Alkoi puhua kissoistaan, takapihalle haudatuista.
Vuosia kävin eläinten hautausmaalla. Sinne päätyivät Kyllikki, Kylli, Kyllerö, Kylleröinen ja Harald, Hartsa, Hartsa-poika.
Molemmat kuolivat marraskuun alussa, tasan vuoden välein. Pimeässä haudattiin. Toisella on muistomerkkinä luonnonkivi, tolstoilaisittain vailla mitään kaiverruksia. Toisella ei ole mitään, aina kinastelimme äidin kanssa haudan sijainnista. Oli niin pimeää.
Toinen käärittiin vauvantäkkiin, toisella oli mansikkalaatikko ruumisarkkuna, tyynyliina peittona ja tukko heinää turvan vieressä. Tästä kaikesta on toistakymmentä vuotta aikaa. Minä rakastan niitä yhä, näen unia joissa etsin niitä tai niiden symboloimia asioita kellarista tai järven pohjasta. Herään huoleen ja ikävään.
Kanien kuolema teki minusta aikoinaan hum.kandin. Tutkielman nimi oli Risti ja puutarhatonttu - Eläinten hautausmaat osana suomalaista kuolemankulttuuria. Surutyö.
7 kommenttia:
Miten suloiset kuvat.
Minä sain kissan seitsemän vuotiaana. Siitä tuli äärimmäisen rakas. Se oli silloin ainoa ystävä. Joulukuussa kymmenen vuotta sitten ylitin isoa siltaa ja huusin, ulvoin ja itkin. Siirini oli kuollut.
Se oli ensimmäinen luopumisen kokemus.
Olen käsitellyt sitä oman taiteeni kautta. Elämä aika lailla on sitä, luopumista ja sen hyväksymistä.
Joku runoilija on sanonut, että elämä kuluu opetellessa elämisen vaikeaa taitoa. Rakkaistaan luopuminen ja surutyön tekeminen on yksi noista vaikeista oppitunneista. Ne kuitenkin kasvattavat meitä ihmisinä. Löysin blogiisi sattumalta ja jään seurailemaan kirjoituksiasi:)
Oi herran tähden mie tykkään siitä, miten kirjoitat! Miekin taitaisin tarvita surutyön :)
Niin, kyllä ne pois nukkuneet omat meidän mielissämme, eivät välttämättä aina siellä minne haudattu kuten isäsi asian kiteytti.
Muistan tämän päivän aina. Se piirtyi sieluuni kun synnytin ensimmäisen lapseni, äitini kuoli yllättäin ja koko suvun piti kokoontua johonkin muistotilaisuuteen. Jouduin jäämään tilaisuudesta pois koska olin synnyttämässä ja myöhemmin sisarukseni kokoontuivat sairaalaan. Siitä on aikaa jo 19 vuotta, suru on onneksi muuttunut kauniiksi muistoksi.
Mitä lemmikeihin tulee, en minäkään olisi raaskinut haudata kaniinin poikaisiani kymmenen vanhana. Tei heille arkut margariinirasioista ja hautasin vain pintapuolisesti eli niin, että pystyin tilaisuuden tullen nostamaan margariinirasian esille ja silittelemään, hoivaamaan menetettyjäni. Miten pieni ihminen voi kiintyä yhteen kanin poikaseen ?
Enemmän ymmärrän nykyistä suruani, neljän kuukauden ikäistä Silja-kissaamme jonka kanahaukka nappasi nyt kesken syyskuisen aamupäivän ... Siljaa on yhä ikävä ...
Mun lapsuudenkodin lähimetsä on aikamoinen hautausmaa. Sinne on haudattu niin monta kissaa etten edes tiedä, kaksi kilpikonnaa, kaksi seeprapeippoa, ikkunoihin kohtalokkaasti lentäneitä lintuja, mun pupu. Pupuni haudalle istutin sinivuokon, se on jo lähtenyt leviämään.
Yhdelle rakkaalle kissalle ei ole hautaa, se katosi. Sille sytytetään metsän reunaan kynttilä.
Minä viihdyn hautausmailla, lemmikkien hautausmaalla olemme lapsen kanssa käyneet joskusn ihan "huvin vuoksi" kävelemässä. Sinun tutkielmasi vaikuttaa nimen perusteella todella mielenkiintoiselta. Olen paljon miettinyt tuota samaa, ihan omassa pienessä mielessä.
Inabeda, sitä se kyllä on, elämä. Mutta kun sen jotenkin hyväksyy, jatkuvan luopumisen, suruun ja ikäväänkin tulee kauneutta.
Seija, juuri näin. Kiva kun löysit tänne, tervetuloa toistekin!
onnenpäivänen, kiitos! Sulla myös hieno, omintakeinen tyyli, pidä kiinni siitä :)
vaarihiiri (vai hiirivaari?), kertomassasi ovat elämän suurimmat asiat kohdanneet aika hurjalla tavalla, varmasti rankkaa mutta kuten sanot, kaunistakin sitten kuitenkin.
Muistan hyvin lapsuudesta vahingoittuneiden lintujen hoivaamista ja sitä surua, kun ne kuolivat. Vaikka olivat vain hetken siinä olleet. Kuten Inabedakin sanoi, siinä kai sitä luopumista lapsi opettelee. Ja myötätuntoa.
Hilja, kadonneelle kissalle kynttilän sytyttäminen, ymmärrän hyvin. Silloin kun vielä käytiin kanien haudoilla, kynttilät olivat tärkeät siksikin, että toisen haudan sijainnista oli/on epäselvyyttä... Kynttilän sytyttäminen oli se muistamisen ele, oli paikka mikä hyvänsä.
Kirjailijatar, niin minäkin viihdyn, erityisesti eläinten hautausmailla. Tykkään siellä vallitsevasta luovuudesta ja epäjärjestyksestä. Tunteellisuudesta. Usein ne myös sijaitsevat metsässä tai muuten luonnonkauniilla paikalla, jota ei ole muokattu niin kuin ihmisten hautausmaita.
Se on kyllä aika mielenkiintoinen aihe, tekisi mieli tutkia lisääkin. Enemmän yhtäläisyyksiä ortodoksien kuin luterilaisten hautausmaihin...
Lähetä kommentti