 |
| Kuvat leikekirjastani. |
Hidastaminenkin on saanut omat haastajansa. En tarkoita mitään järjestäytynyttä vastarintaliikettä tai nopeuttamisbuumia, vaan yksittäisiä soraääniä ja niitä säestäviä taustalaulajia printtimediassa ja blogeissa. Aggressiivisimmat ärsyyntyjät löytyisivät epäilemättä netin keskustelupalstoilta, mutta en nyt välitä lähteä tonkimaan esimerkkejä sieltä.
Minulla ei ole mitään vastustamista vastaan, niin kauan kuin se ei kohdistu kenenkään ihonväriin, sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen tai muihin ei-valittavissa-oleviin ominaisuuksiin. Ei liioin haastamista, niin kauan kuin se ei ole suoranaista riidanhaastamista.
Olen kuitenkin intohimoisen kiinnostunut kieleen piiloutuvista merkityksistä, ja sitä kautta myös vastustajien käyttämästä retoriikasta. Itse asiassa minkä tahansa asian vastustajien (tai puolustajien) mutta tässä tapauksessa siis hidastamisen vastustajien. Mikä ennakkoluulojen kirjo rivinvälien poteroista löytyykään!
Kirjoitin täällä Hyvä Terveys-lehden (13/2010) hidastamiskriittisestä pääkirjoituksesta. Nyt törmäsin yli kolmen kuukauden viiveellä (olen tosiaan aika hidas) Olivia-lehden pääkirjoitukseen, jossa päätoimittaja Niina Leino kirjoittaa:
"Joskus mielipiteestä tulee niin vallitseva, että sen haastaminen tuntuu melkein epäkorrektilta. Ihan pelottaa todeta, että hitaan elämän puolesta kohkaaminen on minusta suhteetonta. Tv:n katsojaluvut todistavat, etten ole ainoa slow lifea jo nyt toteuttava suomalainen.
Downshiftaustakaan ei varmaan sopisi kyseenalaistaa. Minusta olisi silti freesimpää hehkuttaa, että uralla eteneminen tarkoittaa yleensä sitä, että tekee paremmalla palkalla mielekkäämpää työtä."
En rehellisesti sanottuna ymmärrä pääkirjoituksen viimeistä virkettä, joten en nyt pysähdy pohtimaan sitä sen kummemmin. Sen sijaan teen pienen yhteenvedon viime aikoina lukemistani blogikeskusteluista, joissa on Leinon tapaan kritisoitu hidastamista ja siitä kohkaamista.
Lukemissani kirjoituksissa ja kommenteissa on ihmetelty, miksi ihan tavallista elämää nyt muka pitäisi hidastaa ja todettu siitä puhumisen ärsyttävän ja kyllästyttävän. Hidastamista on pidetty tekemisen vastakohtana, laiskuutena, hömpötyksenä, elämäntapalöysäilynä tai -romantisointina sekä inhottavana muotina. Se on rinnastettu vuoroin television, vuoroin kynttilöiden tuijotteluun.
Hidastajat on niputettu homogeeniseksi ihmisryhmäksi, joka syö ainoastaan tuntikausia haudutettuja ruokia, kasvattaa omat porkkanansa, tekee kolmipäiväistä työviikkoa, asuu mummonmökissä, värjää villalankoja ja tekee huopatöitä. He ovat kaikki joko perijöitä tai entisiä hyvätuloisia, jotka laiskottelevat nyt realisoimansa omaisuuden turvin.
Toisten mielestä hidastajat ovatkin sinisilmäisiä yrittäjiä, joiden ruusuiset kuvitelmat ajavat heidät perustamaan kannattamattomia sisustuspuoteja huonoille liikepaikoille. Erityisesti maallemuuton on nähty yksinäistävän, syrjäyttävän ja johtavan taloudellisiin katastrofeihin.
Minua voinee pitää sekä hidastajana että kohtuullistajana, vaikka identiteettini viisveisaisi näistä termeistä. Olenhan irtisanoutunut vakituisesta työpaikasta ja yritän nyt tulla toimeen pienemmällä vaivalla ja rahalla. Asun halvasti ja ahtaasti mutta mukavasti maalla. Pyrin ja olen pienten tulojeni vuoksi myös pakotettu kuluttamaan mahdollisimman vähän, joskin vältän äärimmäisyyksiin menemistä tässäkin asiassa.
Minulla ei ole omaisuutta enkä ole toistaiseksi perinyt ketään. Palkkani oli suomalaisten keskiansion tuntumassa, eli en ollut erityisen hyvätuloinen, mutta tulotasoni on silti romahtanut murto-osaan entisestä. Tällä hetkellä käytän palkkaan nähden runsaasti aikaa työntekoon, sillä kirjoitan melko hitaasti ja teen taustatyöt perusteellisesti. Nautin siitä.
En osaa huovuttaa tai värjätä villalankoja, enkä ole erityisen kätevä käsistäni muutenkaan. En ole myöskään kummoinen kokki. Haudutetut ruoat eivät ole kuuluneet repertuaariin sähkönsäästösyistä, vaikka maukkaita ovatkin.
En asu mummonmökissä, vaan kerrostaloasunnossa. Meijerihän on eräänlainen hybridi asumismuotojen joukossa, mutta eniten se muistuttaa mielestäni kerrostaloasumista yhtiökokouksineen, saunavuoroineen ja yhteisine pihoineen. Lämmitys pelaa eikä lumitöistä tarvitse kantaa huolta.
En kasvata porkkanoita enkä mitään muutakaan, vaikka meijerin takapihalla kasvimaa onkin. Toivon, että saisin sisäisen viherpeukaloni heräämään, mutta pelkään sen nukkuvan ikiunta.
Arvostan aikaa ja vapautta enemmän kuin rahaa. Tykkään kukkua ja nukkua pitkään. Haluan tehdä mahdollisimman paljon mielekkäitä ja mieluisia asioita. Tärkeintä on kuitenkin läheisistä huolehtiminen, silloinkin kun helpommalla pääsisi istumalla palavereissa.
Entä se Olivian pääkirjoituksessakin esiintynyt väittämä, jonka mukaan slow life on yhtä kuin television katsominen? Kumpuaakohan ajatus siitä, että raskaan työpäivän jälkeen ei aina jaksa muuta kuin laittaa aivot narikkaan ja tuijottaa telkkaria?
No, rinnastus lienee huumorilla tehty, mutta todettakoon silti, että oma televisionkatseluni on vähentynyt huomattavasti hölläämisen seurauksena. En oikein malta katsoa sitä, jos jaksan tehdä muutakin. Toisin oli vuosi sitten.
Jäin vielä miettimään sitä, mistä hidastamisvihamieliset asenteet kumpuavat. Voisiko kyse olla siitä, että hidastamispuhe on kulkenut käsi kädessä oravanpyöräpuheen kanssa, ja se on loukannut monia perinteisessä palkkatyössä uurastavia?
Vai siitä, että ilmiöön yhdistetään herkästi jonkinlainen (pseudo)henkinen tai jopa hengellinen ulottuvuus, joka tuntuu vieraalta?
