torstai 25. marraskuuta 2010

Hitaasti ja huolella

Minulla on henkilökohtainen hidastamisvalmentaja. Tajusin sen eräänä päivänä, kun teimme lähtöä. Sitä tehdään joka kerta yhtä huolella.

Ensin istutaan kaikessa rauhassa, minä yleensä takki päällä. Tehdään toimintasuunnitelma. Kuunnellaan radiota toisella korvalla, päivitellään maailman menoa. Pistetään tupakaksi, kerran jos toisenkin, minä tosin passiivisesti, vastahakoisesti, mutta toisen nautintoa kunnioittaen.

Kun kotitossut vaihtuvat ulkokenkiin, ollaan jo lähtökuopissa. Odotetaan kuitenkin tasaan asti, koska silloin tulee uutiset. Samat uutiset kuin tuntia aikaisemmin.

Pukeutumisen jälkeen on levähdettävä hetki. Sitten portaat, joiden alapäässä on seuraava etappi, tuoli huilaamista varten. Viimeiset, vaivalloiset askeleet autolle.

Jos mennään marketin yläkertaan syömään, autolle on löydettävä paikka mahdollisimman läheltä ovea. Rollaattori olisi nolo, mutta ostoskärryihin on hyvä nojata. Kepistäkin on tukea, se on antiikkiliikkeestä ostettu, muunlainen ei olisi kelvannut.

Matka autolta ovelle on yhtä pitkä kuin matka ovelta hissille. Puolimatkassa on penkki. Joskus siinä istutaan pitempään, parempina päivinä ei edes pysähdytä. Hissimatkan jälkeen täytyy jaksaa vielä pöytään, aina samaan pöytään, vilkaista matkalla ruokalistaa ja valita vaihtoehdoista paras.

Tässä vaiheessa toimin pienen hetken normaalinopeudella: tilaan ruoat, otan ruokailuvälineet, kaadan juomat laseihin, maksan ja muistan etukortin, jos muistan. Lompakko ei ole omani. Kannan tarjottimen pöytään.

Kun ruoka tulee, syömme pitkään ja hitaasti. Vähän aina jännittää, miten syöminen sujuu. Turvallisinta on olla puhumatta ruokailun aikana. Yskänkohtaus kääntää ihmisten päät, ja minut valtaa aina sama, suojeleva tunne.

Kun lautaset ovat tyhjät, voidaan taas jutella. Aika usein selaan päivän lehden, sen valtakunnallisen, kommentoin parhaita paloja. Joskus mietin lähes epäuskoisena, kuinka paljon ja kuinka lyhyessä ajassa elämäni on muuttunut. Olen sen itse muuttanut.

Minun ei tarvinne kertoa paluumatkasta. Sama reitti: hissi, penkki, parkkipaikka, auto, tuoli portaiden alapäässä, portaat, tuoli niiden yläpäässä. Monet parhaista keskusteluista on käyty siinä portailla, tai autossa, kun on odoteltu hengityksen tasaantumista.

Olisin voinut kuvailla myös kaupassa, pankissa tai apteekissa käymisen, renkaiden vaihdon tai tankkauksen. Joskus nekin sisältyvät toimintasuunnitelmaan. Tai joku niistä, yhdellä kertaa ei jakseta montaa asiaa.

Olen oppinut varaamaan reilusti aikaa, luopumaan aikatauluista ja -arvioista. Olemaan kiirehtimättä ja hätäilemättä, vilkuilematta kelloa ja miettimättä, mitä kaikkea sinä päivänä pitäisi vielä ehtiä tai saada aikaan.

Olen oppinut myös kävelemään hitaasti, pysyttelemään lähellä. Huomaamaan ihmisten ja autojen vauhdin. Arvioimaan välimatkoja, tarkkailemaan ja ennakoimaan. Avaamaan painavat ovet, huolehtimaan kantamuksista. Kulkemaan vierellä, ottamaan vastaan tarvittaessa.

Tätäkin voi hidastaminen olla.

21 kommenttia:

Kirsi kirjoitti...

