Eikä siinä mitään. Eiväthän nämä mitään ajankohtaiskatsauksia olekaan. Silti en voi olla vähän ihmettelemättäkin sitä, kuinka huolettomasti me osaamme olla välittämättä maailman katastrofeista ja jatkaa omista askareistamme, syömisistämme, sisustusprojekteistamme ja hidastamisistamme raportointia.
Mikä olisi sen mittaluokan onnettomuus, että se näkyisi blogimaailmassakin? Ehkä sen olisi tapahduttava Suomessa.
Virkistävä poikkeus pistää oikein silmään useiden kyläpaikkojeni blogiluetteloiden keskeltä. Siellä se on, kaikkien niiden keväisten ja huolettomien pastellipostausten keskellä, ärhäkkäänä ja huomiota vaativana. Kiitos!
 |
| Alain Resnaisin Hiroshima, rakastettuni (1959) on yksi kauneimmista koskaan näkemistäni elokuvista. Sitä saa kaikista kirjastoista, DVD-julkaisulle on annettu nimeksi Hiroshima, rakkaani. Kuva täältä, ko. blogissa myös lyhyt arvio elokuvasta. |
50 kommenttia:
Olet oikeassa ja samaa mietin minäkin tänä aamuna. Saman otsikon poimin minäkin ja olin tyytyväinen että se oli siellä.
Luulen kuitenkin että harva tuota asiaa unohtaa. Mietimme hiljaa mielessämme ja tulemme blogimaailmaan lepäämään tosimaailmasta. Silti en voi ajatella, että täällä olisi valtava potentiaali monenlaiseen mielipidevaikuttamiseen, jos jaksaisimme useammin ja enemmän tarttua näihin laajemman mittakaavan asioihin.
Ja edelleen, kuitenkin ajattelen myös vanhaa slogania myötäillen, että henkilökohtainen on poliittista. Yhden lajin mielipidevaikuttamista ja myyräntyötä on sekin, että pohdimme arkielämäämme eri tavalla. Silti olisi hyvä että kytkisimme arkemme asioita vielä useammin niihin ulkomaailman kuvioihin ja tapahtumiin.
Kiitos tästä näkökulmasta, Lumikko, ja kiitos tätä kautta myös sinne Pellon peintareelle.
Mä mietin myös aamulla, että kehtaanko blogata muina naisina jotain tavallista vai pitääkö olla kantaaottavampi ja ajankohtainen. Seuraan kuitenkin uutisia lähes reaaliajassa. Mutta itse ajattelin, että kun ei meidän blogimme muutenkaan ole kovinkaan syvämietteinen, säilytän normaalin linjan.
anu
Omasta puolestani sanoisin, että vaikka kirjoittaisin blogissani mistä tahansa, se ei tarkoita sitä, että olisin välinpitämätön tai tietämätön asioista. Blogini ei ole ajankohtaisblogi ja eivätkä esimerkiksi poliittiset mielipiteet kuulu sinne. Tästä kyseisestä asiasta olen ihan kauhuissani, mutta tässä vaiheessa en oikein voi muuta, kuin yrittää tukea avustustyötä esimerkiksi Punaisen Ristin kautta. Linkitin SPR:n katastrofirahaston linkin sivuilleni, tuskin tulen muuten tätä(kään) asiaa sivuamaan sen kummemmin.
Mainitsemaasi elokuvaa en ole nähnyt koskaan. Varmaan pitäisi katsoa se.
Kiitos, otat tärkeän ja kiinnostavan asian esille. Kuten teet usein! Oon aika samoilla linjoilla Liisan kanssa: en halua uskoa, että olisi kyse siitä että me blogityypit oikeasti elettäisiin tai edes haluttaisiin elää vaaleanpunaisessa maailmassa. Se, ettei monikaan välttämättä kirjoita ilmi huoltansa maailman tilasta ei minusta automaattisesti merkitse lintukotoon tuudittumista.
Poliittisiin-, yhteiskunnallisiin- tai muihin mielipideaiheisiin tartutaan monella lailla, myös hiljaisin nyanssein. Mitään mielipidettä esittämättä kysyn: miksi onnettomuuden pitäisi näkyä ihmisten blogiteksteissä, nostaa arkisen touhun uutiskynnystä? Miksi siunailla luonnonkatastrofia? (pakko kirjoittaa oman mielenrauhan vuoksi tähän uudelleen, että mielipidettä antamatta ja kenenkään ratkaisua moittimatta kyselen)
Toisaalta oon vähän väsähtänyt siihen, että blogeja "syytetään" ulkokultaisuudesta tai että niihin edes jollain tasolla kytketään sitä pintakiiltoa, marenkisuutta ja muuta. En minä ainakaan usko siihen hetkeäkään! Siis etteikö kauniisti kuvatussakin kodissa olisi roska-astiat, etteikö hitaimmallakin olisi huolensa ja niin edelleen, siis asioilla kääntöpuolensa. Mulla on ollut aikeissa kirjoittaa tästä omassa blogissa, teksti on luonnostasolla. Sanailin jotenkin niin, että pinnallisuusväitteisin olisi valetta vastata "eikä olla!!" ja hyvä vastaus olisi "niin, entä sitten?". Monessa blogissa näkee sen ihan sanallistettuna: että blogi on pakopaikka, haavehuone, oma tila, ...
Huh, mikähän päätön sepostus tästä kommentista tulee. Olen vähän irrationaalisella tuulella. Vielä pamahti päähän sekin ajatus, että kyllä moni varmasti hakeekin blogeista tiettyä keveyttä. Omassa nurkassani oon huomannut, että ns. vaikeat aiheet jakavat porukkaa kahtia. Syksyllä kun kirjoitin kärkkäästi kerjäämisestä, lukijalukuni pieneni hetkellisesti. On niitä, jotka innostuvat ja haluavat keskustella myös hankalista asioista (sinulla on täällä aina upeita jutteloita!!), ja on niitä jotka haluavat silloin tällöin kommentoida johonkin ihanaan juttuun, että "ihana!". Netin tarjonnassa on varmasti tilaa ja tilausta kaikille.
Samat aatokset pyörii päässä...varsinkin facebookin kevyet rallattelut on tänään tuntunut jotenkin, niin noh, typeriltä ; "aurinko paistaa, ihana kevätpäivä"...no ei tasan ole. Mutta me jokainen käsittelemme vaikeita asioita erilailla, toiset torjuu ja haluaa puhua jostakin muusta ja toiset haluaa penkoa kaiken tiedon ja repostellakin niillä.
En tiedä mhin reagointiluokkaan itseni laskisin, mutta pahalta tuntuu.
Ja just luin yhen kommentin facesta : sisältö suurinpiirtein, että "mitäs vauhkootte, ei Japanin tilanne vaikuta Suomen energiapolitiikkaan millään lailla." - ???? -
Liisa, ilman muuta arkiset pohdinnatkin voivat olla mielipidevaikuttamista, mutta en oikeastaan tiedä miten se liittyy nyt tähän. En niinkään peräänkuuluta mielipidevaikuttamista tai kantaaottavuutta; en edes tiedä, mihin tässä Japanin tilanteessa voisi ottaa kantaa. Pikemminkin pohdin sitä, kuinka helposti kykenemme sivuuttamaan historialliset katastrofit, kunhan ne tapahtuvat toisaalla. Jos järkytymmekin, emme kuitenkaan niin paljon, että sillä olisi vaikutusta vaikkapa päivän blogipäivitykseen.
Emme taida hätkähtää kovin vähästä, ja siinä on minusta jotain häiritsevää. Se saa minut miettimään, _mikä_ oikeasti hätkähdyttäisi niin paljon, että asia ei olisi sivuutettavissa? Ydinvoimalaonnettomuus Suomessa?
Olen samaa mieltä, että blogimaailma voi edustaa eskapismia ja "lepoa" tosimaailmasta. En ole varma, onko se pelkästään hyvä asia.
Anu, tuosta kantaaottavuudesta Liisalle yllä. Minusta blogissa ei pidä tai täydy mitään, jos ei siltä tunnu.
Oman blogin kohdalla tänä aamuna ei oikein natsannut kirjoittaa kokkaamisesta, kutomisesta, kävelyretkistä. Aihe oli ihan selvä. En halua syyllistää toisia enkä kiillottaa omaa kilpeäni...
Hyviä ajatuksia. Puolin ja toisin. Minusta kyllä tuntuu ja olenkin sitä mieltä, että ei kaikkia kyllä edes kiinnosta mitä siellä Japanissa tai maailmalla ylipäätään tapahtuu. "Ei kuulu meille, ei se täällä tapahtunut". Tai sitten uutisia ei juuri edes seurata. Ikävä kyllä! En siis tarkoita ketään tiettyä henkilöä tai blogia tai muuta vastaavaa. Tiedän vaan ainakin tällaisia ihmisiä jotka eivät ole lainkaan kiinnostuneita uutisista tai siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Tuo ilmatila ja maapallo kun on yhteinen niin mikään ydinvoimalaonnettomuus ei ole koskaan jonkun yksittäisen maan asia. Ihan älytöntä ajattelua! Toisaalta, ei asioita voi arjessa jäädä murehtimaan liiaksi, silloin tulisi kyllä hulluksi. Ämpärin voi kuitenkin ottaa pois päästä. "En kuule, en näe"-ämpärin.
Tulipas sekava kommentti.
Petriina, ymmärrän. Itse en ole rajannut blogiani siltä osin, mikä tänne kuuluu tai ei kuulu. Rajatusti vaikkapa muotiin tai sisustukseen keskittyvässä blogissa yksittäinen katastrofipostaus saattaisi tosiaan tuntua kummalliselta.
maijja, kuten Anullekin totesin, en ole sitä mieltä, että onnettomuuden _pitäisi_ näkyä ihmisten blogiteksteissä. Sen sijaan pohdin sitä, mistä se mahdollisesti kertoo, ettei se näy. Kysymykseesi "Miksi siunailla luonnonkatastrofia" en osaa vastata mitään. Ehkä täällä vielä tulee vastauksia siihenkin.
Tarjontaa, tilaa ja tilaustakin tosiaan on. Onneksi myös niille, jotka ovat sekä-että: halukkaita keskustelemaan hankalista asioista _ja_ ihastelemaan ihanuutta.
wihtori, niinpä niin, Suomen energiapolitiikkahan tässä on se suurin murheenkryyni. Tai jos ei ole, niin mitäs siinä sitten vauhkoomaan :S
No, en minä mitään sen suurempaa kantaaottavuutta ajatellut, kuin että ainakaan tällaisia isoja asioita ei kokonaan tulisi vaiettua. Vai ajattelinko sittenkin? Olen kyllä aina suuresti ihaillut ihmisiä jotka saavat aikaan jotain konkreettia hyvää, vaikka vauvakassikeräyksiä tai vastaavaa. Pienestä nekin ovat aina lähteneet; ihan hyvin jotain konkreettia ja mielekästä voi lähteä liikkeelle vaikka blogikirjoituksesta.
Siunailua ja katastrofiajatuksissa vellomista en missään nimessä kannata. Olen itse esimerkiksi valikoinut aika tarkkaan mitä katson - en esimerkiksi yhtään videopätkää, vaikka olen tarkistanut uutiset parin tunnin välein.
Niin. Ehkä se lintukotomaisuus ei olekaan pelkästään blogeissa, vaan tosiaan maantieteessä, mittakaavassa. Ajatellaan, että "ei ole meidän asia". Tulee mieleen yksi tuttuni, joka työpaikkansa kahvihuoneessa huomasi työkaverin lihapiirakan syttyvän tuleen mikrossa, mutta ei ollut sanonut mitään, koska "ei ollut hänen lihis". Jotta katastrofi ylittäisi kynnyksen, sen pitäisi siis olla meidän lihis - joka tämä Japanin tilanne ainakin minun lukemissani blogeissa näyttäisi olevan. Se on järisyttänyt monia täällä asti.
Tuo mitä sanot sekä-ettästä on minusta ihan mahtavaa, ja juuri sellaisten blogien pariin itse hakeudun ja sellaista haluan myös tarjota.
Hippokampustaja, sama kokemus täälläkin. Tuomas Anhavan haiku- ja tanka-suomennokset ovat hienoja, minulla on kaikki kolme kokoelmaa.
milla, valitettavasti taidat olla oikeassa. Ehkä se on omalla tavallaan ymmärrettävääkin: maailmassa tapahtuu niin paljon hallitsemattomia asioita ja kun uutisvirtakin on taukoamatonta, osa ihmisistä valitsee välinpitämättömyyden. Ehkä se on seurausta jonkinlaisesta voimattomuuden kokemuksesta, en tiedä.
Liisa, samaa ihailen minäkin. Katastrofiajatuksissa vellomista en minäkään (tietenkään) kannata, mutta tuo Maijjankin käyttämä "siunailu" on minusta turhan negatiivinen sana ihmisten ääneen ilmaisemalle huolelle. Toisissa ihmisissä Japanin katastrofit kaltaiset tapahtumat herättävät tunteita ja ajatuksia, joista on hyvä puhua ääneen. Minusta se ei ole siunailua.
Ihan samaa mietin tänään. Ehdin bloggaamaan vasta äsken ja tein sen omalla (romanttisella? kirjallisella?) tavallani. Arki vie lapsiperhettä eikä aina ehdi ottaa kantaa asioihin. Itse koetin tuoda Japanin tilannetta, luonnonvoimia ja ydinvoimaa, esille voimakkaasti omassa Facebook-profiilissani ja nyt hieman blogissanikin.
Minunkin silmääni pisti se, miten vähän ajankohtaisia asioita loppujen lopuksi pohditaan blogeissa. Se toisaalta kertoo vain siitä, millaisia blogeja luemme: ihania elämäntapablogeja, kiehtovia kirjablogeja ja muita. Poliittisissa blogeissa onneksi esiintyy ajankohtaisuutta.
Mietin myös, että onko bloggaaja arka tuomaan näkemyksiään esille? Minä olen. Tiedän, että omien lukijoideni joukossa on vasemmistolaisia ja kokoomuslaisia, uskovaisia ja ateisteja ja kaikkea siltä väliltä. Koetan olla ärsyttämättä, mutta se se vasta voi ollakin ärsyttävää! Joskus pitää nostaa kissa pöydälle. :)
Kiitos tästä kirjoituksestasi! Se toivottavasti herättelee monia.
maijja, hurja tuo lihis-tarina, käsittämätön. Varmasti lintukotomaisuus on myös ja ennen kaikkea maantieteessä, mutta on se myös blogeissa: muissa medioissa Japanin tilanne kyllä näkyy ja kuuluu. Toisaalta, varmasti on olemassa myös blogikulttuuria, josta en ole tietoinen ja jota en ole vielä löytänyt.
Aika mielenkiintoista, että tämä on ilmeisesti ensimmäinen suurkatastrofi, jossa sosiaalisella medialla (facebook, twitter) on ollut merkittävä rooli tiedon välittämisessä.
Tartut kyllä ihan oikeaan asiaan; varmaankin viihtymässä ollaan täällä blogimaailmassa.
Omalta kohdaltani: juuri nämä tapahtumat Japanissa ovat saaneet sellaisen mielen myllerryksen, että yhtään postausta en ole saanut aikaan. Seuraan uutisia ja pelkään, että katastrofi paljastuu paljon luultua suuremmaksi.
Ei tällainen tsunami voi jättää ketään kylmäksi ja omaan lintukotoon pelkästään.
Lumiomena, kiitos kommentistasi, se herätti ajatuksia minussa! Ajattelen mm. sitä, miksi olemme niin hanakoita kategorisoimaan itse itseämme (ja blogejamme), asettamaan itsellemme rajoja ja rajoituksia? Itse kaipaisin enemmänkin blogeja, joissa oltaisiin rohkeasti sekä-että: kauneutta ja kepeyttä rakastavia, mutta myös ajattelevia ja tuntevia ihmisiä. Toki sellaisia blogeja on paljon, mutta toisia ehkä kahlitsee juuri tuo mainitsemasi arkuus. Se voi tietysti olla ihan tervettä ja tarpeellista rajanvetämistäkin (bloggaaminen on kuitenkin julkinen harrastus), tiettyjen asioiden rajaamista sinne yksityisen puolelle.
Sitäkin aloin pohtia, että suhtaudummeko me blogeihimme vähän liiankin "ammattimaisesti", ikään kuin luotsaisimme naistenlehteä ja joutuisimme varomaan lukijoiden (tai mainostajien!) ärsyttämistä/karkottamista. Onko blogeihin hiipinyt sellainen miellyttämis- ja tuotteistamisajattelu, joka ei jätä tilaa mielipiteille?
Poliittisen kannan julkituomisesta: voi olla järkevää pitää se piilossa sen(kin) vuoksi, että ihmiset suhtautuvat usein ennakkoluulottomammin toistensa juttuihin, jos eivät tiedä toistensa poliittisista kannoista. Tieto leimaa. Onhan se myös yksityisasia, kuten uskonnollinenkin vakaumus.
Vaikka en ole täällä politiikkaa puhunut, luulen pidempään lukeneiden kyllä jotenkin vaistoavan, mitä laitaa arvomaailmani edustaa.
En voi uskoa, että joku voi olla asiaa ajattelematta tai asiasta vaikuttumatta.
Oi, ei ! Juuri samanlainen ajatus kohtalonomaisuudesta ja Hiroshiman kauhuista heräsi heti kun kuulin Japania uhkaavasta ydinonnettomuudesta.
(En kuitenkaan ollut itsestäni huolissani ja sännännyt apteekkiin joditabletteja ostamaan kuten uutisten mukaan lukuiser suomalaiset tänään)
Tein tänään aamusella oman postaukseni samoilla linjoilla kuin aikaisemmatkin. Postauksen lopussa tuntui aivan luonnolliselta ilmaista oma kauhistumiseni Japanissa tapahtuneesta luonnonkatastrofista.
Maailma on pienentynyt tiedonvälityksen ja uutisoinnin nopeutumisen myötä. Meistä kaukana tapahtuvat sodat ja katastrofit tuodaan tietoomme – päivittäin. Ne koskettavat, pitääkin, mutta tiettyyn rajaan saakka. Kollektiivinen suru / yhteinen tunne on yksilölle helpompaa kuin yksin sureminen. Maailmalta tietoomme tulevat lohduttomat asiat saattavat myös kuormittaa ja aiheuttaa ymmärrettävää pelkoa ja ahdistusta. Oli lohduttavaa kuulla muutama vuosi sitten radiosta sattumoisin Suomen mielenterveysseuran entisen toiminnanjohtajan, psykologi Pirkko Lahden selittävän Thaimaan shunamin aikoihin juuri vastaavanlaisista reaktioista. Siinä hän puolusti ihmisten oikeutta suojata omaa psyykettä tällaisilta raskailta uutisilta. En osaa sitä riittävän hyvin selittää. Mutta ajatus juuri niin, että on luonnollista, että kaukana olevien, meille vieraiden ja tuntemattomien ihmisten kuolemisesta ja onnettomuuksista sureminen ei tulisi ollakaan kuin omien läheistemme sureminen. Muuten se olisi meille liian traumatisoivaa ja mielenterveyttämme kuormittavaa ja veisi elämäämme pois luonnollisesta balanssista.
anja ja Troijan Helena, vaikea tosiaan uskoa, että jättäisi ketään kylmäksi.
Rita, Pirkko Lahti on oikeassa, enkä kyllä usko, että meillä olisi kykyäkään surra tuntemattomia samalla tavoin kuin läheisiä. Liiallisesta suremisesta siis tuskin kannattaa olla huolissaan. Joditablettien hamstrauksessa lienee kyse jostain ihan muusta.
Tämä on mielestäni hieman kaksipiippuinen juttu...että pitäisikö jokaisessa blogissa tänään, huomenna, viikon päästä, vielä vuoden päästä (jolloin Japanin jälleenrakennus on taatusti edelleen käynnissä) käsitellä aihetta vai riittäisikö se, että minä itse tiedostan tilanteen ja yritän mahdollisesti muiden kanavien kautta auttaa, tehdä voitavani?
Kyllä, Japanin tilanne ahdistaa ja pelottaa minua, mutta en kuitenkaan aio kirjoittaa näistä katastrofin aiheuttamista omista tuntemuksistani blogissani tai esittää omia mielipiteitäni ydinvoimapolitiikasta jne. Katastrofi on jo vaikuttanut oman lähipiirini elämään enkä siksikään halua ruotia asiaa blogissani. Katastroni ei siis tapahtunut "jossain siellä kaukana". Pitäisikö minun tehdä blogikirjoitus tapahtuneesta, jotta muut ajattelisivat minun olevan fiksu, ajatteleva ihminen eikä kepeä, huoleton ja välinpitämätön katastrofia kohtaan?
Minun elämäni ei ole sama asia kuin minun blogini ja miksi pitäisi ollakkaan. Omasta mielestäni tärkeintä on se, että tekee konkreettisia tekoja omien mahdollisuuksien mukaan tapahtuneen hyväksi, esimerkkinä vaikkapa juuri tuo SPR:lle lahjoittaminen. Tällä hetkellä jokainen media on täynnä uutisointia Japanin tilanteesta...joitakin ihmisiä se ahdistaa suuresti.
Ehkä omana pointtinani on se, että minulla voi olla tunteita ja ajatuksia, joita en halua tuoda esille omassa blogissani. Kyse ei ole siitä, ettenkö uskaltaisi, vaan pikemminkin siitä, etten koe blogini olevan oikea paikka näiden ajatusten esille tuomiseen.
Minä uskon, että Japani on ollut monen mielessä, vaikkei siitä olisi halunnut tai osannut kirjoittakaan. En minä ainakaan kirjoita kaikesta, mikä on mielessä. En edes tärkeistä asioista.
Ja pakko myöntää, että minulle tämä blogimaailma on vähän sellaista kevyttä olemista. Eri tapa olla ja kirjoittaa. Arjessa joutuu usein ottamaan kantaa, joten täällä en yleensä jaksa.
Kiitos taas kerran sinulle Lumikko!Olen aivan samaa mieltä kanssasi.Ja hätkähdin ajatusta että epämiellyttävät asiat eivät olisi kerrottavia.Olen miettinyt jatkanko itse enää omaa blogiani.Ajatellen itsekkäästi antaako se minulle- vai viekö se liikaa jonnekin minne en halua kulkea ajatuksissani.Onneksi oli täällä taas kerran keskustelu joka antoi paljon.
Ja keskustelu jatkuu.Varmasti.
Absolutely White, kukaan ei ole sanonut tai antanut ymmärtää, että jokaisessa blogissa pitäisi "tänään, huomenna, viikon päästä, vielä vuoden päästä käsitellä aihetta". Ei mitään sinne päinkään.
Kirjailijatar, näin varmasti. Toistan itseäni, mutta sanon nyt vielä kerran, etten oikeastaan huudellut kannanottojen perään (luonnonvoimien edessä ihmisten kannanotot ovat joka tapauksessa aika yhdentekeviä) vaan ihmettelin ainoastaan tapahtuneen näkymättömyyttä tässä maisemassa, hiljaisuutta, pienten jälkien puuttumista.
Maria, olet täynnä valoa, joka välittyy täälläkin, kiitos sinulle. Itsekäs saakin -ainakin tässä asiassa- olla; minäkin lopetan heti, jos alkaa tuntua siltä, että blogi ottaa enemmän kuin antaa.
Mä olen miettinyt joskus samaa. Miten mikään ajankohtanen katastrofi tai ikävä asia ei tunnu saavan tilaa blogeissa. Ja sitten taas, itse kirjotan melko harvakseltaan ja tuskin koskaan oon kirjottanut mistään ajankohtasesta tai merkittävästä. (Tänäänkin kirjottamisen sijaan lähdin ulos lenkille ystävän kanssa saamaan raitista ilmaa, puhumaan ja purkamaan tuntoja tästä asiasta, muutamasta muustakin ja juttelemaan vähän kivoistakin jutuista.) Ymmärrän sen, ettei tätä tai muita katastrofeja käsitellä, tai edes mainita, blogeissa. Toisaalta joskus kaipaisin sellaista.
Varmaan kyllä löytys paljonkin "asia" blogeja missä käsitellään Japania, Libyaa, tulevia vaaleja ja mitä kaikkea.
Kun aamulla kuulin tuosta ydinvoimalasta, mullekin tuli heti ajatus, että Japani on viimenen maa mihin soisi ydinonnettomuutta juuri Hiroshiman ja Nagasakin takia. (Toki en soisi ydinonnettomuuksia minnekään!) Samasta syystä vähän ihmettelin ydinvoimaloiden suurta määrää Japanissa.
sanna, minusta olisi ihanaa, jos ei tarvitsisi mennä erikseen niihin "asiablogeihin" (en tosin taitaisi edes tietää minne mennä), vaan ne asiat olisivat täällä kaiken arkisen keskellä, keskusteltavissa ja kommentoitavissa.
Päiväsi kuulostaa kivalta; minä olen ollut melkein koko päivän yksin (ja kipeänä) kotona, joten täällä blogissa olisi tuntunut luontevalta jakaa ajatuksia ja tuntemuksia tapahtuneen(kin) tiimoilta.
On kyllä merkillistä, että maanjäristysherkkyydestään huolimatta Japani on maailman kolmanneksi suurin ydinvoiman tuottaja. Merkilliseltä tuntuu sekin, että 56 ydinvoimalalla tuotetaan vain kolmasosa maan sähköstä. Kertoo jotain pinta-alaltaan pienen maan energiankulutuksesta.
Mietin tänään aivan samaa.
Oma blogini on tavallaan harkinta-ajalla. Hyväksyn sen, että blogi saa olla haavemaailma, pakopaikka, kauniiden asioiden muistikirja. Samalla se on alkanut ahdistaa minua. Tai tunnen, ettei tämän hetkinen oma sekava elämäni mahdu noihin raameihin. Tekee mieli paeta sitä "haavemaailmaa" niihin ns. asiablogeihin, vaikka vierastankin tällaista mustavalkoista kahtiajakoa. En niinkään ajattele, että kyse olisi kenenkään pinnallisuudesta tai ulkokultaisuudesta vaan blogimaailman ns. "kirjoittamattomista säännöistä", joista Lumikkokin on aikaisemmin puhunut. Kyse on siitä, miten helposti ja kenenkään käskemättä erotamme korrektit, "naiseuteen" liittyvät asiat ja toisaalta "sopimattomat" puheenaiheet.
Poliittiset kysymykset (esimerkiksi tuo ydinvoimakysymys) herättävät usein ristiriitoja, kiivastakin väittelyä ja erimielisyyksiä, ehkä siksi niitä ei täällä näy. Se on ymmärrettävää. Poliittiset kysymykset ovat myös yllättävän henkilökohtaisia, vaikka emme aina sitä tule ajatelleeksi.
En malttanut lukea kaikkia kommentteja, kun jo halusin kirjoittaa omaani.
Aloitin blogaamiseni aikanaan hyvinkin "vihaisena". Tuolloin postailin paljon asiaa vauvoista ja lapsista, heidän kohtelustaan ja hoidostaan. Kun kommentit alkoivat ahdistaa, siirryin arjen ihmettelemisen linjalle. Pelästyin. Siitähän on nyt kolmisen vuotta.
Blogimaailma on järjestynyt ehkä toisenlaiseksi tänä aikana. Siksi haluaisin sekaan railakkaitakin ajatuksiani nykyään. Mutta löydän itseni pistämästä ylös vain päivän leipomukset. Mielipiteeni näkyvätkin sten selkeämmin siellä Facebookissa. Mitähän sekin kertoo? Että omalla nimelläni ja sujuvammin teen sen siellä kuin täällä nimettömänä. Tai kertooko se mitään.
Mulla kestää sulatella tuollaisia luonnonkatastrofeja. En osaa kirjoittaa niistä heti. Seuraan, imen tietoa, tunnustelen oloani. En kirjoittanut mitään siitäkään, kun tuhkapilven aikaan (se nyt ei kuoloa levittänyt, mutta iso asia silti) samalla hykertelin, hymysin ja kiroilin. Lentomatkamme Slovakiaan vaihtui tuolloin laiva-junamatkaksi. Eniten mieleeni jäi kuitenkin se hykertely siitä, luonnon kanssa, luonnon puolesta, että aina se voittaa. AINA.
Nyt ei hymyä tule. Olen sellainen herkkis, että kun oikein mietin maanjäristystä, tunnen maan vapisevan jalkojeni alla. Koen asioita kehoni kautta. Uutiskuvista tunnen kehossani ihmisten surun ja kauhun. Ydinturman vaikutukset kuristavat kurkussani ihan fyysisenä palan tunteena.
Ehkä nämä asiat pitäisi postata kirjoitukseksi.
Usein tuntuu, että kommenteissa sanon niin paljon enemmän. Koska keskustelu herättää ajatteluni eloon. En osaa ajatella kyllin elävästi itse.
Niin ja sitten viestinnästä: Jos tekstin perään pitää kirjoittaa "en nyt tällä halua syyllistää tai osoitella ketään", on sen lauseen kohdalla jo syyllistänyt ne, jotka ottavat syyllistyäkseen. Syyllisyyshän kumpuaa ihmisestä itsestä, ei sitä syyllistämällä varsinaisesti herätetä.
Minusta jokaisen kannattaisi uskaltaa sanoa sanansa ilman selittelyjä "älkää nyt loukkaantuko, en tarkoita niin tosissani, älkää syyllistykö". Sanat on jo kirjoitettu ja sanottu ja ne ovat uponneet kuulijaan ja lukijaan. Ei niitä kuitenkaan korjata sillä selittelyllä. Selittelystä jää mulle paha maku suuhun. Sanokaa siis rohkeasti se, mitä sanotte. Tai jos tuntuu, että syyllistää liikaa, sitten pitää jättää sanomatta.
Keväällä -94 uutisoitiin samana viikonloppuna kaksi tragediaa: Ayrton Sennan kuolema formulakisoissa ja Ruandan kansanmurha (800 000 uhria). Arvatkaapa kumpaa me lukiolaiset puimme maanantaiaamuna, minäkin vaikka en formulaa koskaan ole edes seurannut.
Ruandan tapahtumat olivat jotain niin valtavan surullista, julmaa ja mittakaava niin käsittämätön ettei sitä oikein kyennyt tajuamaan, yksi formulakuski oli jotenkin edes tuttu hahmo ja onnettomuus "sopivan kokoinen" mahtuakseen teini-ikäisen maailmaan.
Sittemmin opin vähän liiankin hyväksi murehtijaksi, suunnittelin jopa lähteväni avustustyöhön mutta se osoittautui ihan vääräksi haaveeksi tällaiselle herkästi surevalle tyypille. Jos tirskahtaa helposti itkuun uutisia katsoessa ei voi olla kovin paljon hyödyksi katastrofin keskellä.
Tälläkin viikolla olen itkenyt vuolaasti hautajaisissa, mutta Japanin tilane on jotain niin valtavaa etten ole vielä osannut muuta kuin suu auki seurata tilannetta. Poden syyllisyyttä siitä etten tunne syvempää surua, tai että ylipäätään "tirkistelen" toisten hätää. Jätän lukematta jutut joissa on liian kosiskelevat otsikot. "Ooh katsokaa, ruumiita, tulta, tuhoa!" Tunnen inhoa niitä katsoessani.
Omaan blogiin lykkäsin postauksen tekemistä koska se tuntui hölmöltä. Tänään sen tein kuitenkin. Vähän hölmöltä tuntui edelleen. Tuntuu melkein julmalta jatkaa omaa arkea kun se yhdellä ihanalla ihmisellä jatkuu nyt niin erilaisena. Ja siellä maapallon toisella laidalla on miljoonia jotka ovat samassa tilanteessa, pahemmassa? Miten näitä mitataan?
Tulipa sekavaa, ei oikein saa ajatuksista kiinni. Nyt luen toisten kommentit.
Minulla on kyllä sama juttu, kuin metsienmammalla. Se siis, että jostain syystä en saa ajatuksia itse blogiteksteihin niin hyvin tuotua esille, mutta kommenteissa sanon mielestäni enemmän. Se tuntuu vapaammalta ja helpommalta. Ehkä vähän jännitän sinne blogiin kirjoittamista... miksihän! Ehkä pelkään niitä kriittisiä vaativia kommentteja, joihin en ehkä osaisikaan vastata.
Facebookissa kuitenkin tosiaan omalla nimellä voin kirjoittaa lähes mitä vain. Jotenkin ristiriitaista..
Kun lisäaineista, vaatteiden kemikaalijäämistä ja ympäristömyrkyistä alettiin syksyllä kohuta oikein kunnolla, oli omien blogien selaaminen ajoittain hyvinkin ahdistavaa. Joka puolella puhuttiin vain siitä, millä tavalla itseään, lapsiaan, lemmikkejään ja ympäristöään saastuttaa, kuinka paljon elohopeaa jälkikasvuunsa tunkee ja mikä on oma ekologinen ja ympäristömyrkyllinen selkäreppu.
Tältä pohjalta voisikin kysyä, ovatko blogit myös yksi eskapismin keino: kun arkitodellisuus ahdistaa liikaa, voi paeta kauniiden kuvien ja herkullisten reseptien maailmaan ja unohtaa hetkeksi sen kaiken ikävän, missä oikeasti elää. Kuten edelläkin on todettu, eivät blogit välttämättä kerro yhtään mitään kirjoittajistaan ja heidän ajatuksistaan. Toisaalta, pitääkö niiden kertoa?
Metsienmammaa komppaan siinäkin, että rähjään nykyään huomattavasti enemmän Facebookissa kuin blogissa, koska koen sen luontevammaksi.
Kiitos Lumikko hyvästä pohdinnasta ja positiivisesta palautteesta postaukseeni.
Vaikka poliittisten tai uskonnollisten tms. mielipiteiden esilletuonti saattaa ärsyttää joitain lukijoita ja monet ovat varmasti kanssani eri mieltä, haluan tuoda esiin minusta ja minulle tärkeitä asioita. Liittyy se sitten ydinvoimaan tai porkkanan syöntiin. Se on minun blogini, ja koska kerron siinä muutenkin melko henkilökohtaisia asioita itsestäni, voin kertoa halutessani myös mielipiteitäni, jotka ovat osa persoonaani.
Postaukseni liittyi siihen ajatukseen, että "hyväksy se, jolle et mitään voi ja tee jotain sille, johon voit vaikuttaa". Ja on asioita, joihin _voimme_ (yrittää) vaikuttaa. Emme siihen, että maa jo järisi, mutta voimme vaikuttaa ydinvoimaloiden rakentamiseen tai rakentamatta jättämiseen, ympäristönsuojeluun, homofobiaan, rasismiin, tuloerojen kasvamiseen, vanhusten heikkoon hoitoon jne.
Henkilökohtainen on poliittista. Äänestäminen ja sähköntuottajan valinta ja ostopäätösten tekeminen yms. on henkilökohtaista ja poliittista, aktiivista toimintaa. Minä en voi tehdä paljon, mutta kun me kaikki teemme vähän tulee siitä paljon. Välittäminen ei tarkoita epätoivossa tai surussa vellomista (tai esim. iltapäivälehtien harjoittamaa sosiaalipornoa katastrofien yhteydessä), vaan toimintaa, vaikka edes pientä. Vaikeneminen ei liikuta mitään, mutta kuiskauskin voi kuulua kauas.
Kommenttini loppu näkyi ärsyttäneen. Pyydän anteeksi.
"Vaikeneminen ei liikuta mitään, mutta kuiskauskin voi kuulua kauas. "
Niin ihanasti sanottu. Itketti ihan. Oikeasti.
Celia, ajattelinkin sinua eilen, jotenkin arvasin että ymmärrät mitä ajan ajatuksillani takaa.
Olen yrittänyt tehdä tästä blogista sellaisen, että se ei ahdistaisi (minua itseäni), että sen ja elämäni välillä ei olisi kuilua. Sellaisena se minusta antaisi (minulle itselleni) eniten, mutta olen huomannut, että sellaisena se myös altistaa haavoittumisille. Jaan täällä elämääni ja ajatuksiani niin monien kanssa, että kaikki eivät mitenkään voi olla ystäviä tai edes ystävällismielisiä. Olen ollut hirveän luottavainen, mutta joskus huomaan ajattelevani pelokkaana, mitä tuleman (voi) pitää.
Politiikka on tosiaan henkilökohtaista(kin), se liittyy niin kiinteästi ihmisen arvomaailmaan, joka taas on siellä minuuden ytimessä.
Minun piti tulla tarkentamaan, toivottavasti en kuulosta tyhmältä, että minä kyllä otin eilen blogissani kantaa mm. ydinvoimaan, vaikka kirjoitinkin blogini olevan romanttisen kirjallinen. :) Olen siis ihan samaa mieltä, että kyllä kantaakin voi ottaa ja vastuuta kantaa, vaikka blogin fokus olisi muualla. Mutta ymmärrän hyvin, että arjen eskapismi on myös tärkeää - itse en eilen voinut olla nostamatta tätä asiaa jotenkin esiin.
(mietin, että voisinko lisätä linkin tähän postaukseesi blogisani? keskustelu täällä on niin hyvää!)
metsienmamma, kommenteissa minäkin puhun vapautuneemmin, vuolaammin, vähemmän harkitusti myös. Kuten sanot, keskustelu herättää ajattelun eloon.
Sitten tuosta viestinnästä: ohjeistuksestasi jäi minulle paha maku suuhun. Haluaisinkin nyt tässä yhteydessä kaikella ystävyydellä muistuttaa ihan yleisestikin, että vaikka tämä alkaa saada yleisen keskustelupalstan piirteitä, kyseessä on kuitenkin yksityisen ihmisen pitämä blogi, jossa keskustelijat ovat vieraina. Mahdolliset viestintää tai muuta käyttäytymistä koskevat ohjeistukset ovat bloginpitäjän, ei vieraiden, tehtävä.
Mitä tulee "selityksiin", niin uskoakseni ihmiset korostavat toivettaan olla syyllistämättä ketään pehmentääkseen sanottavaansa, ei sen vuoksi että he haluaisivat korjata tai selitellä sanomisiaan. Kyse on ihan normaalista puheen sävyttämisestä vähemmän hyökkääväksi, onnistuu se sitten hyvin tai hyvin huonosti. Sillä yritetään myös varautua mahdollisiin (netissä niin yleisiin) provosoitumisiin.
Muuten, eikö blogiympäristön painekin kumpua omasta itsestä, kuten syyllisyyskin?
Hippokampustaja, älä suotta pyydä anteeksi, oletan metsienmammankin ärsyyntyneen pikemminkin minun alkuperäisestä tekstistäni kuin sinun kommentistasi.
Nopeasti vielä Lumiomenalle, totta kai voit linkittää :) Nyt täytyy rientää hakemaan rakasta junalta, palaan vastailemaan loppuihin kommentteihin illemmalla!
hyvä kirjoitus. kiitos.Rakas blogiystävä! Pyydän sinua hiljaiseen rukous piiriin, omalla sopivalla hetkelläsi. Japanin kansalaisten kärsimysten vuoksi. SPR keräys listan tili numero on sivullani, otsikolla: KAUKANA SYDÄMESSÄ
Minulla on nyt täysin päinvastainen kokemus tässä asiassa. Siitä, miltä minun silmissäni on näyttänyt blogipäivitykset ja bloggaajien suhtautuminen asiaan.
Muutaman päivän nettipaaston jälkeen selasin tänä aamuna useita kymmeniä päivityksiä ja suurimmassa osassa tämä asia on mainittu. Päässääntöisesti EN siis edes lue blogeja, joiden aihepiiri on "otetaan voimakkaasti kantaa-käsitellään politiikkaa tai ajankohtais-asioita", vaan luen enemmänkin sisustus, life-style, arjenjakamis- blogeja.
Minusta oli hämmentävää, miten voimakkaasti kaukaisen Japanin tapahtumat tuntuvat koskettavan meitä naisia, äitejä ja bloggaavia kanssasisaria. Ei hämmentävää siksi, että itseäni ei koskettaisi tai että en ymmärtäisi empatiaa, päinvastoin! En vain ollut varautunut siihen "vyöryyn", mikä blogien kautta kiireisen loppuviikon jälkeiseen sunnuntai-aamuuni valui...
Itse haen blogeista enemminkin valon pilkahduksia, arkihetkiä ja peilejä toisten naisten maailmaan ja _henkilökohtaisiin_ arjen hetkiin. Uskon sen olevan yleistä. Blogeissa minua koskettaa enemmän henkilökohtaisen tason katastrofit ja niistä selviytymistarinat. Myös tähän Japanin järistykseen liittyen niissä juuri lukemissani blogipäivityksissä tuli esille muutama ihmisten henkilökohtainen linkki, se teki koko jutusta minun silmissäni enemmän käsinkosketeltavan ja niissä se blogipäivitys ko. aiheesta tuntui enemmän perustellulta kuin asian käsitteleminen vaikkapa jossain sisustusblogissa.
Ymmärrän siis oikein hyvin, ettei omaan blogiin tälläisiä asioita tuoda (jos siihen ei ole henkilökohtaista kosketuspintaa). En lähtisi luokittelemaan sitä välinpitämättömyydeksi. Tuntuu tosi kurjalta, jos oman blogin äärellä pitää miettiä onko korrektia kirjoittaa kohtaamastaan ihanasta auringonsäteestä, jos ja kun maailmalla tapahtuu kurjia asioita. Että tuleeko silloin lukijoiden silmissä luokitelluksi kurjaksi omanapaiseksi ajattelemattomaksi...
Se, että hiljenee arjessaan tämän asian äärellä ja on ajatuksissa mukana niiden kaikkien katastrofin keskellä olevien luona (joita ei edes tunne), ei välttämättä korreloi mitenkään siihen huomioiko tai jättääkö huomioimatta asian julkituomisen blogissa tai fb-päivityksissä.
Itseasiassa voi olla niinkin, että moni, jotka "pui" asiaa, saattaa tehdä sen vain siksi, että muutkin näin tekee ja olettavat, että pitääkseen yllä hyvän ihmisen kuvaa, tulee pelata näin. Vaikka ei siis _henkilökohtaisesti_ kokisi tai tuntisi mitään tämän asian äärellä. Mitä hyvää siitä seuraa?
Aikanaan, kun Kobessa tapahtui maanjäristys, olin Joulupunkin apuna avaamassa kirjeitä. Tapahtuneen jälkeen sattui käymään niin, että sain käsiteltäväkseni nipun Kobelaisten koululaisten kirjeitä. He toivoivat, että Joulupukki tulisi auttamaan kaikkia niitä lapsia, jotka menettivät kodin, lelunsa, koulun, ystäviään ja perheenjäseniään. Lasten mukaan liittämät piirrustukset olivat riipaisevia.
Ajatella, että Suomen Joulupukki tuli siinä tilanteessa mieleen. Silloin kyllä tuntui tosi avuttomalta.
-junika-
Pilvitarha, milla, Fanny, Pellon pientareella ja aikatherine, kiitos kommenteistanne, paljon samoja ajatuksia minullakin.
junika, rajusti tulkitset. En nyt jaksa vastata muuta, kuin että kirjoitin oman blogikirjoitukseni eilen lauantaina noin klo 14. Sinä puhut kokemuksestasi tänä aamuna. Tilanne on tosiaan muuttunut tällä välillä, minäkin sen jo eilisiltana huomasin.
Lumikko, en ymmärrä mitä tarkoitat kun sanot "rajusti tulkitset". Olen todella hämmentynyt ja pahoillani jos kommentti aiheutti sinulle pahaa mieltä. :-O
-junika-
Näin traaginen, valtaisa luonnonkatastrofi on mykistänyt ja painanut viime päivät murheena sydänalassa. Kiitos Lumikko, että nostat asioita avoimesti ja rohkeasti keskusteluun! Sillä on sijansa, tätähän saamasi kommenttitulvakin viestii.
Lämmöllä, