keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Sävyt

Country Homes & Interiors, 9/2010
Bloggaus mietityttää taas. Koettakaa kestää vielä yksi postaus aiheesta, olen pian hankkimassa elämän.

Nyt olen pohtinut sävyjä. Sitä miten täällä, aivan niin kuin elämässä yleensäkin, ihmisistä saa jonkinlaisen kuvan.

Ensin on ensivaikutelma, joka vahvistuu tai muuttuu myöhemmin. Joistakin ihmisistä pitää heti, toisiin kiintyy vähitellen. Kaikista ei pidä eikä kaikkiin kiinny.

Toiset ovat helpommin lähestyttäviä kuin toiset. Toiset vaikuttavat sydämellisiltä ja avoimilta, toiset viileiltä ja välinpitämättömiltä. Harvat ihmiset ovat joko-tai.

Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta en ole tavannut lukemieni blogien tekijöitä enkä oman blogini lukijoita. Puhumattakaan niistä virtuaalipersoonista, joiden blogeihin ja kommenttibokseihin joskus vahingossa tai uteliaisuudesta eksyn, mutta joista tulen kipin kapin "kotiin" huojentuneena siitä, että en kuulu siihen maailmaan. Jonkun kerran ehkä aavistuksen kateellisenakin.

Vaikka en tunne blogimaailmasta juuri ketään, minulla on silti jonkinlainen kuva tai kuvitelma kaikista. Jotenkin se syntyy, ilman vuorovaikutustakin. Ilman ääntä, äänenpainoja, kasvoja, ilmeitä tai elekieltä.

Herkkyys, älykkyys, myötätunto, persoonallisuus, lämpö, lahjakkuus, elämänkokemus, viisaus, huumorintaju, sydämellisyys, avoimuus, tarkkanäköisyys, sielukkuus ja lempeys välittyvät ihmisistä täälläkin. Visuaalinen silmä ja sanavalmius tietysti. Maku, mieltymykset, mielipiteetkin.

Myös piikikkyys ja ylimielisyys välittyvät. Nekin piirteet, joita ei ehkä voi pitää sen kummemmin hyvinä tai huonoina, kuten itseriittoisuus ja varautuneisuus. Kaikki ne piirteet, joiden takia jostain ihmisestä pitää tai ei pidä heti. Tai joiden takia häneen haluaa tai ei halua tutustua paremmin.

Blogimaailmassa huono ensivaikutelma voi syntyä epäystävällisestä lausahduksesta jonkun kommenttiboksissa tai sitten jostakin paljon huomaamattomammasta, mitättömämmästä. Kyse on sävyistä.

Country Homes & Interiors, 9/2010
Maailma on niin pullollaan blogeja, että kaikkia kivojakaan ei voi mitenkään seurata. Millä perusteella ne seurattavat sitten valikoituvat? Miksi johonkin blogiin palaa yhä uudestaan, jättää jäljen käynnistään ja lukee ehkä toistenkin kommentit?

Helppo vastaus olisi, että blogi on joko kaunis tai kiinnostava tai molempia. Että jakaa bloggaajan maun, mieltymykset tai mielipiteet.

Näillä asioilla on tietysti merkitystä, mutta en usko, että ne yksin riittävät. Näiden kriteerien täyttyminen ei sitä paitsi rajaa joukkoa tarpeeksi, ainakaan jos nyt ei ihan kokopäivätoimisesti ehdi lukea toisten blogeja.

Niin kuin oikeassakin elämässä, tarvitaan myös ripaus kemiaa, siis henkilökemiaa, vaikka kuinka kuvitteellistakin. Ja käytöstapoja. Kokemus siitä, että bloggaaja vaikuttaa mukavalta ihmiseltä, joka ottaa toisetkin huomioon. Että lukija kokee tavalla tai toisella olevansa tervetullut, toivottu. Se on pienestä kiinni, ehkä liiankin pienestä.

Omia lemppareitani yhdistää kaksi asiaa. Olen huomannut antavani aika paljon arvoa sille, että bloggaaja vastaa kommentteihin. Edes joskus, edes yhteisesti. Käyn toki sellaisissakin blogeissa, joissa se ei ole tapana, mutta harvemmin jätän kommenttia niihin.

Minulle kommentoinnin juju on vuorovaikutteisuudessa. Pelkässä yksisuuntaisessa kehumisessa ei pidemmän päälle ole mitään mieltä, arvostelemisesta puhumattakaan. Vastaamattomuus herättää myös epäilyksen, onko bloggaaja ylipäätään kiinnostunut kommenteista vai kaikuvatko ne kommenttiboksin tyhjille seinille.

Toinen lemppareitani yhdistävä asia on omakuvien vähäinen määrä. Joku niissä (ainakin runsaslukuisina) häiritsee. Ehkä entinen sosiologian opiskelija minussa ei osaa katsoa niitä miettimättä, mitä tämä kertoo meistä, tästä ajasta, kertooko se hyvää.

Mitäs mieltä te olette, onko sävyillä väliä?

Country Homes & Interiors, 9/2010.  
Ensi viikolla enemmän kuvia ja vähemmän puhetta, 
vaikka tykkäänkin höpöttää!

36 kommenttia:

maiju kirjoitti...

Minun bolgin MÄNNIKÖLLÄ perusajatus onkin pohdinnat ja mietiskely, itsellenihän etupäässä kirjoitan syvempiä ajtuksia, kiva löytää toisiakin ajatuksiin vaipuvia.
Kiitos :)

anja kirjoitti...