Jos kysymys on yksinkertaisesti saturoitumisesta, kyllästymisestä, liittyykö yliannostus siinä tapauksessa itse ilmiöön vai pikemminkin käytettyyn käsitteistöön?
Oma lukunsa ovat tietysti ne kriitikot, jotka vain tietävät paremmin. Kaiken.
39 kommenttia:
Minä ajattelisin että tuon vastarintapuheen nousussa voisi olla kyse kaikista noista mainitsemistasi syistä. Sosiaalipsykologiasta on tuttua myös ilmiö, jossa ikävältä tuntuva puurtaminen on pakko perustella ja selittää itselleen parhaaksi mahdolliseksi valinnaksi, jotta sitä ylipäätään jaksaisi jatkaa..
Hyvä kirjoitus. Minulle sopii, jos joku haluaa viettää valitsemallaan tavalla hitaampaa (usein myös laadukkaampaa) elämää. Minun ei tarvitse vouhkata muiden valintoja vastaan, vaikka itse olenkin kiinni kokopäivätyössä, joka varastaa liikaa myös vapaa-aikaani. Mutta tavallaan ymmärrän, jos jollekulle tulee halu kapinoida hidastamista vastaan. Joskus nimittäin tuntuu siltä, että meitä "oravanpyöräläisiä" moititaan elämäntavastamme. Itse haluan kuitenkin ehdottomasti tehdä työtä kokopäiväisesti, mutta en sentään ihan vapaa-aikaa ja muuta elämää uhraten. Ja vaikka jonkinlaisessa oravanpyörässä keikunkin, en menisi lausumaan noita Olivian kirjoituksen viimeisiä kommentteja. Parempi palkkahan ei aina tarkoita mielekkäämpiä töitä :)
Luulen, että kyse voi olla "hidastamisen" muuttumisesta trendiksi. Mua ainakin kaikenlaiset päälleliimatut trendit ärsyttää suunnattomasti. Ihmiset lähtee toteuttamaan trendiä, eivätkä hidasta hidastamisen tarpeesta. Se saa aikaan myös kipakoita vastaanväittäjiä. Harmillisia nämä trendit, ne peittävät monasti alleen hienoja aitoja asioita. Aidot hidastajat hidastelevat juuri niinkuin itsestä tuntuu ja vielä sittenkin kun kukaan trendin perässä keikkuja ei enää pidä hidastamista minään juttuna.
Huomasin jo edellistä blogia kirjoittaessani, että hidas elämä-ilmiöstä olivat ihan pihalla noin puolet lukijoista. He taisivat myös kokea slow- jutut omaa elämäntapaansa arvosteleviksi. Nämä olivat useimmiten ruuhka-Suomen ulkopuolella asuvia, ihan tavallisissa töissä puurtavia ihmisiä, joilla itse asiassa taisi olla melkein liiankin tapahtumaköyhää, hidasta ja tylsää. Kiivastahtisissa, usein luovissa töissä kiitävät uratyypit taas tajusivat heti, mistä kirjoitin.
Minusta oli mukava kuulla, että ihan kaikki eivät tunne tarvetta hidastamiseen. Sehän osoittaa, että Suomessa on vielä sellaisiakin saarekkeita, jossa työ-ja muu elämä ovat kohtuullisessa tasapainossa.
Hieno muuten tuo Merja Parikan maalaus, hän on vanha tuttuni.:)
Vaikka muutinkin maalle, en aio alkaa kasvattamaan ruokaa itse. Katsotaan nyt saanko aikaiseksi edes kasvimaata. Lankojen värjäämisestä en ole olenkaan kinnostunut, mutta käsitöistä kyllä. Hohhoijaa. Kai täällä maalla eletään ihan tavallista elämää. Töitä tämä elämäntapa teettää kerrostaloa tai rivitaloa enemmän.
Minulle suurin hidastaminen tuli eläkkeelle joutumisen myötä vuosia sitten. En olisi halunnut sellaista elämänmuutosta, mutta minkäs teet kun terveys ei kestänyt. Kahdeksan vuotta meni asian hyväksymiseen. Nyt nautin elämästäni ja siitä ettei tarvitse elää aikataulujen kanssa. Samoin kuin sinä nukun aamuisin pitkään ja teen hommani ajan kanssa.
Käytettävissä oleva raha on koko ajan kutistunut. Sain lapsilisiä ja elatusapua, joista jäi välillä säästöönkin. Nyt on pärjättävä eläkkeellä, mikä tekee tiukkaa. Toisaalta on hyvä miettiä välillä omia kulutustottumuksiaan.
Kaikkein iloisin olen siitä, että on aikaa olemiseen ja tekemiseen. Voin istua vaikka tunnin katselemassa pikkulintuja lintulaudalla eikä senkään jälkeen ole kiire mihinkään.
Ihmisen luontainen energia perustuu siihen, millaisia akkuja eli mitokondrioita äidiltä on munasolun mukana peritty. Isältä niitä ei peritä, koska siittiöstä tulee vain kromosomeja.
Käytettävissä olevassa energiassa on suuria eroja yksilöiden kesken, toiset purkavat sitä nopeammin, toiset hitaammin. Ns. duracell- eli maratonihmiset kuuluvat jälkimmäiseen tyyppiin, he jaksavat pitkään ja vieläkin pidempään, sprintterit taas saavat lyhyessä hetkessä paljon tehoa, mutta väsyvät pian. Väsyminen tulee palamistuotteen eli hiilidioksidin kertymisestä. Ns. persoona perustuu paljolti tähän käytettävissä olevan energian määrään. Maraton-tyypin mitokondriot tekevät energiatehokkaampaa työtä, samasta kalorimäärästä enemmän actionia, vähemmän hukkalämpöä.
Luulenpa, että hidastaja on luontaisesti tuota sprintteri-tyyppiä. Nykyinen työpäivän pituus ja tahti eivät ehkä suosi nopeareaktioista perimää- se on ollut hyvin tärkeä silloin, kun ruoka haettiin metsästämällä. Sairaudet tms tuovat tietysti omia kuvioita kullekin.
Mielenkiintoista! Näitä itsekin mietin eikä valmista tule vaikka haluaisin ymmärtää ja antaa sanat ymmärtämälleni. Jäin miettimään tuota mitä kirjoitit sanoihin kätkeytyvistä merkityksistä, niistä tahattomista viesteistä, joita varsinkin puhuttu kieli vilisee. Olen kuulevinani niissä usein katkeruutta suhteessa harkitsevampaan, viipyilevämpään elämänasenteeseen. Totta on, että elämässä on vaiheita, jolloin mennään lujaa ja paljon, eikä pysähtymiseen juuri ole mahdollisuuksia. Tiedän, koska olen itse kokenut sitä vuosikaudet. Sittenkin uskon, että ns. hidastamisessa on ennenkaikkea kysymys asenteesta siihen mitä tekee, ei niinkään tekemisen määrästä. Ensisijaisesti ehkä siitä, minkä merkityksen tekemiselle antaa tai joutuu antamaan. Jos paljo tekeminen ei johdu elämäntilanteen sanelemasta pakosta, herää väkisinkin epäilys siitä, että kyse on minuutta kokoonpitävästa asiasta (Kelpaan koska teen). Silloin voi ajatuskin hiljentämisestä ja hidastamisesta olla hirvittävä uhka, jota vastaan on hyökättävä.