Ajatuksia herättävä kirjoitus! Mietin itse juuri tätä samaa asiaa vähän aikaa sitten, ja huomasin, että aika useita hitaampaan elämään pyrkiviä kuitenkin ärsyttää suunnattomasti tällainen aito ja todellinen hitaus. Onko niin, että hidas elämä on kivaa vain, kun itse saa päättää sen milloin on hidas ja missä asioissa...

Tuulella kirjoitti...

Ihana kuvaus reissustanne. Tämän kaiken voi hyvin kuvitella :)

Luin tätä oikeastaan hieman haikein mielin. En ole voinut kokea tällaista omien vanhempieni kanssa, sillä he ovat lähteneet ennen ikääntymistään.

Pidän tästä jutustasi tosi paljon :)

pääpä kirjoitti...

Läsnäolo vaatii usein omien toimintojen hidastamista. :D
Tuttua - minulta vaan on tuo aika jo ohitse, itse olen se seuraava hidastaja.

Inabeda kirjoitti...

Jos voisikin elää noin joka hetki. Hartaasti ja arvokkaasti. Yksin ja yhdessä.

Kauniita päiviä teille!

Seija kirjoitti...

On hienoa, mitä kaikkea eri elämäntilanteessa olevat läheiset voivat meille opettaa :)

Kirjailijatar kirjoitti...

Kaunis kirjoitus, tavattoman lämmin ja täynnä rakkautta. Kiitos. Ehkä vanhojen rakkaiden kanssa on vähän sama kuin lasten. Joutuu opettelemaan kokonaan uuden rytmin. Pitää elää toisen ajan mukaan. Lapset taas pysähtyvät katsomaan kaikkea ja ihmettelemään ja heitäkään ei pitäisi kiirehtiä. Aina tuli paha mieli, kun joutui sanomaan: Mennään jo! Minun rakkaani kävelevät vielä reippaasti, mutta toinenkin aika tulee, toivottavasti.

Pirkko kirjoitti...

Koskettavaa. Kun joutuu hidastamaan ei voi välttyä oppimasta samalla uutta ja arvokasta. Omat ajatukseni kulkivat tänään juuri samoilla radoilla, vaikkei henkiläkohtaista hidastajaa tällä hetkellä ole. Pohdin nyt miten itse voisi toimia hidastajana itselleen ainakin ajoittain.

Lumikko kirjoitti...

Kirsi, kyllä sillä varmasti on merkitystä, onko hitaus vapaaehtoista vaiko ei. Kun isäni näkee jonkun juoksevan, hän katsoo kateellisena perään. Juoksemisen ihanuuttakaan ei ehkä tule ajatelleeksi ennen kuin se muuttuu itselle mahdottomaksi.

Tuulella, kiitos :) Vähän haikeilla mielin sitä kirjoittelinkin, sillä asiaan liittyy haikeuttakin. Onneksi myös huumoria, joka minulla ja isälläni on hyvin samanlaista.

Ymmärrän oman haikeutesi: vaikka omien vanhempien vanhenemisen ja sairastumisen seuraaminen on raskastakin, kyllähän se myös valmistelee ja totuttaa tulevaan. Jos lähtö tulee äkillisesti tai ennenaikaisesti, luopumista ei voi samalla tavalla harjoitella.

pääpä, nimenomaan, vasta kun pystyy päästämään irti omasta malttamattomuudestaan ja tohotuksestaan, voi olla keskittyneesti läsnä ja kuulolla. Silloin saa itsekin paljon enemmän irti tilanteesta.

Inabeda, isäni voisi olla eri mieltä tuosta arvokkuudesta, vanhuuteen ja sairauteen kun liittyy väistämättä myös niitä vähemmän arvokkaita hetkiä, jotka aiheuttavat turhautumista, harmia ja häpeääkin. Läheisen tehtäväksi jää paitsi auttaa, myös asettaa asiat mittasuhteisiinsa. Arvokkuus on kuitenkin hirveän tärkeä asia ihmiselle itselleen, loppuun asti.

Kiitos toivotuksista!

Seija, niin, vaikka se on varmaan pitkälti tiedostamatonta, siis sekä opettaminen että oppiminen. Mutta hienoa silti.

Lumikko kirjoitti...