Sävyt ovat elämän suola. Ihmisten ja samalla myös blogien erilaisuus on rikkaus. Oman blogini tekstit on suollettua lätinää arkipäivästäni ja koirastani, mutta tykkään lukea muiden syvällisiä pohdintoja ja älykkäitä kannanottoja asioihin. Sanotaanhan, että jyvät erottuvat akanoista. Samalla tavalla sitten valikoituvat ne blogit, joissa on "pakko" päivittäin piipahdella. Tämä on yksi niistä, kiitos.

Molly kirjoitti...

Olet oikeassa, viestit ja fiilis välittyvät pienistäkin asioista ja tämä on vaarallisen tulkinnallinen kanava, aivan kuten kaikki muukin kirjoittelu ilman fyysisistä kontaktia, ja verkko on vielä niin nopea ja kynnyksetön.

Ajan henki on yksilöllisyyden (yli)korostaminen, henkilökohtaisten vuodattaminen, tietynlaisen pseudomaailmankin rakentaminen, siksi minäkin vähän vierastan sitä poseerauskuvien, facebookstatusten ja egoismin maailmaa. Siinä sitä todella on pohdintasarkaa niin meille ihmis- ja yhteiskuntatieteilijöille kuin korpifilosofeillekin (taidamme kuulua niihinkin)... Mitä se kertoo, kertooko se hyvää? Ja mikä meillä on enää todellista?

Oma ongelmani on ehkä liikakin suodattaminen, olen uusi blogimaailmassa ja huomaan kirjoittaessani olevani usein neutraalimpi, mitä persoonana ylipäätään, enkä ole varma onko se hyvä asia, sillä tavoitteeni on kirjoittaa sydämestä ja rehellisesti. Ehkä se on alkuarkuutta, ehkä leimaantumisen pelkoa, ehkä varovaisuutta, itsesuojelua. Vaatii rohkeutta uskaltaa olla täysin oma itsensä.

Olen kuitenkin nyt jo iloinen siitä vuorovaikutuksesta ja inspiraatiosta, mitä olen samanhenkisiltä blogikumppaneilta, Sinultakin, saanut. Huippu juttu tämä netti kaikessa kamaluudessaan on kuitenkin.

Katjusha kirjoitti...

Itse huomaan kertovani enemmän kuvilla elämästäni. Kirjoittaminenkin on taitolaji, toiset osaa kirjoittaa niin mukaansatempaavaa tarinaa jota on ihan pakko lukea. Sinä kuulut niihin!
Mä huomaan itestäni että jarruttelen tuon kirjottamisen kanssa, annan vain pintaraapaisun. Ainakin vileä näin alkuvaiheessa...
Mielessä pyörii tuhat asiaa joita haluaisin tuoda ulos, mut samalla se jotenki jännittää? Mitä tohdin kertoa blogissani jota kuitenkin jo aika moni lukee, kuinka syvältä tahdon ajatuksiani tuoda julki.
Musta tuntuu että blogi muuttuu mielenkiintoisemmaksi ja inhimillisemmäksi kun sieltä löytää vähän sitä ihmisen syvintä olemusta, hiukan henkilökohtaista syvää ajatusta.
Mun kirjotukset on ollut tähän asti höpinää, kissoista on helppo kirjoittaa. Varmasti suurin henkistä työtä vaatinut sepustus oli isästäni, koska se sai mut itkemään. Itkin ja kirjoitin. Blogi voi olla näemmä surutyötä ja terapiaa myös :)

Lumikko kirjoitti...

maiju, pohdintablogin suuntaanhan tämäkin näyttää olevan menossa, ja hyvä jos niitä (pohdintojani) joku jaksaa lukea! Ehkä mulla on pientä anteeksipyytelevyyttä sen suhteen, kun jutut tahtovat venyä niin pitkiksi tätä nykyä... Olen kuitenkin aika visuaalinen ihminen, ja haluan pitää blogin myös "nättinä".

Kiva kun kommentoit, kiitos itsellesi :)

anja, kiitos :) Erilaisuus on todellakin rikkaus. Joskus kun luen jotain tosi kivaa tai oivaltavaa blogia, joka on ihan erilainen kuin omani, ajattelen hetken että miksei tämäkin voisi olla sellainen. Mutta ei se voi, koska minä olen minä ja se ihailemani bloggaaja on kuka on, ja meistä syntyy erilaiset blogit. Ja hyvä niin :)

Anonyymi kirjoitti...

Juu, on väliä.
Joidenkin kanssa vain synkkaa, blogeissakin. Itse huomaan ainakin, että oma arvomaailma vaikuttaa hyvin paljon, kenen kanssa osaa jakaa asioita.
Löysin blogisi vastikään ja jotenkin sinussa on jotain sitä samaa, mitä on Unelmien mummonmökin bloggaajassa, johon pystyn itse samaistumaan ja joka tuntuu tutulta ja hyvältä. Ehkä se on jotain perusvaatimattomuutta ja maanläheisyyttä?

-Ei-itsebloggaava-selailija-

Nöpöstiina kirjoitti...

Aloitin oman blogin pitämisen kesällä, pienoisen kriisin keskellä. Sen jälkeen on mullistuksia tullut ja mennyt, kuitenkin onneksi ihan kohtuullisen kokoisia. etsin vielä itseäni (tässäkin) maailmassa, keski-iän kriisiä pukkaa :) Välillä mietin mitä lukijat ajattelevat minusta, millaisen kuvan annan itsestäni? Reipas selviytyjä, vikisevä luuseri, vai jotain siltä väliltä. Sitten päätin, että bloggaan juuri siten miltä sillä hetkellä tuntuu, ihan fiilispohjalta.
Tuntuu että "ystäviä" olen saanut enemmän kuin todellisessa maailmassa. Ehkä tämä on helpompaa tällaiselle erakkoluonteelle, suhde ilman vakavaa sitoutumista :)
Joistain blogeista pidän kovasti, jotkut ärsyttävät tyylillään suunnattomasti, vaikka asia sinänsä olisi mielenkiintoista. Joissain käyn päivittäin, joissain viikottain, jotkut tippuvat matkan varrella pois. Muutamaan bloggaajaan olen kiintynyt, tuntuvat ihan oikeilta ystäviltä. Silti luulen, etten haluaisi rikkoa illuusiota tapaamalla oikeassa elämässä.
Kaikista jännintä on tarkastella omaa persoonaansa, omaa suhtautumistaan ja käyttäytymistään. Bloggaus on avartanut elämääni kovasti. (ai miten niin "hanki elämä"?) :)

Lumikko kirjoitti...

Molly, hyvin sanottu tuo "verkko on vielä niin nopea ja kynnyksetön", niinpä. Minäkin koen olevani vielä melko uusi blogimaailmassa (aloitin tammikuussa, tämän blogin maaliskuussa)ja avautuminen on tapahtunut kyllä hitaasti. Näillä nykyisillä jutuilla ja alkuaikojen postauksilla on eroa kuin yöllä ja päivällä, ainakin omasta mielestäni.

Kai se on niin, että se persoona puskee sieltä esiin väkisinkin, vaikka kuinka ajattelisi pitäytyvänsä harmittoman pintapuolisissa tai "yleisissä" asioissa. Ja hyvä niin, ettei lipsu sen mainitsemasi pseudomaailman rakentamisen puolelle.

Itselläni nämä kommenttiboksin keskustelut ovat antaneet rohkeutta kirjoittaa omakohtaisemmin, ja täällä kommenttien puolella olen "vapautuneempi", niin kuin varmaan kaikki muutkin. Mutta kyllä mulla on edelleen päiväkirja niitä syvimpiä tuntoja ja yksityisimpiä asioita varten, ja niin sen haluan olevankin.

Samat sanat Sinulle, huippujuttu tosiaankin (vaikkakin turhan koukuttava) ja antanut nyt jo sellaista, mitä en olisi osannut kuvitellakaan aloittaessani!

Minna kirjoitti...

Sävyillä on tosi paljon väliä. Itsekin tykkään blogeista, joiden kommentteihin vastataan. Itse olen aika arka edes kommentoimaan, bloggaamisesta puhumattakaan, juuri sävyjen takia. Pelottaa, että antaa itsestään väärillä sanavalinnoilla jotenkin "väärän" kuvan. Minusta on tärkeää, että sanoma välittyy juuri oikeanlaisena. Netissä tuntee myös helposti itsensä hyvin paljaaksi ja haavoittuvaksi.

Sellaisia blogeja luen kyllä mieluiten, jotka vastaavat ainakin suurimmaksi osaksi omaa arvomaailmaani.

Lumikko kirjoitti...

Katjusha, kiitos :) Tuo on juuri oikea sana tuo jarrutteleminen, siltä minustakin tuntui pitkään ja välillä vieläkin. Toisaalta henkilökohtaisempien postausten jälkeen tulee helposti sellainen vähän epävarma tunne, että sanoinkohan nyt liikaa, odottaa kauhulla että jos vaikka kukaan ei kommentoi (koska kaikki ovat niin kauhuissaan lukemastaan!) tai vielä pahempaa: kommentoi jotain ikävää, kriittistä, itselle tärkeästä asiasta.

Mutta ihan totta tuo mitä sanot, että "blogi muuttuu mielenkiintoisemmaksi ja inhimillisemmäksi kun sieltä löytää vähän sitä ihmisen syvintä olemusta, hiukan henkilökohtaista syvää ajatusta". Minusta esimerkiksi tuntuisi aika falskilta, jos vaikeammat elämän osa-alueet (jos niitä on) eivät ikinä mitenkään näkyisi tai kuuluisi missään, edes varjona vain. Siis jos pitäisi jatkuvasti pitäytyä niillä "kivoilla" alueilla.

Luin viiveellä tuon isästäsi kirjoittaman jutun, se oli ihanan hellä. Kirjoittaminenhan on monesti parasta terapiaa, ja blogeissa siihen yhdistyy parhaimmillaan muiden, siis lukijoiden (vertais)tuki.

Lumikko kirjoitti...

Anonyymi, toisen arvomaailma on kyllä sellainen, jonka aika nopeasti "haistaa" tai aistii täällä netissäkin. Samastuminen ja synkkaaminen, ne on just niitä tärkeitä, ja aika pienistä (sävyistä!) kiinni. Se on ihan olennaista, että jääkö jostain hyvä olo vaiko peräti huono. Tässä on taas tämä erilaisuus: niissä itselle vieraantuntuisissa blogeissa saattaa käydä hirveästi porukkaa, eli joillekin siellä tulee se hyvä olo. Se on jännää.

Perusvaatimattomuus? Olispa hienoa, jossa minussa olis sitä (vaikka olen leijona horoskoopissakin!). Kiva kun kommentoit :)

Nöpöstiina, mulla sama tunne ystävien kanssa, mistä olen vähän huolissanikin... Mutta kerran Pirkon Raitapaita-blogin kommenteissa pohdin sitä, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan ja kaipaan sellaista mutkatonta kanssakäymistä, johon liittyy lämpöä ja keskinäistä kunnioitusta, mutta joka ei välttämättä ole suoranaista ystävyyttä (tai ehkä se juuri onkin). Tarkoitan sitä, että ihmisiä ei tarvitse tuntea kovin hyvin voidakseen keskustella heidän kanssaan, syvällisestikin. Omassa elämässäni tällaisen vuorovaikutuksen merkitys on kasvanut, ehkä tiiviimpien suhteiden kustannuksellakin. Kuten sinä sen sanot: "Ehkä tämä on helpompaa tällaiselle erakkoluonteelle, suhde ilman vakavaa sitoutumista".

Itse asiassa tämä blogikirjoitus syntyi siitä, kun tajusin seuraavani paria blogia, joista en itse asiassa oikein pidä. Siis on hienoja kuvia ja ajatuksiakin ehkä, ja kuulun epäilemättä "kohderyhmään", mutta joku kuitenkin häiritsee, juuri niissä sävyissä. Ärsyttääkin. Sitä rupesin sitten pohtimaan, että mikä siinä on.

Lumikko kirjoitti...

Minna, kiva kuulla että on muitakin sävyherkkiä, joskus mietin että olenkohan liikaakin tuntosarvet pystyssä...

Erittäin totta että "netissä tuntee myös helposti itsensä hyvin paljaaksi ja haavoittuvaksi". Jos tähän blogiin eksyisi sellaisia nettikiusaajia, joihin törmää suurempien yleisöjen blogeissa, lopettaisin bloggaamisen varmaan siihen paikkaan. Vaatii paksua nahkaa kestää sellaista.

Olen itsekin aika perfektionisti ja tarkka sanoistani, siksi onkin aika ihmeellistä että olen tällaisen harrastuksen keksinyt. Luulen että tämä auttaa vähän vapautumaan liiasta tarkkuudesta.

Kiitos kun kommentoit :)

Celia kirjoitti...

Mielenkiintoinen aihe sinulla jälleen kerran!

Bloggaus herättää hurjasti kysymyksiä ja minusta sitä on aiheena mielenkiintoista pohtia. Sinun pohdintojasi on aina kiva lukea.

Kun vasta esittelin erilaisia blogeja tästä maailmasta tietämättömälle ystävälleni, totesi hän, että nämä ovat kuin tarkasti suunniteltuja näyteikkunoita vieraiden silmille. Olin aluksi hieman hämilläni tuosta kommentista. Näyteikkuna tuo mieleeni heti sanoja kuten myyminen, tuote, fantasia, siloposkiset mallinuket poseeraamassa keinovalon syleilyssä.
Huomaan, että itse vierastan blogeja, joissa suurimman tilan vie eri tuotteiden esittely. Hilpeään sävyyn, joka päivä löytyy joku uusi tavara, josta innostua. En tiedä, miksi, mutta mieluummin käyn ihan rehdisti nettikaupoissa kuin noissa blogeissa.
Huomaan myös, että tunnistan entistä herkemmin tietyt käytöskoodit (en nyt puhu pelkästä normaalista kohteliaisuudesta). Sosiologin silmä varmasti näkisi tämänkin selvemmin: millä logiikalla tietyt puheenaiheet ovat blogiyhteisössä sallittuja, mutta toiset aiheet sivuutetaan liian epämiellyttävinä, häiritsevinä tai uhkaavina. Onko blogimaailma yhteisönä sittenkin itseään tiukemmin säätelevä kuin ensi katsomalta osaisi kuvitella?
Tällä en halua väittää, etteikö erilaisuutta suvaittaisi myös blogimaailmassa, usein vain huomaan miettiväni, miten itsesensuuri toimii ja miten sisäistän itsekin kuvitelmat toisista bloggaajista, mitä kuvittelen toisten hyväksyvän ja ymmärtävän.

Millan kirjoitti...

Sävyt ovat tärkeitä, ilman muuta :) Myös yhteisöllisyyttä ja kuppikuntia sekä myönteisessä että kielteisessä mielessä näyttää syntyvän samoin kuin reaalitodellisuudessakin. Kommentoidessa minulla on usein sellainen olo, että käyn mieluummin jättämässä viestiä sellaisiin blogeihin, joissa kommentoijia on vähemmän. Monisanaisena pelkään ryöstäväni toisten kommenttilootissa liikaa tilaa.

Sinun blogissasi olen nauttinut eniten juuri näistä pohdiskelevista ja omakohtaisista teksteistä. Esinepostaukset jäävät minullekin vieraammiksi.
Mukavaa, että jaksat kirjoitella myös tänne, etkä vain työsi puitteissa palkan edestä :)

Omenaminttu kirjoitti...

On sävyillä väliä. Itse vierastan sitä, jos blogia kirjoitetaan ensisijaisesti bloggaajille. Minulle tulee vaikutelma, että pitäisi kuulua tiettyyn rinkiin ja tulee jotenkin lapsellinen olo. Itse bloggaan, mutta minusta heidätkin tulee ottaa huomioon, jotka eivät bloggaa, mutta lukevat muutoin. Omaa blogiani seuraa moni sellainen, joka koskaan ei kommentoi ja minusta se on aivan ok. En todellakaan odota kaikilta vuorovaikutusta. Toisaalta minulla on eniten ruokajuttuja ja niihin ei aina kyllä keksisikään kirjoitettavaa.

Toinen mitä jäin hyvässä kirjoituksessasi miettimään noista sävyistä: joissakin blogeissa paljastuu ajan oloon teeskentely tai liian lavastuksen tuntu ja silloin siirryn takavasemmalle.

Sanni kirjoitti...

Olen kyllä aivan samaa mieltä kanssasi. Minulla on paljon suosikkeja ja tulee paha mieli, kun ei ehdi niitä lukea ja kommentoida. Joskus ajattelen, että haluasin itse nemmän kommentteja tai, että kuka täällä oikein käy? Käykö kukaan? Mutta sitten taas toisaalta, se ei haittaa. Tiedän, että monet lukevat vaikkeivät kommentoi. Minun suosikkiblogeissani korostuu juuri tuo sävy, kiinnostavuus ja KAUNEUS! Lämpöä henkivä kirjoittaminen ja jonkinlainen aitous välittyvät kyllä.
Jotkut bloggaajat ovat sielunsiaria ja tuntuu kuin tuntisi toisen hyvinkin. Vaikkei ole koskaan edes nähnyt tai kuullut :)

Kirjailijatar kirjoitti...

Olipa mielenkiintoinen postaus. Lähinnä täällä nyökyttelin. On totta, että ihmsisistä välittyy kuva blogin myötä. Sitä kuvittelee blogin pitäjän tietynlaiseksi, liittää häneen persoonallisuuden piirteitä. Ja tuntuu, että joidenkin kanssa synkkaa paremmin kuin toisten. Sitä en tosin osaa sanoa, onko kuva sitten "oikea", sillä ihmiset antavat usein blogeissaan itsestään tietyn kuvan. Ne ovat sellaisia näyteikkunoita, joista annetaan valittu pala ja rakennetaan mielikuvaa.

Lumikko kirjoitti...

Celia, mulla on myös päinvastainen esimerkki tuosta blogien esittelystä ja siihen liittyy Pieni vihko :) Joskus alkusyksystä juttelin blogeista kapakkatuttujen kanssa, ja heillä oli selvästi aika fiksattu kuva siitä millaisia blogit ovat. Halusin niin näyttää heille, että blogimaailma on paljon muutakin, monipuolisempi ja ihmeellisempi kuin he tiesivät, joten kaivoin kannettavan laukusta ja näytin mm. sinun blogisi ja pari muuta. He selvästi vähän hämmästyivät ja sitten katseltiinkin hiljaisina hienoja kuvia, aika pitkä tovi.

Itse huomaan tietynlaisen kehityskaaren suhteessa tavaraan ja bloggaamiseen: minähän olin sisäänostaja ja myymäläpäällikkö vielä reilu vuosi sitten ja työkseni tekemisissä tuotteiden ja niiden esillepanon kanssa (enimmäkseen kirjojen, mutta oli paljon muutakin). Se kauppiasvaihde jäi ehkä vähän päälle ja näkyi (näkyy?) blogatessakin; luulen että kyse oli myös siitä, että ikävöin toisinaan vanhaa ammattiani ja sen hyviä puolia.

Ajan ja köyhtymisen (hih) myötä tavarat ovat jääneet taka-alalle, mutta edelleenkin käytän tätä blogia eräänlaisena leikekirjana, johon kerään "löytöjäni", joista suuri osa on kyllä enemmän tai vähemmän aineettomia: kuvia ja kuvittajia, sisustuksia, printtejä ja kuoseja...

Mutta aivan allergiseksi olen minäkin tullut esim. sille, että omaa kotia esitellään aina tyyliin: "sohvatyynyt Mokosta, 29 €". Etenkin hintojen mainitsemisesta tulee tunne, että olemmeko tosiaan näin aivopestyjä. Tyyli tulee tietenkin sisustuslehdistä, siinä on samaa kuin lapsuuden kauppaleikeissä tai missä tahansa leikeissä, nyt halutaan leikkiä sisustuslehteä :) Ihan ymmärrettävää kyllä, mutta aika hurjaa samalla.

Pari kuvaa entisestä kaupastani (ja samalla kaikkien aikojen eka blogikirjoitukseni) on nähtävissä täällä:
http://huina-haina.blogspot.com/2010/01/ala-ole-moksiskaan.html

Lumikko kirjoitti...

Millan, minäkin kommentoin mieluiten blogeja, joiden kommenttibokseissa ei ole tunkua. Se ei johdu niinkään tilanviemispelosta, vaan siitä että vuorovaikutus on usein henkilökohtaisempaa niissä. Lisäksi tiedän kokemuksesta, että vähän kommentteja saavat "tarvitsevat" kommenttiani enemmän kuin ne joille niitä sataa ovista ja ikkunoista: kommentti ilahduttaa enemmän sitä, jolla niitä on nolla kuin sitä, jolla on jo 30. Ainakin luulen niin :)

Noiden tavarapostausten taustaa selitinkin jo pitkästi tuossa yläpuolella Celialle.

Omenaminttu, juuri noin, ja sen kyllä huomaakin blogistasi, että se ei ole mikään sisäpiiriläisten juttu. Täytyy tunnustaa, että minä olen juuri sellainen kommentoimaton vierailija luonasi; en oikein osaa ruokajuttuja kommentoida. Joskus voisi tietysti jättää pienen merkin itsestään ihan vain ilahduttaakseen :)

Voimakas lavastuksen tuntu on joo turn-off mullekin, samoin sellainen henkilökultin luominen (omasta itsestä siis), siihen tuo omakuvien vierastaminenkin liittyy.

Sanni, sinähän oletkin jo niin pitkän linjan bloggaaja, että tuossa ajassa varmaan sielunsisaria löytyykin -ja mahtavaa että löytyy!

Kauneudesta: sehän on (onneksi!) katsojan silmässä. Suomessa on aika paljon valkoiseen mieltyneiden, vähän romanttisten sisustajien blogeja ja toisaalta taas minimalistien design-painotteisia blogeja; se on yksi syy, miksi haluan tarjota tässä blogissa silmäniloa niille, joilla on vähän tämmöinen maksimalistisempi maku :)

Kirjailijatar, niin, vaikea on tietää kuinka "oikea" tai "väärä" kuva on. Tosielämässä tavatessa voisi tulla yllätyksiä. Toisaalta, olen ymmärtänyt että blogimaailmassa myös tapahtuu näitä tosielämän kohtaamisia, ja ystävyys jatkuu senkin jälkeen :)

outi kirjoitti...

