähdettävä hetki. Sitten portaat, joiden alapäässä on seuraava etappi, tuoli huilaamista varten. Viimeiset, vaivalloiset askeleet autolle.

Jos mennään marketin yläkertaan syömään, autolle on löydettävä paikka mahdollisimman läheltä ovea. Rollaattori olisi nolo, mutta ostoskärryihin on hyvä nojata. Kepistäkin on tukea, se on antiikkiliikkeestä ostettu, muunlainen ei olisi kelvannut.

Matka autolta ovelle on yhtä pitkä kuin matka ovelta hissille. Puolimatkassa on penkki. Joskus siinä istutaan pitempään, parempina päivinä ei edes pysähdytä. Hissimatkan jälkeen täytyy jaksaa vielä pöytään, aina samaan pöytään, vilkaista matkalla ruokalistaa ja valita vaihtoehdoista paras.

Tässä vaiheessa toimin pienen hetken normaalinopeudella: tilaan ruoat, otan ruokailuvälineet, kaadan juomat laseihin, maksan ja muistan etukortin, jos muistan. Lompakko ei ole omani. Kannan tarjottimen pöytään.

Kun ruoka tulee, syömme pitkään ja hitaasti. Vähän aina jännittää, miten syöminen sujuu. Turvallisinta on olla puhumatta ruokailun aikana. Yskänkohtaus kääntää ihmisten päät, ja minut valtaa aina sama, suojeleva tunne.

Kun lautaset ovat tyhjät, voidaan taas jutella. Aika usein selaan päivän lehden, sen valtakunnallisen, kommentoin parhaita paloja. Joskus mietin lähes epäuskoisena, kuinka paljon ja kuinka lyhyessä ajassa elämäni on muuttunut. Olen sen itse muuttanut.

Minun ei tarvinne kertoa paluumatkasta. Sama reitti: hissi, penkki, parkkipaikka, auto, tuoli portaiden alapäässä, portaat, tuoli niiden yläpäässä. Monet parhaista keskusteluista on käyty siinä portailla, tai autossa, kun on odoteltu hengityksen tasaantumista.

Olisin voinut kuvailla myös kaupassa, pankissa tai apteekissa käymisen, renkaiden vaihdon tai tankkauksen. Joskus nekin sisältyvät toimintasuunnitelmaan. Tai joku niistä, yhdellä kertaa ei jakseta montaa asiaa.

Olen oppinut varaamaan reilusti aikaa, luopumaan aikatauluista ja -arvioista. Olemaan kiirehtimättä ja hätäilemättä, vilkuilematta kelloa ja miettimättä, mitä kaikkea sinä päivänä pitäisi vielä ehtiä tai saada aikaan.

Olen oppinut myös kävelemään hitaasti, pysyttelemään lähellä. Huomaamaan ihmisten ja autojen vauhdin. Arvioimaan välimatkoja, tarkkailemaan ja ennakoimaan. Avaamaan painavat ovet, huolehtimaan kantamuksista. Kulkemaan vierellä, ottamaan vastaan tarvittaessa.

Tätäkin voi hidastaminen olla.

Saksittua

Sköna hem 8/2010

Country Living 10/2010

Hesarin kuukausiliite, kauan sitten.

Missä bloggaan

Ill Seen, Ill Said-blogissa on kiva sarja Where we blog from, jossa esitellään niitä työpisteitä, keittiönpöytiä ja sohvannurkkia, joissa bloggaajien postaukset syntyvät. Siis sisustusjuttuja tavallaan. Janen sarjasta inspiroituneena otin parit Missä bloggaan-kuvat meijeriltä.

Tämä olkoon samalla haaste kaikille halukkaille: jos haluat esitellä oman lempinurkkauksesi, jossa useimmat blogitekstisi syntyvät, tulen mielelläni kurkistamaan!

Kirjoituslipaston ääressäkin on hyvä, 
mutta useimmiten bloggaan sohvalla.

Toiseksi alimmainen kuva otettu jo kesällä, kuten maisemasta näkyy. Taulut lipaston päällä Katy Gyllströmin (1983) ja Aarne Arin (1936), maalaus sohvan yläpuolella Elisa Heinosen (2005).