Kirjailijatar, kiitos itsellesi, hyvä jos sain nuo tunteet välittymään. Varmasti on samoin kuin lasten kanssa, ei tietenkään yksi yhteen mutta kuitenkin, monellakin tapaa. Sekin, miten vanhana menee kasaan ja kutistuu, muuttuu pieneksi taas, avuttomaksikin. Ja lapsi pitääkin vanhemmasta huolta, lopulta melkein kuin vauvasta (isoisäni on 99 v. ja äitini käy syöttämässä hänet vanhainkodissa joka päivä).

Tuli vielä mieleeni tuosta lasten pysähtelystä ja ihmettelystä, että nostan aina sisäistä hattua niille koiranulkoiluttajille, jotka antavat koiran nuuhkia rauhassa kaikki kiinnostavat kolot eivätkä koko ajan kisko hihnasta. Se on kaunista.

Pirkko, niin, halusin korostaa sitä oppimista, sillä ei ole aina helppoa rauhoittua siihen toisen tahtiin, eikä kaikkia asioita heti huomaa tai oivalla. Kuten vaikka sitä, että toiselle pankissa käyminen voi olla odotettu ohjelmanumero, sosiaalinen tapahtuma, joka pitää maailmassa kiinni. Silloin on turha tuputtaa maksutonta, nopeaa ja kätevää verkkopankkia. Se ei yksinkertaisesti vastaa tarpeisiin.

anja kirjoitti...

Hienosti kirjoitit hidastamisesta. Toisen huomioon ottamisesta ja omien kiireiden mielestä taka-alalle laittamisesta. Hidastavalle on tärkeätä, ettei ole kiirettä ja että on kärsivällisyyttä kulkea hitaamman tahdissa. Ja sallia se tunne, että hitaudesta huolimatta itse on "hoitamassa" asioitaan. Ihailen sinua ja suhtautumistasi.

Lumikko kirjoitti...

anja, kiitos, nimenomaan tuo mitä sanot on tärkeää, että "hitaudesta huolimatta itse on hoitamassa asioitaan". Se on juuri niitä opeteltavia asioita, että ei mene siihen väliin, vaikka tekisi saman asian nopeammin tai omasta mielestään tehokkaammin. Pitää antaa toisen tehdä omalla tyylillään, vaikka helpompikin tapa olisi olemassa. Nopein ja helpoin ei aina ja kaikille ole se paras.

Anna kirjoitti...

Mua ihan itkettää. Oon miettiny kovasti omia isovanhempiani ja sitä, missä on heille koti, kun he tuosta käyvät huonommiksi, kuka heistä pitää huolta. Olet isällesi aikamoinen aarre.

Lumikko kirjoitti...

Anna, no voi sentään, ja kiitos :) Suomessa yhteiskunta pitää kyllä huolen, jos omaiset eivät siihen veny. Älä siis huoli.

Inabeda kirjoitti...

Joo, tietysti sairastamiseen liittyy ennen kaikkea niitä tunteita, joita ei haluaisi kokea, fyysisiä ja psyykkisiä. Mun heitto oli kieltämättä turhan kaunisteleva, niin en oikeasti ajattele.

Mun ajatus oikeastaan oli se, että niin kauan kun olen jokseenkin terve, haluaisin pyrkiä elämään kuten isäsi nyt.

Ihmisen joka sairastaa pitää saada osoittaa tuskansa ja pelkonsa, mitään syytä ei ole esittää muuta kuin mitä oikeasti tuntee. Ja jos on joku joka sen pystyy ottamaan vastaan.., se jos mikä on arvokasta, kummallekin osapuolelle. Niin tuntuu teillä olevan.

Inabeda kirjoitti...

Kaunis kuvaus, erityisesti viimeinen kappale. Tuli kyyneleet.

Pellon pientareella kirjoitti...

Kiitos, tämä oli tärkeä kirjoitus. Tästä puhutaan liian vähän, ainakaan kauniisti ja arvostavasti. Puhutaan puutteista ja ongelmista, jotka nekin toki tärkeitä. Kaipaan vieläkin isoäitiäni kovasti, ja oma äiti alkaa muistuttaa äitiään koko ajan enemmän. Mietin juuri, että toivottavasti en ole tahtomattani loukannut äitiäni täällä ollessani, tietysti kaikki muutokset omiin rutiineihin ja tapoihin tehdä alkavat pikku hiljaa rassata. Etten ole hoputtanut tai sanonut pikkuisen pahasti huomaamatta. Lähdenkin kohta taas kotiin päin :).