Hirmu mielenkiintoinen aihe, hyviä huomioita ja kiinnostavia kommentteja. Olen itsekin tuota monesti pohtinut. Miksi palaan joihinkin blogeihin aina uudestaan ja uudestaan, miten olen kiintynyt moneen, miksi joistain juoksen samantien karkuun. Miten joistain en opi pitämään vaikka yritän, ja miksi siis edes yritän.
Sävyistä on paljon kiinni. Ja jonkilaisesta rehellisyydestä, aitoudesta. Siitä pidän. En jaksa hetkeäkään teeskennellä. En omassa blogissanikaan.

Ja sitäkin olen miettinyt miten on aika hullua että täällä blogimaailmassa pätee paljolti samat säännöt kuin tuolla ns. oikeassakin elämässä. Hullua se on sikäli etten ole suurinta osaa näistä ihmisistä koskaan tavannutkaan, ja siitä huolimatta täällä kuvittelee tosiaan tuntevansa ihmisiä. Ja siis tunteekin, tavallaan.
Äsh ja arvaa mitä, tulin kotiin töistä noin tunti sitten, söin hyvin rakkaani laittamaa ruokaa, otin pienen viskinapsun ja nyt alkaa niin nukuttamaan että painun kohta pankolle;)

Mutta tänne tulen taas!

Kirjailijatar kirjoitti...

Niin tapahtuu. Minäkin olen tavannut pari ihan livenä ja meillä on ollut mukavaa. Ja se onkin ollut yksi hienoimmista jutuista, on tutustunut uusiin, mukaviin ihmisiin.

Pirkko kirjoitti...

Kiinnostava aihe! Uskon, että bloggarina ei pysty huijaamaan kovinkaan paljon, itsensä paljastaa ennemmin tai myöhemmin, jos ei muuta niin vahingossa. Uskon myös intuitioon, joka ohjaa tunnistamaan omat ihmiset, omat bloggaajatkin. Itse uutena blogimaailmassa huomaan jo nyt että minulle on olemassa kolmenlaisia blogeja; niitä, jotka ohitan kerran vilkaistuani, niitä, jotka kiinnostavat, mutta jotka silti jättävät välimatkan päähän vaikka niitä luenkin. Sitten on niitä, joissa huomaan kohtaavani ihmisen, jonka ajatukset ja kuvat ruokkivat ja rikastuttavat

Lumikko kirjoitti...

outi, niinpä, tuokin että yrittää oppia pitämään jostain, koska kaiken järjen mukaan "pitäisi pitää" (esteettisesti tai muuten). Aitous on aika ykkösasia "todellisessakin" elämässä (vaikka todellista kai tämäkin on, erilaista vain), miksei siis täälläkin.

Viskitömpsy kuulostaa hyvältä yömyssyltä :)

Kirjailijatar, kiva kuulla :)

Pirkko, niin, sitä minäkin pohdin että kai se persoona sieltä puskee väkisinkin läpi, etenkin ajan kanssa. Ja intuitio ohjaa varmasti aika paljon täälläkin, vaikka voihan se ohjata harhaankin. Kolmijakosi taitaa päteä minuunkin, noinhan se menee.

Ansku kirjoitti...

Tulin tänne ihka ensimmäistä kertaa, ja onneksi tulin. Sanoit kaiken, mitä minä ajattelen. Melkein jätin kommentoimatta, koska ei ollut mitään lisättävää!

Tuo kommentteihin vastaaminen (ja yleensäkin vastavuoroisuus kommentoinnissa) on minullekin hyvin tärkeää. Olen - osin tietoisesti, osin kai alitajuisestikin, jättänyt taakseni joitakin sinänsä mielenkiintoisia blogeja ihan vain siksi, ettei niistä koskaan "kaiku vastannut".

Blogeista olen kuitenkin saanut paljon enemmän kuin koskaan olisin uskonut. Ihmeellinen maailma, tämäkin. :)

vaarihiiri@gmail.com kirjoitti...

Yritän kestää aiheesi :) Oikeasti se kiteytti sen mitä tässä olen itse muutaman päivän miettinyt. Tai oikeastaan omat mietintöni liittyivät Facebookkiin, siihen kuinka pinnallinen se maailma on. Ei minun juttuni. Suunnittelin jopa "irtisanoutua" sieltä täysin ja poistin näin alkuun 200 kaveria.

Oman blogini tein kissoilleni, huumorimielessä. Päivän pähkäilyjä kollikissan näkökulmasta, joka makaa päivät sohvalla ja yöt kulkee pitkin kyliä :)

Kunhan tässä vähän "kehityn/jalostaudun" ... teen sitten itselleni ihan oikean blogin :) Nyt energia menee seuraavat neljä kuukautta tähän remonttiin.

Kyllä sen huomaa, millaisilla vesillä kanssakirjoittelija seilailee. Itse olen aina ollut sellainen sukeltajatyyppi. Oli lapsena vaikea oppia uimaan kun sukeltelu oli paljon hauskempaa.

Sillä tavoin kait täälläkin kohtaa ... toiset menee pinnassa ... toiset vähän syvemmällä ...

Toivon, ettei omat kommenttini kulje siellä pinnassa tai hypi pinnan yli. Pintapuolisuus, ylimielisyys ja itsekeskeisyys ovat niitä piirteitä joita yritän vältellä.

Niin, ehkä joihinkin blogeihin palaa yhä uudelleen sen vuoksi, että ne jostain syystä "kolahtavat" ... niissä on jotain jota minä tarvitsen :)

Lumikko kirjoitti...

Ansku, hyvä että löysit tänne ja kommentoitkin, muuten en olisi ikinä saanut tietää että ajattelet samoin!

Hyvin sanottu tuo, että "kun ei kaiku koskaan vastannut", niin minäkin olen jättänyt muutamia sellaisia taakseni, ehkä lievästi loukkaantuneenakin kerran tai pari.

Pitää tutustua paremmalla ajalla sinun blogiisi, pikaisesti yöllä kävin ja kiinnostavalta näytti!

vaarihiiri, mukavaa että kestit :) Taisikin olla ihan hyvä aihe, kun näin paljon on tullut kommentteja. Mulla blogit ovat selvästi korvanneet Facebookkia, en siellä enää oikein viihdy, mieluummin harhailen blogimaailmassa ja heittäydyn keskusteluihin täällä. Yritän kyllä toistaiseksi pysyä FB:ssäkin, lähinnä sen takia kun sosiaalinen elämä on muutenkin vähän kärsinyt tästä maallemuutosta... että pysyisivät tietyt kontaktit suht helposti yllä. Mutta se on kyllä melkein ainoa syy.

Voimia remonttiin!

TH kirjoitti...

Sävyt. Siinäpä ajatusta. En nyt kuitenkaan ajattele blogista tai sen kuvista tulevia värejä, vaan muuta tunnelmaa, joka henkii kirjoittajasta. Oma sisäinen moderaattorini sen sitten kääntää värisävyksi.
Pidän sellaisista tunteista joita sai ennen vanhaan (1960-luvulla) taidolla kehitetyistä musta-valkokuvista, jotka olivat oikeita harmaiden sinfonioita, jokainen kohta kuvassa puhui. Myös vihreitä sävyjä tuottava bloggaaja kiinnostaa.

Lumikko kirjoitti...

TH, tuo on hyvin sanottu, että "oma sisäinen moderaattorini sen sitten kääntää värisävyksi". Näinhän siinä juuri tapahtuu.

Itse pidän lämpimistä sävyistä, niin ihmisissä ja tunnelmissa kuin estettisestikin (sen varmaan huomaa blogini kuvistakin -voin kuvitella että joillekin ne ovat vähän liikaa!). Tunteista joita 70-luvun kellastuneet värivalokuvat herättävät. Johtuisikohan siitä että olen kyseisellä vuosikymmenellä syntynyt..?

Rauhallinen tunne tulee myös monista harmaan taitajista, mutta kovien kontrastien mustavalkoisuudesta en innostu.

Kuukki kirjoitti...

Hyvä kirjoitus ja keskustelunavaus! Olen nimittäin myös huomannut, että seuraan paria blogia, joista en oikeastaan pidä kovin paljon. Niitä molempia päivitetään lähes joka päivä, niinpä olen seurannut niitä. Toiseen niistä en kommentoi enää, sillä pariin ensimmäiseen kommenttiini sain sävyltään sellaisen vastauksen, että "kuules, minä tiedän tämän asian paljon paremmin kuin sinä". Siihen loppui kommentointini. Ja luulen, että tulen vallan mainiosti toimeen ilman koko blogia ;-)

En myöskään pidä siitä mistä ei moni muukaan; että bloggaajan naama on koko ajan esille. Ja usein kaikki (lähi)sukulaisetkin ja ystävät. Enkä usko, että nämä bloggaajat ovat kysyneet heiltä lupaa laittaa kuvia nettiin.Eivät ehkä ole tulleet ajatelleeksi, että lupa pitää kysyä.

Mieluiten luen blogeja, joista huomaa, että bloggaaja on oma itsensä ajatuksia ja vaikkapa sisustusta myöten (on niin paljon niitä, jotka matkivat sisustuksessa jotain muuta blogia). Tietysti myös kirjoitusten sisältö, kuvat ja tunnelma vaikuttavat mieltymyksiini. Ja vaikka itse yritän kirjoittaa kieliopillisesti oikein, se ei haittaa, jos joku muu ei niin tee, tuleehan niitä virheitä minullekin, vaikka kuinka pyrkisin täydellisyyteen ;-D

Muutaman kerran olen minäkin eksynyt blogiin, jota en missään tapauksessa halua seurata - pahin tapaus on blogi, jonka kirjoittajan mielestä mikään asia ei ole koskaan hyvin. En tarkoita, että pitäisi teeskennellä, että elämä on aina helppoa tai ihanaa (kun se ei ole), mutta jatkuva negatiivinen asenne blogissa ei saa minua sen lukijaksi.

Mukava tunnelma blogissa ja bloginpitäjän ystävällinen asennoituminen kommentoijiin ovat minua ilahduttavan blogin tunnusmerkkejä. Ja jos vielä bloggaaja osaa viljellä huumoria sillon tällöin, se on plussaa!

Lumikko kirjoitti...

Kuukki, tämä aihe on selvästi mietityttänyt monia! Minuakin viehättävät omaperäisyys ja aitous, tietynlainen rehellisyys ja rohkeus myös. Ehkä eniten vierastan ylimielisyyttä ja tietynlaista "kovuutta", mutta vaikeampi onkin sitten selittää, mistä tällainen vaikutelma syntyy -ne ovat juuri niitä sävyjä!

piilomaja kirjoitti...

Kiitos hyvÄstä kirjoituksesta ja kiihkottomista kommenteista.
Hyvin monista asioista olen samaa mieltä.

Yksi huomio: olen huomannut että "aitoutta" ja "rehellisyyttä" arvostetaan kovasti mutta vain jos se tukee (tai sitten tekevät...) kuvaa kirjoittajasta joka on mukava, vaatimaton, avoin, mahdollisimman "tavallinen" (mitä se sitten lopulta onkaan).
JOs aidosti ja rehellisesti kirjoitetaan ongelmista, vähemmän mukavista luonteenpiirteistä tai sellaisesta....lukijat kaikkoavat tai blogista tulee sellainen joka kÄydÄÄn tirkistelemÄssÄ mitään sanomatta.