Näkymä ikkunastani

Meijerillekin on tullut talvi. Ikkunoista tuulee, tilkitä pitäisi.

What is your favorite journey?
"Looking out the window."
Edward Gorey Vanity Fairin haastattelussa lokakuussa 1997

Sävyt

Country Homes & Interiors, 9/2010

Bloggaus mietityttää taas. Koettakaa kestää vielä yksi postaus aiheesta, olen pian hankkimassa elämän.

Nyt olen pohtinut sävyjä. Sitä miten täällä, aivan niin kuin elämässä yleensäkin, ihmisistä saa jonkinlaisen kuvan.

Ensin on ensivaikutelma, joka vahvistuu tai muuttuu myöhemmin. Joistakin ihmisistä pitää heti, toisiin kiintyy vähitellen. Kaikista ei pidä eikä kaikkiin kiinny.

Toiset ovat helpommin lähestyttäviä kuin toiset. Toiset vaikuttavat sydämellisiltä ja avoimilta, toiset viileiltä ja välinpitämättömiltä. Harvat ihmiset ovat joko-tai.

Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta en ole tavannut lukemieni blogien tekijöitä enkä oman blogini lukijoita. Puhumattakaan niistä virtuaalipersoonista, joiden blogeihin ja kommenttibokseihin joskus vahingossa tai uteliaisuudesta eksyn, mutta joista tulen kipin kapin "kotiin" huojentuneena siitä, että en kuulu siihen maailmaan. Jonkun kerran ehkä aavistuksen kateellisenakin.

Vaikka en tunne blogimaailmasta juuri ketään, minulla on silti jonkinlainen kuva tai kuvitelma kaikista. Jotenkin se syntyy, ilman vuorovaikutustakin. Ilman ääntä, äänenpainoja, kasvoja, ilmeitä tai elekieltä.

Herkkyys, älykkyys, myötätunto, persoonallisuus, lämpö, lahjakkuus, elämänkokemus, viisaus, huumorintaju, sydämellisyys, avoimuus, tarkkanäköisyys, sielukkuus ja lempeys välittyvät ihmisistä täälläkin. Visuaalinen silmä ja sanavalmius tietysti. Maku, mieltymykset, mielipiteetkin.

Myös piikikkyys ja ylimielisyys välittyvät. Nekin piirteet, joita ei ehkä voi pitää sen kummemmin hyvinä tai huonoina, kuten itseriittoisuus ja varautuneisuus. Kaikki ne piirteet, joiden takia jostain ihmisestä pitää tai ei pidä heti. Tai joiden takia häneen haluaa tai ei halua tutustua paremmin.

Blogimaailmassa huono ensivaikutelma voi syntyä epäystävällisestä lausahduksesta jonkun kommenttiboksissa tai sitten jostakin paljon huomaamattomammasta, mitättömämmästä. Kyse on sävyistä.

Country Homes & Interiors, 9/2010

Maailma on niin pullollaan blogeja, että kaikkia kivojakaan ei voi mitenkään seurata. Millä perusteella ne seurattavat sitten valikoituvat? Miksi johonkin blogiin palaa yhä uudestaan, jättää jäljen käynnistään ja lukee ehkä toistenkin kommentit?

Helppo vastaus olisi, että blogi on joko kaunis tai kiinnostava tai molempia. Että jakaa bloggaajan maun, mieltymykset tai mielipiteet.

Näillä asioilla on tietysti merkitystä, mutta en usko, että ne yksin riittävät. Näiden kriteerien täyttyminen ei sitä paitsi rajaa joukkoa tarpeeksi, ainakaan jos nyt ei ihan kokopäivätoimisesti ehdi lukea toisten blogeja.

Niin kuin oikeassakin elämässä, tarvitaan myös ripaus kemiaa, siis henkilökemiaa, vaikka kuinka kuvitteellistakin. Ja käytöstapoja. Kokemus siitä, että bloggaaja vaikuttaa mukavalta ihmiseltä, joka ottaa toisetkin huomioon. Että lukija kokee tavalla tai toisella olevansa tervetullut, toivottu. Se on pienestä kiinni, ehkä liiankin pienestä.