Voin olla ihan hakoteillä ja aiheen vieressä, mutta jotenkin minusta tuntuu, että näissä hidastamisen vastustajien kommenteissa on jonkinlaista pelkoa?
Viime vuodet kun on ollut trendikästä olla uraihminen suurine hienoine edustusluokan koteineen, itsellä ja lapsilla paljon harrastuksia, hienot autot pihassa jne.
Nyt ja jo aiemmin jotkut ja aina vaan useampi nauttivatkin hitaasta, yksinkertaisesta elämästä. Tällaista elämää ja näitä ihmisiä nämä viime vuosien "trendi-ihmiset" ovat säälineet sekä pitäneet jotenkin yksinkertaisina ja tylsinä. Nyt tällainen elämä onkin sitten tavallaan "kuuminta hottia" ja se aiheuttaa pelkoa ja haluttomuutta kyseenalaistaa oman elämänsä arvoja.
Siinä hitaassa elämässä kun joutuu väkisinkin kohtaamaan itsensä ja katsomaan omia arvojaan tarkemmin... kaikki eivät ehkä siihen kykene?
En tiedä mihin "kategoriaan" itse sitten kuulun? Muutimme vasta taajamasta maaseudulle mummonmökkiin. Maaseudulta olemme lähtöisin kyllä alunperinkin. Harrastamme marjastusta, metsästystä, viljelemme itse perunat ja toivottavasti nyt jatkossa muutakin, eli olemme aika omavaraisia. Käymme toki molemmat töissä ja sen lisäksi pitää tehdä lumitöitä, lämmittää uuneja ja pihasaunaa, joten joutilaana ei pysty olemaan. Mutta selvästi vielä vähemmän kiinnostaa mitkään riennot ja tv tai shoppailu sun muut jutut. Iloa löytää paljon pienemmistä asioista ja kotona touhuamisesta. Jos vain voisi taloudellisesti, toki haluaisin tehdä vähemmän töitä ja tehdä mielekkäämpiä asioita, mutta joskus on pakko tehdä kompromisseja.
-Anonyymi lukija-
Tosi aiheellinen ja hyvä kirjoitus. Itsekin luin tuon Leinon pohdiskelun jossain hammaslääkärissä ja mietin siitä jotenkin aivan samaan tapaan kuin sinä.
Itsehän joogaan, tuijottelen kynttilää, asun vanhassa talossa ja käytän kohtuuttomasti aikaa ruoanlaittoon, joten siten taidan olla aika klisee.
Koen kuitenkin niin, että miten trendikkäitä tahansa slow ja downshiftaus ikinä ovatkaan, ne ovat varsin perusteltuja ja varteenotettavia elämänvalintoja muiden joukossa. Niiden suosio kertoo jotain ajastamme. Tarjoaisin hidastamisen ideologiaa vastaukseksi moneen yhteiskuntamme pahoinvoinnin ilmiöön, yksinkertaisesti uskon siihen, että nimenomaan se kaasujalka on se, mikä tässä maailmassa on pielessä.
Omalla kohdallani downshiftaus ei ole tarkoittanut ainakaan vielä työstä luopumista. Siihen ainoa syy lienee nykyinen työni, joka on hyväpalkkaisesta, mutta silti vapaasta työsuhteesta haaveilevan unelma. Hidastamisen myötä olen kuitenkin harkinnut kulutukseni, ajankäyttöni, elämänasenteeni ja ihmissuhteeni uudelleen, mikä on ollut itselleni tärkeä ja syvällinen havahtuminen. Tätä havahtumista en usko, että olisin saanut kokea vain katsomalla televisiota sohvannurkassa.
Huolimatta omista valinnoistani en suhtaudu näihin slow-ilmiöihin ollenkaan kritiikittömästi, mutta silti mietin asian taakse, miksi ilmiö leviää kuin kulovalkea? Kysymys on kiinnostava ja entisenä suorittajana ja tehoihmisenä ymmärrän täysin kuvion inhimillisyyden.
En näe myöskään tarpeelliseksi ärsyyntyä siitä, jos joku haluaa valita toisin.
Voiko olla kyse myös siitä, että oma arvo on siinä tavarassa? Se näkyy ulospäin, ei tarvi selittää kenellekään mitään syvällistä itsestään, näkee että ihminen on ahkera ja työteliäs. Tavaran taakse on hyvä piiloutua. Se luo turvaa, merkit ja tuotteet yhdistävät, saavat osaksi tietynlaista laumaa, antavat puheenaiheita, samoin aineeton kallis (esim. matkat). Mitä itse olen seurannut kuluttavaa elämänmenoa ja aikoinani itsekin kokeillut, kyse on myös hyvän olon ostamisesta. Jaksaa puurtaa, kun silmien edessä on jatkuvasti muistuttamassa kaikki se, mitä ns. itsensä uhraamisella saa. Kyse on samalla kontrollista, hallitsemisesta. Kaikki materia on juuri minun saatavillani. Ehkä kyse on siten samasta mielihyvästä, mitä voi saada käsitöistä: tämän olen itse tehnyt (vs. olen tehnyt työtä, jotta saan rahaa, jolla voin ostaa tuonkin tavaran).
Täällä meillä Suomessa ovat nämä syväänjuurtuneet, historialliset asenteet. Työnteko on ollut ihmisen mitta. Kiire, vastuu, kuormittavuus ovat olleet hyveitä, myös niistä puhuminen. Työnteko on meillä harvoin vain tapa pysyä hengissä. Se määrittelee ihmisen arvon enemmän kuin mikään muu. Esikoisesta äitiyslomalla jäätyäni muistan, että moni kyseli, koska palaan/menen takaisin töihin. Mietin kovasti näitä termejä. Palata, mennä takaisin = palkkatyö oli se, jossa minun tulisi olla. Äitiys olisi siten kummallinen vääntymä tai hetkellinen poikkeama suorasta.
Hidastelu uhkaa tätä kaikkea. Ihminen on jäyhä muutoksille, helpompi on pysyä totutussa. Uuden suunnan valitseminen edellyttää perinpohjaista ajatustyötä, silloin voi joutua erilaisten tukahdutettujen kipupisteiden äärelle, esim. miettimään mistä omissa kulutustottumuksissa on kyse tai mitä kaikkea lisäntynyt oma aika toisi mukanaan (ajatuksia, käsittelemätöntä elämää ym syrjään sysättyä, jota on paennut suorittamiseen).
Todella mielenkiintoisia kommentteja! Välillä tuntuu siltä, että käyn kiintoisimmat keskusteluni täällä blogimaailmassa, kiitos teille siitä!
Millan, syitä on varmasti monia. Olen itse innostunut narratiivisuudesta, tarinallisuudesta, siitä että kerromme elämäntarinaamme (itsellemme) jatkuvasti ja samalla luomme sitä. Tähän liittyy myös se, että asioita selitetään itselle "parhain päin", ja se voi olla tärkeää, jotta oma elämä tuntuisi merkitykselliseltä. Mutta sitä en ymmärrä, miksi samassa yhteydessä pitää väheksyä tai pilkata muiden valintoja.
Tuulella, en usko että monellakaan vapaaehtoiseen pienipalkkaisuuteen heittäytyvällä on tosiasiassa varaa moittia kokopäivätyössä käyviä, ihan verotuksellisista syistä. Se onkin oikeastaan ainoa asia, josta kannan huonoa omaatuntoa: että maksan kovin vähän veroja tätä nykyä. Mutta olen ajatellut kompensoivani sitä muilla keinoin. Jos esimerkiksi olisin kokopäivätyössä pääkaupunkiseudulla, isäni yksin selviämiseen täällä käytettäisiin enemmän verovaroja kuin nyt kun voin olla hänen apunaan. Myös luonnonvarojen tuhlaukseni on vähäistä verrattuna entiseen, työssäkäyvään minääni. Tämä on tietysti tavallaan juuri sitä "parhain päin"-selittelyä, josta tuossa Millanille mainitsin.
Itse en kokopäivätyössä ollessani muista kokeneeni moittimista, mutta jättäydyttyäni pois töistä kävin kyllä pientä kamppailua syyllisyyden kanssa ihan itseni kanssa. Toisaalta koko tämä hidastamistouhu oli vasta nousemassa trendiksi tuolloin, eli se ei vielä näkynyt oikein missään, ei ainakaan omalla työpaikallani.
Sinulla on mielestäni juuri oikea asenne: et kaunistele etkä kauhistele omaa osaasi, etkä myöskään toisten valintoja. Kaikessahan on puolensa. Itse kaipasin aluksi työyhteisöä, jota ilman monet eivät varmaan voisi olla kovin tyytyväisiä elämäänsä. Vaatii varmaan tällaisen osittaisen erakkoluonteen, jotta sen puutteesta ei kärsi.
Seija, olet varmasti oikeassa. Trendeiksi noustessaan asiat muuttuvat myös tavallaan "vapaaksi riistaksi": esimerkiksi mainostajat ja naistenlehtijulkisuus voivat käyttää niitä omiin tarkoitusperiinsä miten tahtovat. Tälläkin hetkellä televisiossa pyörii se vakuutusyhtiön mainos, jossa työtätekevää suomalaista kansaa kehotetaan höllentämään hiukan. Sympaattinen mainos, mutta kyllähän siinä ollaan myös hyvin laskelmoivasti trendin aallonharjalla.
Marikka, niin, voihan olla että minullakin olisi aivan erilainen suhtautuminen koko ilmiöön, jos en olisi koskaan keikkunut siellä burnoutin partaalla, osallistunut palavereihin joiden jälkeen paetaan vessaan itkemään tai sairastanut toistuvia levon puutteen vuoksi pitkittyneitä flunssia jälkitauteineen. Onkohan niin, että nimenomaan melko vastuullisissa asemissa olevat (taloudellinen vastuu, vastuu ihmishengistä tms.) kokevat helpommin sen kaltaista kiirettä, stressiä ja painetta, joka saattaa sairastuttaa? Silloin hitaamman elämän tarjoama näköala voi olla pelastus.
Todellakin on hienoa, että kaikki eivät tunne tarvetta hidastaa, jo ihan verotuksellisistakin syistä kuten tuossa yllä kirjoitin. Kritisoinkin ainoastaan toisten ihmisten valintoihin kohdistuvaa dissaamista.
Maalaus on hieno, siinä on lumikko :)
Niina, kiva että päätit kuitenkin kommentoida :) Sinunkin tarinasi on esimerkki siitä, miten oman elämäntarinan kertomisella (itselle) voi luoda merkitystä ja mielekkyyttä tapahtuneelle. Eli vaikka alunperin jouduit eläkkeelle ja hidastamaankin tahtomattasi, olet kuitenkin päätynyt hyvään paikkaan. Ajattelen, että tässä bloggaamisessakin on pitkälti kysymys siitä, että tätä kautta voi rakentaa merkitystä elämälleen ja valinnoilleen.
Maelka, tässä se juuri nähdään, että sen enempää hidastajat kuin maallemuuttajatkaan eivät ole yhdestä puusta veistettyjä. Voi olla hidastaja, vaikka ei asuisikaan mummonmökissä ja asua mummonmökissä olematta hidastaja :)
Mielekkyys on itsellenikin tärkeintä, hidastaminen ei todellakaan ole itseisarvo. Arkeni ei itse asiassa ole mitenkään erityisen "hidasta", omalla kohdallani viittaan termillä pikemminkin tähän suureen kuvioon, työssä, asumisessa ja kulutuksessa tapahtuneisiin muutoksiin lähinnä. Toisaalta, olen kyllä käynyt/käymässä läpi myös ajatuksellista ja kokemuksellista muutosta, mutta en tiedä onko sille tarpeellista antaa mitään nimeä.
Tosi kiinnostava teksti ja keskustelu. Kiitos Lumikko sinulle, kun nostat näitä asioita esille ja kirjoitat niistä taitavasti pohtien. Blogisi on ilo.
Samantyyppisiä asioita olen pohtinut mielessäni, välillä tuntuu ihan kummalta, että tällaisesta hidastamisesta täytyy tehdä negatiivinen asia.
Olen itse jotenkin ajatellut, että on merkityksetöntä vaikka hidastaminen olisikin trendi, se ei hidastamisessa ole se olennainen juttu. Jos jollekulle se on trendi ja jos haluaa tämän trendin mukaisesti elää, ketä se silloin oikeasti kuitenkaan haittaa. Jos ihmiset, joille trendit ovat tärkeitä, valitsevat tämän trendin, onko se huono asia. Tämä hidastaminen ei oikeasti vahingoita ketään, sillä ei tallota kenenkään kanssaihmisen varpaille, sillä ei alisteta, eikä sillä pilata tätä maailmaa. On paljon asioita, joita oikeasti voisi kritisoida, trendejäkin. On jotenkin sellainen olo, että eläköön rauhassa tämä asia oman aikansa trendinä, toivottavasti siitä jää hyviä asioita elämään niillekin, joille se on nyt tärkeä trendijuttu.
Hidastamisessa on kuitenkin varmasti myös paljosta muusta kysymys kuin trendistä ja ajattelen, että hidastamista on ollut aina. Nykyään erona on ehkä se, että vastakkainasettelu korostuu, kun yhteiskunta on niin nopea ja täynnä tietoa, ennen oli ehkä luonnollisempaa elää yksinkertaista arkea. Ajattelen, että hidastaminen on kuitenkin loppujen lopuksi, ainakin itselleni, sitä että arvostan elämää, tätä hetkeä tässä. Elämän ainutkertaisuuden arvostamista, sitä ettei voi elää jatkuvassa suorittamisessa ja kiireessä, ei voi vain elää paremmasta tulevaisuudesta haaveillen. Täytyy yrittää etsiä niitä hyviä asioita tästä läheltä. Toinen ehkä käy työssä samaan tapaan kuin ennenkin ja pystyy silti arvostamaan arkea ja jokaista hetkeä, toiselle jättäytyminen nopeasta tahdista pois on tärkeämpää, jotta voi saada rauhan itsensä kanssa.
Minusta on myös jotenkin ihmeellistä, että kritisoijien teksteissä ja puheissa vilahtaa sellainen ajatus, että tavalliset ihmiset eivät voisi hidastaa, että hidastaminen vaatisi sellaista elämäntilannetta, jossa on rahaa ja hieno ammatti ja muita upeita juttuja. Ettei tavallinen siivooja tai kaupan kassa voisi hidastaa, nauttia pienistä asioista. En usko sitä, hidastamisessa ei ole kyse rahasta ja eikä statuksista. Ainakin omaan korvaani nuo puheet särähtävät. Minusta tässä on juuri siitä kysymys, että tavalliset ihmiset uskaltavat sanoa ääneen, että jokaisen elämä on arvokas, sitä ei mitata rahalla.
Täällä keskellä ei mitään, tavallista peruspätkätyötä tekevänä, keskivertopalkkaa pienemmällä palkalla olen ainakin onnistunut hidastamaan omaa elämääni ja opettelemaan pienten asioiden arvostamista ja yritän edelleenkin vielä jatkaa opettelua.
TH, onpa hyvä että on luonnontieteilijöitä tuttavapiirissä, tulee vähän toisenlaista perspektiiviä asioihin! Minä kyllä löysin itsestäni tuollaisen maraton-ihmisen työelämässä, tein usein pitkää päivää, mutta ei se minulle sopinut (eli en sitten luonnostani kuitenkaan ollut sellainen?). Olen aina ajatellut, että olen aika helposti väsyvää sorttia. Se ei minusta ole sama asia kuin laiskuus, mutta voin olla väärässä ;)
Luin jostain mielenkiintoisen jutun, jonka mukaan ihmiset voidaan ihan faktisesti jakaa aamu- ja iltavirkkuihin. Enemmistö kuuluu aamuvirkkuihin. Työelämä ja koululaitos toimivat aamuvirkkujen ehdoilla, mikä tarkoittaa sitä, että iltavirkkujen (eli aamuntorkkujen) vähemmistö elää koko elämänsä itselleen luonnonvastaisessa rytmissä.
Pirkko, asenteesta nimenomaan lienee kyse, ei tekemisen määrästä. Minä olen älyllisesti paljon aktiivisempi nyt kuin vuosi sitten, eli tietynlaisen tekemisen ja tapahtumisen määrä ei ainakaan ole vähentynyt.
Olen myös tuntenut ihmisiä, joille pysähtyminen on pelottavaa. He suorastaan masentuvat, jos elämä ei ole täyteen ohjelmoitua. Juuri niin kuin sanoit, minuutta koossapitävä voima on se tohotus. Tiedän tämän myös omasta kokemuksesta, sillä orastavassa työnarkomaniassani oli mukana aimo annos eskapismia.
Anonyymi lukija, aivan kuten tuossa Pirkollekin sanoin, pelko on varmasti yksi syy sekä pysähtymisen kartteluun että hidastajien arvosteluun. "Hyökkäys on paras puolustus" on aika surullinen taktiikka, etenkin silloin kun puhutaan elämässä tehtävistä valinnoista, jotka ovat yhtä monisyisiä kuin niitä tekevät ihmiset ovat erilaisia.
Tässä olen jo tunnin kirjoitellut näitä vastauksia ja syönyt samalla monivaiheista "aamupalaa" -joku voi ajatella, että ei ole silläkään parempaa tekemistä... Tekemistä kyllä olisi, mutta ei parempaa: tykkään niin tästä ajatustenvaihdosta! Ihanan pitkiä kommentteja :)
Molly, nimenomaan, varteenotettava elämänvalinta muiden joukossa. En ymmärrä, miksi sitä täytyy pilkata tai vähätellä. Itse olen ikuinen skeptikko enkä niele mitään purematta (joskin olen selvästi alkanut pehmentyä!) mutta tässä ilmiössä on kyllä paljon hyvää muutoinkin kuin yksilötasolla: arvoilmaston muuttuminen vähemmän suorituskeskeiseksi, tehokkuusajattelun kyseenalaistaminen (vihdoinkin!), kulutuksen syiden ja seurausten tiedostaminen, jne.
"Tätä havahtumista en usko, että olisin saanut kokea vain katsomalla televisiota sohvannurkassa" : niinpä, en minäkään, olisi varmaan tapahtunut jo paljon aikaisemmin siinä tapauksessa :)
Tuo oli mielenkiintoinen havainto, jonka mainitsit: ihmissuhteissa tapahtunut (uudelleen)harkinta. Se on itselleni ollut ehkä suurin yllätys, että niissä on tapahtunut niinkin paljon muutoksia. Siihen osasin varautua, että yhteydenpito vanhoihin työkavereihin laiskistuu tai loppuu kokonaan, mutta uudet tuttavuudet ja vanhojen suhteiden syvenemiset ovat yllättäneet positiivisesti. Minä kun luulin hautautuvani tänne maalle ja erakoituvani täysin! Mutta kaikkialla missä on ihmisiä, on myös ihmissuhteita. Niin kuin täällä blogimaailmassakin :)
Äh, näköjään tuli kommentti kahteen kertaan, en nyt ihan noin painokas aikonut olla :) vaikka tärkeä asia tämä itselle onkin.... mokkula taas vaan tekee omia päätöksiä, kun se katkaisee yhteyden välillä ja ei tiedä lähteekö viesti vai katoaako johonkin mokkuloiden salaisiin kansioihin.
Vuorovettä, olen ajatellut ihan samaa, omalla kohdallani etenkin tuon "aineettoman kalliin" merkitystä. Ja juuri tuon kontrollintunteen, joka on tietynlaista vapautta tietysti sekin. Kyllähän minulle tuotti suurta nautintoa tietää, että voin halutessani lähteä viikonloppumatkalle johonkin eurooppalaiseen pääkaupunkiin, ja aika usein lähdinkin. Tai mennä ulos syömään aina kun huvitti. Valehtelisin, jos väittäisin, etten ikinä kaipaa tuota taloudellista vapautta lohduttautua tai palkita itseään tavaralla tai elämyksillä.
Mutta yksi tämän vuoden suurimmista opetuksista on ollut juuri tuon oman kulutuskäyttäytymisen tarkkailu ja aika radikaalikin muuttaminen. En osaa sitä lyhyesti edes kuvata, se on ollut niin silmiäavaava muutos (ja jatkuu edelleen). Shoppailussa on kyse hyvin pitkälti psykologiasta, riippuvuudestakin paljon yleisemmin kuin tunnustetaan.