Tältä siis minusta tuntuu, entÄ sinusta?

piilomaja kirjoitti...

...niin siis piti sanoa ettÄ jos se tukee tai tekee...
Vähän sohlo kommentti muutenkin.
JOku semmonenkin kävi mielessä aiheessa liittyen että minusta on kauhean kiva katsoa kirjoittajien omakuvia, noin yleensä ainakin.
Tuuppaan omianikin aina toisinaan, luultavasti jonkun mielestä liian usein.

Lumikko kirjoitti...

piilomaja, hmm, en ole varma ymmärsinkö oikein mitä tarkoitit. Aitous ja rehellisyys voivat ehkä välittyä muutoinkin kuin ongelmista tai vähemmän mukavista luonteenpiirteistä kirjoitettaessa..? Sitä juuri tarkoitan niillä sävyillä. Riippuu tietysti siitäkin, mitä aitoudella/rehellisyydellä tarkoittaa. Blogimaailmassa lienevät joka tapauksessa melko suhteellisia käsitteitä.

Suurin osa ainakin tämän blogin lukijoista käy täällä sanomatta mitään, eli en ole varma voiko puhua tirkistelystä, etenkään kun tätä täällä julkisesti pidän ja toivon tietysti lukijoita. Tilastoista voi nopeasti laskea, että alle 10% kävijöistä kommentoi. Toivottavasti 90%:n hiljaisuus ei johdu tuosta mitä sanot... ;)

Niin, tuo omakuvajuttu kyllä jakaa mielipiteet.

Kiva kun kommentoit!

violet kirjoitti...

Sitä siis tarkoitin että "aitous" ja "rehellisyys" ovat asioita joita tunnutaan kovasti pidettävÄn arvossa, joita odotetaan, joita ehkä suorastaan edellytetään monissa yhteyksissÄ, ei vain blogeissa.
Katso yksikin jakso jotakin Napakymppi-tyyppistä juttu....:-)(anteeksi kun puhun noin vanhoista jutuista, en tiedÄ mitä siellä nykyään menee.)

Tarkoitan että aitous ja rehellisyys voi välittyä paitsi niistä miellyttävinä pidetyistä ominaisuuksista niin myös muista.
Aitous ja rehellisyys kuuluvat minusta sanoihin joiden merkitys on äärimmäisen epämääräinen kun ihmisistä puhutaan. Aika usein huomaan niitä kÄytettävän positiivisessa merkityksessä vain kun ne viittaavat mukavina pidettyihin ominaisuuksiin.

Mutta annas olla jos joku sanoo rehellisesti vaikkapa tykkäävänsä itsestään kovasti. Sanoo vielä että olen kyllä aika komea jätkä. Se ei olekaan enää kuin vastenmielistä rehentelyä ja kehuskelua....

Onko rehellinen ellei suorastaan valehtele, onko kertomatta jättäminen epÄrehellisyyttä vai mielikuvan muodostamista jonkun mielestÄ?
Onko aito kun muistaa olla tarpeeksi helpostilähestyttävä ja tavallinen, osaa naispuheen ja sen koodit?
Arvostetaanko aivoimuutta ja aitoutta kun ne liittyvät asioihin joihin voi samaistua?

(Tuollaisia mietin toisinaan. Myönnän että teen härkäsiäkin toisinaan. Eihän tämä blogikirjoitaminen niin vakava asia pitäisi olla.)

Olen lukenut joitakin blogeja vuosien varrella joissa kirjoittaja puhuu avoimesti esim. alkoholismista. Ensin saatetaan sanoa että onpa ihailtavan rehellisestä - kohta kommentit vähenevät, sitten loppuvat mutta blogia käy lukemassa kauhea sakki. Tämän tyyppisiin asioihin liittyen puhuin tirkistelystä.

Juu, luojan kiitos kaikki lukijat eivät kommentoi! Mulla käy Wordpressin omien tilastojen mukaan normipäivänä n. tuhat ihmistä. Viiteenkymmeneneen, sataankin kommenttiin jaksan vastata mutta tuo olisi jo...

Tiedän melkoisella varmuudella että minuakin pitää moni "leuhkana" ja "ylimielisenÄ" ja mitä kaikkea, itserakkaanakin luultavasti (sitä olen kyllä, toivon että kaikki olisivat!), en ole tarpeeksi vaatimaton enkä muista aina hymiöidä sanomisiani. Mutta semmoista se on, osatotuuksia ja ennakkoluuloja, puolin ja toisin!

vaarihiiri@gmail.com kirjoitti...

Kiitos Lumikko :) Remontti etenee ja yritän henkisesti valmistautua siihen, että joskus asutaan pääsääntöisesti ihan yhdessä osoitteessa :)

"Sävyt" puhututtaa aina ihmisiä, liikuttiimpas sitten täällä taikka ihan kylän pinnassa kasvotusten. Eli hyvä on aiheesi :)

laura kirjoitti...

Voi, jos osaisin kirjoittaa, kirjoittaisin juuri noin! olen miettinyt ihan tuota samaa viimeaikoina.
Minussa on kirjoittamisen kaipuu, mutta jostain syystä en osaa tai uskalla kirjoittaa blogissani niin paljon kuin tahtoisin. Siksi nautin niin kovasti kun löydän jonkun, joka osaa kirjoittaa kauniisti monesta asiasta, joita olen itsekin ajatellut. Minua viehättää myös kuvat. Ja se maailma mikä joissain blogeissa aukeaa. Joissain blogeissa on melkein taikaa tai jotain.