Omia lemppareitani yhdistää kaksi asiaa. Olen huomannut antavani aika paljon arvoa sille, että bloggaaja vastaa kommentteihin. Edes joskus, edes yhteisesti. Käyn toki sellaisissakin blogeissa, joissa se ei ole tapana, mutta harvemmin jätän kommenttia niihin.

Minulle kommentoinnin juju on vuorovaikutteisuudessa. Pelkässä yksisuuntaisessa kehumisessa ei pidemmän päälle ole mitään mieltä, arvostelemisesta puhumattakaan. Vastaamattomuus herättää myös epäilyksen, onko bloggaaja ylipäätään kiinnostunut kommenteista vai kaikuvatko ne kommenttiboksin tyhjille seinille.

Toinen lemppareitani yhdistävä asia on omakuvien vähäinen määrä. Joku niissä (ainakin runsaslukuisina) häiritsee. Ehkä entinen sosiologian opiskelija minussa ei osaa katsoa niitä miettimättä, mitä tämä kertoo meistä, tästä ajasta, kertooko se hyvää.

Mitäs mieltä te olette, onko sävyillä väliä?

Country Homes & Interiors, 9/2010.  
Ensi viikolla enemmän kuvia ja vähemmän puhetta, 
vaikka tykkäänkin höpöttää!

Talviunetus

Ei oikein jaksa kirjoittaa mitään, tehdä mitään, tekisi mieli ryömiä paksun untuvatäkin alle ja ummistaa silmät, nukkua vaikka jouluun. Kohmeinen olo, jotenkin hidas. Elimistökin hidastaa.

Ei ole mikään ihme, että marraskuussa väsyttää. Luonto leikkii kuollutta, pimeys saartaa joka puolelta ja saa unihormonit hyrräämään unettavasti. Karhut vetävät sikeitä, mäyrät ottavat vähän kevyemmät tirsat. Siilit ovat ihan kanttuvei. Kilpikonnatkin nukkuvat valon vähentyessä aina vain enemmän kunnes vaipuvat hyväätekevään horrokseen.

Ihminen se vaan porskuttaa muina miehinä, valittaa väsymystään mutta hoitaa hommat, taistelee aikatauluin ja kalenterimerkinnöin talviunetusta vastaan. Ottaa beroccaa koska se auttaa olemaan askeleen edellä.

Ja kaikki ovat juonessa mukana: koulut, työpaikat ja tietenkin Talouselämä. Täydellä teholla on toimittava, viis siitä mitä luonto tekee, ihminenhän ei ole luontoa, ihminen on Ihminen!

Mikä kultakaivos pimeä Pohjola vitamiinipillereitä valmistavalle lääketeollisuudelle onkaan. Viime aikoina näkemiäni vitamiinien mainoslauseita ovat tuon askeleen edellä lisäksi olleet Jaksat olla oma itsesi, Jos arki ottaa koville, Piristy poreista ja Jos et jaksa, maksa.

Minulla ei ole mitään lisäravinteita vastaan, vaikka niitä huonosti muistankin syödä (äiti on kyllä aina tuputtamassa), mutta retoriikassa on jotain robottimaista. Mitä jos ei aina edes yritettäisi piristyä poreista vaan kiivettäisiin uuninpankolle nukkumaan?

Muumitkin ovat talviunilla, mahat täynnä kuusenneulasia. Ensi kesältä odotan Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän yhteisnäyttelyä Retretissä. Kuvassa Pietilän Rosetti vuodelta 1977 (Tampereen taidemuseo). Kuva Hesarin kulttuurisivuilta 11.11. (Jari Kuusenaho).

Kiitos

kaikista tähän postaukseen jättämistänne kommenteista ja tervehdyksistä!

Nyt tiedän, että kyläilette meijerillä mäjentöppäreeltä, mummonmökistä, pellon pientareelta, kuusen alta, radan toiselta puolen ja vaikka mistä, maalta ja kaupungista.

Joukossanne on ihmisiä kotikulmilta mutta myös kaukaa Kainuusta ja Kiinasta asti. Yksineläjiä ja perheellisiä. Kotiäitejä, yrittäjiä, eläkeläisiä, entisiä ja nykyisiä opettajia ja ainakin yksi tuleva kirjailija. Ja yksi jonka työpaikka on ambulanssi.

Hidastajia ja hölläämisestä haaveilevia mutta myös niitä, joiden elämä on mallillaan ilman mitään irtiottoja. Bloggaajia, joiden lumoavista blogeista olen saanut intoa ja inspiraatiota. Lukijoita, joiden kommentit ovat tuottaneet iloa ja rohkaisseet rehellisyyteen. Niitäkin, jotka ovat lukeneet hiljaa mutta sanoivat nyt hei, kiitos siitä.

Olette kivoja, kiinnostavia ja kannustavia ihmisiä. Kiitos kun käytte.

Clare Melinskyn kuvat täältä.

Isän päivät

Tänään on isänpäivä ja minun pitäisi olla isän luona, koska niin monena isän- tai muunakaan päivänä en ole ollut. Mutta kurkkuun sattuu ja palelee, joten en uskalla mennä. Keuhkoahtaumatautia sairastavalle flunssatartunta voi olla kohtalokas.

Puhuttiin siis puhelimessa. Linja rätisi hieman, isällä on vanha lankapuhelin, jossa on pyöritettävät numerot. Kännykkäkin ostettiin keväällä, mutta heistä ei tullut ystäviä, kuten iskä asian ilmaisee. Nyt kännykkä makaa mykkänä ja unohdettuna jossain paperikasojen alla. Turvaranneke ajaa saman asian, paremmin.

Yritän parantua pian, jotta päästään uusimaan reseptejä ja käymään kaupassa. Ehkä jo tiistaina. Isän päivät ovat luetut, kaikki jäljellä olevat päivät ovat isän.

Kolisevan kylä, viime kesänä.

Kuka siellä?

Kiirettä pitää hidastajalla, kun täytyy väsätä juttuja henkensä pitimiksi. Mutta ihan kivaa kiirettä se on, villasukat jalassa saa maata sohvalla, kutitella aivojaan ja naputella konetta. Nyt on työn alla amerikkalaisen dekkarikirjailijan sähköpostitse toteutettava haastattelu, kirja- ja elokuva-arvostelu sekä kolumni. Uteliaille tiedoksi: vain osasta maksetaan. Aika paljon rustailen juttuja oravannahkapalkalla.

Koska en ehdi nyt muutamaan päivään bloggaamaan, ajattelin käyttää tilaisuutta hyväkseni ja kysyä Teistä, lukijoista: keitä te olette? Olen hirveän otettu, iloinen ja hämmästynytkin siitä, että niin monet ovat löytäneet tänne. Että bloggaamiseni ei ole (enää) pelkkää yksinpuhelua.

Ilahtuisin, jos kertoisit jotain pientä itsestäsi. Juuri sen verran kuin haluat, ei yhtään enempää. Vaikka vain yhdellä lauseella. Toki täällä saa vierailla myös vähin äänin, jälkiä jättämättä.

Uskon olevani hyvässä seurassa.

Erään unettoman yön askarteluja.

Kadonnut melodia

Tiedättekö sen tunteen, kun näkee tai kuulee jotain mielettömän kaunista, jonka nimeä ei tiedä eikä sillä hetkellä välitäkään tietää, mutta myöhemmin kaipaa kuitenkin sitä nimeä ja on valmis kääntämään vaikka kaikki kivet sen löytääkseen?

Niin voi tietysti käydä ihmisten kanssa, kun tajuaa miten helposti ja peruuttamattomasti kerran kohdatut voivat hukkua miljoonien ihmisten mereen. Yhtäkkiä nimi on ainoa mahdollisuus pitää kiinni, pysyä jäljillä.

Useammin niin kai kuitenkin käy elämysten kanssa, tai esineiden. Nähtyjen ja kuultujen, taulujen, laulujen, elävien kuvien ja kuolleiden runoilijoiden.

Kadonneita kappaleita varten oli aikoinaan radio-ohjelma, jossa Jake Nyman etsi hukatuille nimiä. Nyman tiesi valtavan paljon ja puhui rauhoittavalla äänellä. Kuuntelin Kadonneen levyn metsästäjiä niin kuin Onnenpäivääkin aina sormet kasettinauhurin rec-näppäimellä, valmiina vangitsemaan löytyneet aarteet. Tiesin, että ohjelmaan soittaneet tekivät samoin. Siellä koettiin liikuttavia hetkiä.

Näin kesällä Tukholmassa mielettömän hienon kankaan. Otin pari kuvaa sillä verhoilluista esineistä, mutta en tullut kysyneeksi nimeä. Ei sillä silloin ollut väliä.

Kun eilen huomasin kirjastosta lainaamassani lehdessä kuvan Stig Lindbergin Lustgården-kuosista, olin varma että kesällä näkemäni kankaan oli suunnitellut sama henkilö. Nyt halusin tietää nimen. Pienellä salapoliisityöllä se löytyi: Melodi.

Melodia.

Stig Lindbergin maailma on sukua ainakin Tove Janssonin, Laila Zinkin ja Björn Winbladin luomille hahmoille. Kuvat otettu kesällä Tukholmassa (Malmstenbutiken, Strandvägen 5 B).

Oman elämän pyhät

Taas täällä, on olevinaan niin paljon sanottavaa ja jaettavaa. Tarjouduin viemään isän hautuumaalle mutta ei hän halunnut. Ajattelee kai että eivät ne vainajat siellä ole, ymmärtää.

Alkoi puhua kissoistaan, takapihalle haudatuista.

Vuosia kävin eläinten hautausmaalla. Sinne päätyivät Kyllikki, Kylli, Kyllerö, Kylleröinen ja Harald, Hartsa, Hartsa-poika.

Molemmat kuolivat marraskuun alussa, tasan vuoden välein. Pimeässä haudattiin. Toisella on muistomerkkinä luonnonkivi, tolstoilaisittain vailla mitään kaiverruksia. Toisella ei ole mitään, aina kinastelimme äidin kanssa haudan sijainnista. Oli niin pimeää.

Toinen käärittiin vauvantäkkiin, toisella oli mansikkalaatikko ruumisarkkuna, tyynyliina peittona ja tukko heinää turvan vieressä. Tästä kaikesta on toistakymmentä vuotta aikaa. Minä rakastan niitä yhä, näen unia joissa etsin niitä tai niiden symboloimia asioita kellarista tai järven pohjasta. Herään huoleen ja ikävään.

Kanien kuolema teki minusta aikoinaan hum.kandin. Tutkielman nimi oli Risti ja puutarhatonttu - Eläinten hautausmaat osana suomalaista kuolemankulttuuria. Surutyö.

Pitkän iän salaisuus

Eksyin internetin ihmemaassa erään sukututkijan blogiin, jossa kerrottiin englantilaisen Sir James Sawyerin 1900-luvun alussa julkaisemasta itseapuoppaasta. Siinä lääketieteen tohtori Sawyer kertoi, kuinka elää satavuotiaaksi:

Nuku kahdeksan tuntia joka yö ja makaa aina oikealla kyljellä.

Oleksi niin paljon kuin mahdollista maalla, mutta älä asu talonpoikaistaloissa, joissa ei noudateta mitään terveydenhoidannon vaatimuksia.

Älä ole kunnianhimoinen, äläkä iske nyrkkiä pöytään joka kerta, kun kaikki ei käy mielesi mukaan. Tällainen nyrkinisku maksaa sinulle aina yhden elinvuoden.

Vaihda muutamia kertoja ammattia ja levähdä vähintään neljä kuukautta vuodessa.

Näiden ohjeiden lisäksi tohtori kehotti juomaan paljon vettä, voimistelemaan, ulkoilemaan, nukkumaan viileässä ja tuuletetussa huoneessa, syömään vain vähän lihaa sekä välttämään liian kylmiä kylpyjä ja kastumista. Kuulostaako tutulta?

Mutta mitä pitäisi ajatella seuraavasta ohjeesta:

Älä pidä kotieläimiä, sillä koira lyhentää sinun elämääsi 10 vuodella, kissa neljällä ja kanarialintu kahdella. (!?!)

Sawyer itse menehtyi 75-vuotiaana.
Lisää aiheesta Juhan Suku-uutisissa.

Hunajaa!

Tuliaisia Etiopiasta.

Meillä syödään ihan tolkuttomasti hunajaa, koska tykkään nauttia aamu-, aamupäivä-, iltapäivä- ja iltateeni makeutettuna. Ennen pudotin teekuppiin palan sokeria, mutta A-P:n ansiosta siirryin käyttämään terveellisempää hunajaa.

Kirjaston poistokasasta nappasin mukaani pinon vanhoja Voi hyvin-lehtiä, joista yhdessä (7/2009) oli juttu hunajasta. Opin Pia Raution kirjoittamasta jutusta, että:

Paikallisesti tuotettu hunaja kuluttaa energiaa 8 kertaa vähemmän kuin sokerin tuotanto.

Hunajassa on mm. kivennäis- ja hivenaineita, flavonoideja ja vitamiineja.

Hunajaa ei kannata ostaa juoksevana, paitsi jos se on vastalingottua. Normaalisti hunaja alkaa jähmettyä muutaman viikon kuluessa, eikä pysy juoksevana. Kaupan juokseva hunaja on saatu pysyvästi juoksevaksi kuumennuskäsittelyllä, joka hävittää suurimman osan hunajan terveellisistä ainesosista.

Sen sijaan vastalingottua hunajaa voi pakastaa, jolloin se pysyy sulatuksen jälkeen juoksevana muutaman viikon.

Muutamat hunajalaadut pysyvät juoksevina jopa vuosia, mm. maitohorsmahunaja.

Kreikkalaisen Pythagoraan ruokavalio perustui ambrosiaan eli hunajan ja maidon sekoitukseen.

Lehtijuttu oli kuvitettu Riikka Katinkosken herkullisin valokuvin.

Tänä syksynä meillä on syöty etiopialaista hunajaa, jota A-P:n kaveri toi tuliaisiksi Afrikasta. Ei siis mitään lähiruokaa, mutta aika kiva tuliainen minusta. Pohjois-Etiopian Mekellessä valmistettu hunaja on hiukan makeampaa ja väriltään tummempaa kuin kotimainen hunaja.

Hidasta vähän, mutta älä liikaa

Country Homes & Interiors, 9/2010

Luin junassa lokakuun Hyvä terveys-lehteä (13/2010). Päätoimittaja Satu Vasantolan pääkirjoitus Hidasta vähän ihmetytti. Lainaan Vasantolaa:

"Hidastaminen on nyt trendikästä, ja hyvä niin. Huomaan itsekin, että mitä enemmän vuosia kertyy, sitä useammin haluan vetäytyä välillä metsään olemaan hetken hiljaa. Silti jokin vähän vieroksuttaa tässä hidastamisbuumissa. Tuntuu että hitaudesta on tullut samanlainen statussymboli kuin kiireestä aiemmin. Jos haluat olla ajatteleva ja ajan hermolla, on syytä hidastaa.

Kaikilla ei ole mahdollisuutta pistää koko elämäänsä uusiksi. En tunne yhtään siivoojaa, joka olisi ostanut vanhan kartanon maalta, ruvennut vapaaksi kirjailijaksi ja alkanut elää leppoisempaa elämää. Aika monta työpaikastaan potkut saanutta tunnen kyllä. Heidän elämäänsä hitaus on tullut pakolla.

Voisikohan työelämän stressiä hellittää vähän vähemmällä, vähän pienemmillä muutoksilla? Vaikka vain varaamalla muutaman illan viikosta perheelle ja ystäville? (...) Jospa vaikka kävisi niin kuin monella laihduttajalla: pienet muutokset kestävät, mutta radikaaliremontin tekijä repsahtaa usein jossain vaiheessa."

Minua vieroksuttaa jokin tässä kirjoituksessa. Voin yhtyä siihen, että stressiä voi hillitä pienilläkin muutoksilla ja monille se riittääkin. Mutta kirjoittajan muita väittämiä on pakko kommentoida. Kursivoidut termit toimittajan tekstistä.

Hidastamisbuumi 

En haluaisi ajatella, että esimerkiksi kulutuksen vähentämisessä on kyse vain ohimenevästä buumista. Pikemminkin ajattelen, että kysymys on ennemmin tai myöhemmin välttämättömäksi muuttuvasta kehityksestä. Kun kulutuskulttuuri on elintason nousun myötä levinnyt yhä väkirikkaampiin maihin, maapallo on todella vaarassa tukehtua tavaraan, jätteeseen ja päästöihin. On ekologinen välttämättömyys, että meno ei jatku nykyisenkaltaisena.

Hidastaminen kulkee useimmiten käsi kädessä kulutuksen kohtuullistamisen kanssa. Rauhoittumisella ja henkisen tilan raivaamisella ympärilleen on toki muitakin hienoja vaikutuksia, joiden ei soisi jäävän buumin tasolle. Stressi on kansanterveydellinen riesa, jonka vähentämisestä hyötyvät sekä yksilöt että yhteiskunta.

Statussymboli

Luulen, että monet oravanpyörästä irrottautuvat, mummonmökkiin muuttajat ja muut tarpeekseen saaneet haluavat nimenomaan etäisyyttä ajan hermoon. Kun virttyneissä verkkareissa haahuilee jossain jumalan selän takana ja puuhailee kaikessa rauhassa omiaan, ei siinä nyt kauheasti mieti, toteuttaako jotain trendiä vaiko ei. Statussymboliajattelun jättää suosiolla naistenlehtien päätoimittajille.

En tunne yhtään siivoojaa, joka olisi ostanut kartanon maalta

En minäkään. En tunne ylipäätään ketään, joka omistaisi kartanon. Ei hidastaminen edellytä maallemuuttoa. Eikä maallemuutto kartanon ostamista.

Fakta sen sijaan on, että mummonmökki maalla on halvempi vaihtoehto kuin kerrostalokaksio pääkaupunkiseudulla, myös siivoojalle.

En tunne yhtään siivoojaa, joka olisi ruvennut vapaaksi kirjailijaksi

Hidastaminen ei myöskään edellytä kirjailijaksi ryhtymistä. Ymmärtääkseni Suomessa ei ole kuin kourallinen ihmisiä, jotka pystyvät elättämään itsensä pelkästään kirjoja kirjailemalla. Kirjoittamalla eläviä on sitten isompi joukko: siihen valtaosa kirjailijoistakin kuuluu.

Minua kiukuttaa siivoojien puolesta: miksi heidät aina kuvataan ammattiryhmänä, jolle mikään ei ole mahdollista? Tunnen eräänkin siivoojan, joka eläkkeelle ja leskeksi jäätyään myi paritalonpuolikkaansa, muutti pienempään asuntoon ja alkoi matkustella lapsenlapsensa kanssa. Eräänlaista leppoistamista sekin.

Aika monta työpaikastaan potkut saanutta tunnen kyllä

Niin minäkin. Monelle potkut ovat loppujen lopuksi osoittautuneet onnenpotkuiksi: elämä on muuttunut paremmaksi uuden työn, opiskelun tai tilapäisen tuumaustauon kautta.

Ja vaikka kaikille ei käykään yhtä hyvin, onko Vasantolan ajatuksessa häivähdys syyllistävää protestanttista etiikkaa: hidastaminen on hienostelua, jos se on vapaaehtoista? Työssäkäyvien on pidettävä kynsin hampain kiinni työpaikoistaan, koska toisilla ei ole töitä ollenkaan ja potkut vaanivat jokaista. Mites sitten suu pannaan, kun on pakko hidastaa?

Radikaaliremontin tekijä repsahtaa jossain vaiheessa

Ohhoh. Aika negatiivinen asenne terveyslehden päätoimittajalta. Kyllä routa porsaan ja niin edelleen. Kun stressittömyys alkaa tympiä, liikaa hidastaneet repsahtavat takaisin oravanpyörän rytmikkäille rattaille.

Repsahdusta odotellessa.

Keittiöhaaveita, osa 3

Sköna hem 7/2010