Anonyymi kirjoitti...

Miten ajankohtainen aihe omassa elämässänikin. Juuri eilen kävin isäni kanssa asioilla. Hän on viimeisen parin vuoden aikana vanhentunut kovasti. Hänelle piti auttaa turvavyö päälle, odottaa kaupassa, hidastaa tosiaan.
Isäni vanhenemisesta seuraa niin monenlaisia tunteita... Menetin äitini äkillisesti jo ollessani 16 vuotias, onneksi olen saanut pitää isäni pidempään. Aivan sattumoisin hakeuduimme mieheni kanssa asumaan samalle kylälle isäni kanssa. Ehkä elämä johdattaa ja kaikella on tarkoituksensa.

-Anonyymi blogin lukija-

Lumikko kirjoitti...

Inabeda, en oikeastaan ajatellut että olisit kaunistellut, pikemminkin sitä, että isäni kyllä kiroaa omaa olotilaansa usein ja toivomisen varaa on arvokkuudessakin, siis hänen itsensä mielestä. Mutta sellaista se on. Kiitos kovasti kauniista sanoistasi :)

Pellon pientareella, ymmärrän hyvin tuon tunteen siitä, että on loukannut äitiä tai sanonut pahasti: ainakin oma äitini (joka on nuorempi ja paljon paremmassa kunnossa kuin isäni) joutuu kyllä välillä kestämään huonoa tuultani ja ärähtelyä. Se taitaa olla vähän sellainen äitien osa, äidit ovat niin läheisiä että heille uskaltaa näyttää sitä väsynyttä ja kiukkuista puoltaankin. Tai en tiedä, onko yleisesti näin, mutta omalla kohdallani kyllä.

Anonyymi, minäkin muutin takaisin kotiseudulleni melkein viidentoista Helsingissä vietetyn vuoden jälkeen. En aluksi ajatellut, että vanhempien vanheneminen olisi ollut siihen syynä, mutta sittemmin olen tajunnut, että kyllä se ainakin alitajuisesti on tainnut olla (olen ainoa lapsi). Ajattelen kuten sinäkin, että kaikella on tarkoituksensa.

Kiitos kun kommentoit!

vaarihiiri@gmail.com kirjoitti...

Mulle tulee vaan kauniisti mieleen vanhusten fyysisestä hitaudesta, arvokkuus.

Vaikka fyysisesti elo lyhenee, se psyykkisesti pitenee. Ainakin läheisiltä. Mutta niin monilta vanhuksilta. Ei siis kaikilta. Asiat eivät mene aina vanhuudessa niin käsikädessä.
Vai tiedämmekö me kaikkea ? Jos ne meneekin ?

Pistää taas miettimään Lumikon kirjoitus.

Paras opetus kerran nuoruudessa eräältä esiintymistaidonopettajalta ... "antakaa heidän katsoa myös ne teidän "heikot kohtanne", jos te piilotatte ne niin he katsovat niitä koko esityksenne ajan koska heitä kiinnostaa se mitä yritätte piilottaa, sillon he eivät pysty keskittymään koko esitykseenne ..." (hän oli itse joskus syönyt 2-3 pullaa liikaa ja se näkyi ... hän ei siis piilotellut ylipainoaan ... kun yleisö sai nähdä sen heti, ne unohtui ja kaikki pystyivät keskittäytymään siihen minkä vuoksi olivat kokoontuneet ...)

Toivon, että avoimuus ja ystävällisyys kohtaa avoimuuden ja ystävällisyyden, kaikissa arkipäivän/"juhlapäivän" hetkissämme :)

Lumikko kirjoitti...

vaarihiiri, erittäin hyvä tuo esiintymistaidonopettajan neuvo, jäin oikein miettimään sitä ja juuri noin se varmaan on.

Minä toivon samaa :)

vaarihiiri@gmail.com kirjoitti...

Niin, kumpa uskaltaisimme olla aina sitä mitä olemme, aitoja :)