Minultakin kysellään edelleen, että milloin palaan takaisin töihin. Minulle myös vihjaillaan avoimista työpaikoista pääkaupunkiseudulla, mikä on vähän hämmentävääkin, ja hetken ajan saatan nähdä itseni toisten silmin. Näytän siltä, että olisin jotenkin hukassa, vähän säälittäväkin ehkä, etsimässä suuntaa tai paluulippua entiseen.
Voisin tietysti tehdä selkoa tekemistäni töistä ja ansaitsemistani rahoista, ja joskus teenkin. Erityisesti haluan ihmisten tietävän, että elätän kuitenkin itseni enkä elä millään tuilla. Mutta samanaikaisesti ärsyynnyn tarpeestani puolustella ja perustella valintaani, kun se kuitenkin on omani ja tekee minut onnelliseksi.
himalainen, sellaisia ne mokkulat ovat, tämä meidän mokkula on ainakin varsinainen riiviö :)
Minustakin tämä keskustelu on ollut ihan supermielenkiintoinen! Juuri tuota minäkin ihmettelen, että kun hidastaminen on harvinaisen harmiton trendi, siis sekä sitä harjoittaville että muille, miksi sitä pitää nälviä? Ehkä osa hidastamisvastaisuudesta onkin trendinvastaisuutta. Lasta ei kuitenkaan kannata heittää pesuveden mukana.
Tuossa olet aivan oikeassa, että ei hidastaminen ole vain kiireisten kovapalkkaisten juttu. Ehkä elämänmuutos on kuitenkin radikaalimpi sellaiselle, joka on tehnyt kovin hektistä työtä ja vaikkapa reissannut paljon työnsä puolesta, en tiedä. Tuossa aikaisemmin pohdin sitä, että erityisen vastuullisissa ammateissa saattaa esiintyä enemmän burnoutia (en tiedä, onko niin), joka taas pakottaa suurempiin muutoksiin.
Hidastamista varmaan onkin ollut aina, se lienee juuri tuo mainitsemasi kontrasti, joka on tehnyt siitä nyt ilmiön ja antanut sille nimen. Olen huomannut, että ilmiön kriitikoissa on myös niitä, jotka ovat oman ilmoituksensa mukaan osanneet aina hidastaa. Minusta se ei ole kuitenkaan mikään peruste toisten havahtumisten arvostelulle. Jotakin on besserwisserinkin itsetyytyväisyydessä pielessä, jos aina on etsittävä omaa onnekkuutta korostavia vertailukohtia.
Hieno, hieno kirjoitus ja viisaita kommentteja. Nälvijöiden motiivi lähtee varmaan jostain sisäisestä ahdistuksesta; usean ihmisen identiteetti on niin kiinni ammatissa, urassa, työssä, kuluttamisessa jne., että niiden uhmaaminen voi tuntua omaakin arvoa uhkaavalta.
Kiitos Liina :) Niin, varmaan kaikenlaisessa toisten syyttä suotta nälvimisessä on taustalla jonkinlaista tyytymättömyyttä, että ylipäätään vaivautuu.
Kiva kun kommentoit!
nuo termit voivat kuulostaa vähän elitistisiltä, ehkä ne siksi ärsyttävät.
Anonyymi, voipi olla niinkin. Toisaalta, mikä sitten olisi hidastamista parempi/vähemmän elitistinen termi kuvaamaan, no, hidastamista?
Maailman sivu on aina ollut ihmisiä, jotka vastustavat, vaivaantuvat ja ärsyyntyvät usin ja kaikesta. Jos jokin tyyli tai trendi saa näkyvyyttä ja keskustelua, niin siihen on hyvä tarttua. Vaan ärsyyntyminenkin on usein hyväksi, kunhan päästään siihen asteeseen, että pohditaan, miksi minä tästä harmistun...mikä omassa elämässäni on sellaisella tolalla, että toisten tavat nostattaa karvat pystyyn.
Usein sille asteelle ei päästä, tyydytään vain ja ainoastaan nautiskelemaan hyökkäysasenteesta. Jos nyt ymmärrätte mitä mahdan tarkoittaa ;)
Hidastamiseen on niin helppo istuttaa niitä "hyi olkoon" asenteita: laiskuus, tyhmyys jne.
Mutta, mutta kiireinen ja stressaantunut uraihminenkin VOI olla onnellinen. Ja onnellisuus kaikille suotakoon, mikään ei sulje toistaan pois.
Itse valitsen hitaamman tavan olla onnellinen. Kai se on myös persoonallisuuskysymys, eli geeneissä, niinkuin joku sanoi.
Kahteentoista vuoteen en ole palkkatöissä ollut, ja tavallaan se myös jotenkin nolottaa.
Kukin tavallaan ;)
en tarkoittanut, että termit varsinaisesti olisivat elitistisiä, vaan itse termien sisältö. monet ihmiset kokevat, että heidän on pakko tehdä töitä, koska eivät voi olettaa yhteiskunnan elättävän heitä. ja jos se työ vielä on yksitoikkoista ja ei-palkitsevaa ja huonosti palkattua, niin työn vähentäminen voi kuulostaa elitistiseltä, koska silloin se rajaisi asuinpaikkakunnan kauaksi suvusta ja ystävistä. joillekin tosiaan työn vähentäminen tarkoittaisi muuttamista todella kauas sosiaalisesta tukiverkosta. esim. siivoja ehkä tienaa vain 1000 euroa/kk. silloin ei tee mieli puhua työajan lyhentämisestä.
wihtori, näinhän se on. Kypsintä on totta kai pysähtyä pohtimaan, miksi joku niin ärsyttää, mutta siihen eivät kaikki tai varmaan kukaan aina kykene, vaikka se lisäisi itsetuntemusta. Joskus käy niinkin, ettei oikein saa kiinni siitä, mikä lopulta niin kovasti ärsyttää.
Ilman muuta voi olla onnellinen vaikka minkälaisissa elämänrytmeissä, tärkeintä olisikin sallia ja suoda kaikille omansa. Nehän voivat myös vaihdella eri aikoina ja eri elämäntilanteissa. Tämä kirjoitukseni lähti juuri siitä ihmetyksestä, että miksi omaa elämäntapaa pitää puolustaa hyökkäämällä toisen elämäntapaa vastaan. Miksi elämäntapoja ylipäätään joutuu puolustelemaan, jos ne eivät vahingoita muita?
Anonyymi, minäkin koen että elanto on itse tienattava eikä yhteiskunnan elätettäväksi pidä heittäytyä, ellei ole pakko. En ajattele, että hidastaminen olisi yhtä kuin työnteon lopettaminen tai välttämättä edes sen vähentäminen. Yritin nimenomaan tuoda esille sitä, että hidastamista on monenlaista ja hidastajia moneen lähtöön.
Siivoojan keskiansio on muistaakseni 1600 euron tuntumassa, millä elelisi aika mukavasti maalla (lähinnä pienempien asumiskustannusten takia) mutta pääkaupunkiseudulla tekee tiukkaa, varsinkin jos on perhettä. Sosiaalinen tukiverkko, työ ja tunnesiteet omaan kotipaikkaan pitävät kuitenkin ihmiset (ymmärrettävästi!) paikoillaan, ja silloin vaihtoehdot voivat tosiaan olla vähissä. Ymmärrän siis hyvin, mitä tarkoitat.
Onpa täällä ollut mielenkiintoinen keskustelu. Minäkin olen hidastaja, omalla tyylilläni minäkin. Kyse on kai siitä, että kaikenlaisia trendejä tulee ja menee. Ihmisillä lienee vain tarve puolustaa omaa elämäntapaansa tai mielipiteitään - mitä nyt ikinä - ja päätyvät sitten puolustautuessaan hyökkäilemään milloin mitäkin vastaan.
Tuskin kukaan silti alkaa muuttaa elämäänsä pelkästään trendikkyyssyistä: toiset meistä ovat (mitokondrioottisestiko sitten) hitaita, toiset taas vikkeliä. Itse olen aina ollut illan virkku ja aamunukkuja ja muutoinkin loivaliikkeinen. Ei siis ihme, että aikani vaativalla alalla pitkää päivää tehneenä halusin tehdä jotain muuta, enemmän omilla ehdoillani.
Lopulta tosiaan on niin, että kaikenlaisia ihmisiä tarvitaan ja ymmärrystä niillekin elämisen tavoille, jotka eivät ole itselle luontaisia.
Ihania ajatuksia taas Lumikolta :) Sanon vaan, että huh huh jotka jaksaa "hidastamista" vastustaa, ne ei ymmärrä mitä elämä on tai sitten se on niille juuri sitä.
Seurailin aikoinani omalla työpaikallani nuoria innokkaita työntekijöitä ja olin vaiti. Ajattelin, että odotetaampas kun menee vuosi pari niin se "innokkuus" vähenee ja näin on todellakin käynyt!!! Kun itse palasin nyt virkavapaalta töihin niin saan päivittäin kuulla nuorilta kuinka kyllästyneitä ovat, "oravanpyörään". Työ on tottakai kaikille mielekästä ja ihanaa mutta se oman elämän uhraaminen ajan suhteen. Varsinkin nyt perhettä perustavat nuoret miettivät tosissaan ja arvot kallistuvat sinne perheen puoleen. Nyt he miettivät vaihtoehtoja, miten elää ja saada toimeentulonsa tulevalle perheelle. Osalle syntynyt lapsia, osa odottaa lapsia.
Ei se mitään, jos teet työtä suhteellisen järkevään aikaan, päivällä, illalla tai yöllä. Mutta kun teet sitä tauotta ja poissa sieltä arkesi (juhlasi) keskeltä. Ehkä tuossa tilanteessa "vastustajienkin" mielet kääntyisivät siihen hidastamiseen :)
Karenina, en osaa mitään lisätä, täysin samaa mieltä olen. Kaunis nimi sinulla!
vaarihiiri, niin, moni miettii vaihtoehtoja. Onneksi osa löytääkin!
Löysin blogisi ja innostuin lukemaan. Hienosti kirjoitat, on ilo lukea. Tämä aihe etenkin on lähellä sydäntäni.
Olen ollut lähes koko aikuisikäni pienellä rahalla toimeentuleva. Jossain tilastoissa vissiin köyhyysrajan alapuolella sinnittelevä. En kuitenkaan kärsi tilanteesta, päinvastoin! Opiskelen monimuoto-opiskeluna erä- ja luonto-oppaaksi ja nautin suunnattomasti elämästäni tällä hetkellä. Meillä (5 henkinen perhe) asutaan ahtaasti, tehdään aina kaikki ruoka alusta asti itse, liikutaan luonnossa, ei tehdä reissuja lintsille tai ravintoloihin, sienestetään, marjastetaan, keitetään mehua ja hilloa, kierrätetään vaatteita sukulaisilta ja kavereilta toisille, askarrellaan ja tehdään käsitöitä. Molemmat aikuiset saavat työmarkkinatukea ja se riittää. En ymmärrä miten jotkut saavat menemään niin paljon rahaa ruokaan, vaatteisiin ja viihdykkeisiin, kun olen kuullut. Minusta on kehittynyt kunnon pihtari ja kitsailija, mutta sen myötä on sitten välillä ollut mahdollisuus ostaa jotain, mistä on kauan haaveillut.
Haluaisin silti kehittyä vielä. Haaveilen isosta kasvimaasta ja isosta kasvikuivurista. Minulla ei ainakaan ole aikaa uraputkeutua, on niin kiire nauttia elämästä ja tutkia mitä kaikkea se haluaa minulle tarjota!
Minna, kiva kun löysit ja innostuit! Olen huomannut, että tuo on melkein sellainen tabu-aihe, siis että pienelläkin rahalla voi tulla toimeen ja olla peräti onnellinen. Mulla vähän sama tilanne, reippaasti köyhyysrajan alapuolella elän, mutta en ole kauheasti mainostanut sitä, _kuinka_ vähällä rahalla elän ja kuinka tyytyväinen siitä huolimatta olen. Minulla on nimittäin aika hyvät tukiverkot, eli hätätilanteessa saan kyllä (taloudellistakin) apua. Ja kun tiedän että kaikilla ei ole, tuntuisi ehkä vähän epäsolidaariselta niitä oikeasti köyhiä kohtaan kehuskella omalla pärjäämisellään.
Mutta ymmärrän erinomaisesti mitä tarkoitat, olen usein ihmetellyt esim. sitä, mitä kaikkea pidetään välttämättömyytenä. Minä olen kova kitsastelemaan ruokaostoksilla, ja katselen joskus ihan äimistyneenä toisten jääkappeja, miten joka lähtöön sieltä löytyy leivänpäällysteitä, mehuja tms. Olen myös kirjaston suurkuluttaja, ja muutenkin aika taitava löytämään sen halvimman tai ilmaisen vaihtoehdon. Olen pienestä pitäen ollut kova vertailemaan hintoja, pihikin varmaan, mutta kyllä siitä sitten elämän mittakaavassa onkin koitunut säästöä.
Minun mielestä "köyhillä" ihmisillä on enemmän mielikuvitusta. Ja ei se paha asia ole, jos on tukiverkosto. Sehän vaan osoittaa halua vähemmälle kuluttamiselle ja kykyä pärjätä. Ikäviä yllätyksiä varten verkosto on hyvä olla olemassa.
Kiinnostava kirjoitus. Saako näitä "vanhoja" blogitekstejä vielä kommentoida? Itse asun maaseudulla, ympäristö on rauhallinen ja levollisuutta luova ja viihdyn täällåä. Sekä mies että minä olemme suhteellisen pienipalkkaisessa, täysipäiväisessä työssä. Vähentäisin ja hidastaisin mielelläni, mutta se ei ole taloudellisesti mahdollista. Meillä on kolme lasta. Kaikki menee mikä tulee, vaikka emme todellakaan kuluta turhaan ja ostamme aika paljon käytettyä. Joskus huomaan itsessäni lieviä kitkeryyden oireita, kun luen esim. kotona olevan kouluikäisten lasten äidin, jota mies elättää, puhuvan "oravanpyörästä hyppäämisestä", ja seuraavaan hengenvetoon ulkomaanmatkasta, jonka tekevät miehen rahoilla. Kaikilla ei ole suurituloista miestä. Kaikki eivät myöskään _halua_ elää puolison siivellä.
Ja toisaalta lapseton ihminen voi toki valita elämäntapansa vapaammin.
Kommenttini tarkoitus on vain pohtia hidastamisen (josta käytyä keskustelua en ole ollenkaan seurannut muualla) kriitikkojen motiiveja tai kritiikin syitä. Ne voivat piillä myös siinä, että tavallaan hidastamisesta puhuminen on aika elitististä. Ei kaikilla ole mahdollisuutta siihen.
Itse en välitä tavarasta, en "shoppaile", käyn kirjastossa, emme osta turhaa, käymme kirppiksillä. Mutta pidän siitä, että joskus on varaa, vaikka muutaman kerran vuodessa, viedä perhe ravintolaan syömään. Tai että pääsee joskus - esim. kerran vuodessa, parissa – ulkomaanmatkalle. Tällaiset ovat elämän ylellisyyttä, josta meidän perheen olisi luovuttava, jos tulot pienenisivät.
Terveisin Anna, joka vasta löysi blogin
Anonyymi Anna, tottakai saa, huomaan ne kyllä yleensä ennemmin tai myöhemmin :)
Kaikessahan on puolensa: 40 tunnin työviikko takaa yleensä säännölliset tulot ja sitä kautta turvallisuutta ja mielenrauhaa sekä tietysti sitä liikkumavaraa, jonka ansiosta voi vaikkapa matkustella. Matkustuksesta on tosin sanottava sen verran, että nykyisin halpalentoyhtiöt ja hotellien valtava kirjo mahdollistavat kyllä tosi edullisenkin matkustamisen, joten siitä ei välttämättä ole kokonaan pakko luopua pienituloisenkaan. Tietysti mitä isompi perhe, sitä kalliimpaa lystiä se on.
Tuossa ylempänä toinenkin anonyymi puhui tuosta elitistisyydestä ja hänelle vastasinkin ymmärtäväni hyvin, mitä hän tarkoittaa. Olen silti sitä mieltä, että hidastamisen tai siitä puhumisen vastustaminen sillä perusteella, että kaikilla ei ole sellaiseen varaa/mahdollisuutta, on järjetöntä: samalla logiikalla pitäisi olla puhumatta työstä ja työnteosta, koska kaikilla ei ole töitä. Tai lapsista, koska kaikki eivät voi saada lapsia.
Monien (ei kaikkien) kohdalla tuo vaihtoehtojen vähyys tai olemattomuus on myös suhteellista. Suomessa ihan jokainen voi kyllä esimerkiksi uudelleenarvioida sen, kuinka tyytyväinen on tekemäänsä työhön, ja miettiä mitä asian hyväksi olisi tehtävissä. Olisiko mahdollista vaikuttaa työnteon olosuhteisiin tai sisältöön, omiin ja ympäristön asenteisiin, vaihtaa työtehtävää tai -paikkaa tai kouluttautua lisää ja vaihtaa kokonaan alaa?
Oi kun olet ihana kun jaksat vastailla! Henkireikä blogikeskustelu on varmaan monelle.
Matkustamisesta: joku 500 euroa, joka vähintäänkin (enemmänkin) perheen matkaan kuluu, on meidän kuukausibudjetissa iso summa...
Arvostan hurjasti kaltaisiasi omavaraisiksi ryhtyneitä, itsensä elättäviä tekijöitä. Paljon saa tehdä, että leivässä pysyy, mutta tahti on oma, työn sisällöt (ehkä?) itse säädeltävissä/ valittavissa.
Sen sijaan, suoraan sanoen, en kamalasti jaksa arvostaa esim. 13 vuotta kotona miehensä tuloilla elellyttä vaimoa, joka suosittelee "hidastamista" ja jolle mies maksaa kaiken, ettei vaimo vain stressaannu :-) Huh. Ehkä mulla on asennevamma tässä mutta näin on. :-) t. Anna
Anna, juu 500 euroa on tottakai iso summa kuukausibudjetissa (mun koko kk-budjetti on sitä luokkaa!) mutta pienissä erissä säästettynä, sitä tietysti tarkoitin.
Parasta tässä on tosiaan se vapaus valita, mitä tekee, mihin aikaan vuorokaudesta ja kuinka paljon. Joskus voi mennä päiväkausia, ettei saa oikein mitään "aikaan", sitten taas tulee päiviä, jolloin ei juuri muuta teekään kuin töitä. Mutta olen kokeillut tällaista elämää vasta niin vähän aikaa, että on liian aikaista sanoa, miten tämä pitemmän päälle on mahdollista. Toivon että on!
Puolisolla on ihan normaalit tulot, mistä on tietysti turvaa, mutta se lienee perhe-elämän tunnusmerkki: että puolisot eivät elä täysin toisistaan riippumatonta elämää, taloudellisestikaan. En myöskään pidä kotiäitiyttä tai -isyyttä pahana (monilapsisissa perheissä varsinkaan), jos se on molempien puolisoiden hyväksymä ratkaisu ja siihen on taloudellinen mahdollisuus. Maailmaan mahtuu monenlaisia tapoja elää ja olla.
Heips. Blogisi löysin tänään, omalla hidastamisen lomallani. Aivan ihastuttavaa luettavaa kaikki tyynni! Viivyn vielä myöhemminkin, huomennakin ja ylihuomenna.
On kurjaa lukea toisten asenteista kotona vuoskaudet viettäviä kotiäitejä kohtaan. En ole sellainen, joten en puolusta ainoastaan itseäni.
Toisten elämästä ja arjesta on kamalan hankalaa ottaa lukua. Siitä näkee niin pienen osan, vaikka olisi ihan paras ystävä ja kävisi usein kylässä sekä kuulisi kaikki jutut toiselta. Aina jää jotain ohi. Sitä pitäisi kaikkien osata kunnioittaa, että koko kuvaa ei tule näkemään koskaan.
Minusta hidastamisen äänitorvena saa olla kuka tahansa hyvätuloinen ja miehen rahoillakin elävä, jos hänen sanottavansa on asiallista ja muunkinlaisen elämän huomioivaa, aitoa ja elämänmakuista.
metsienmamma, kiva kun löysit, tervetuloa!
Minustakaan toisten valintoja ja elämäntapoja ei kovin herkästi (tai mieluiten ollenkaan) kannata lähteä arvostelemaan, etenkin kun valintojen taustalla tosiaan usein on sellaistakin, mikä ei ulospäin näy eikä tarvitsekaan näkyä.
Ja kyllä, niin hidastamisen kuin minkä tahansa muunkin hyvän asian äänitorvena pitää saada toimia kaikkien ihmisten, "säätyyn katsomatta".
Lähetä kommentti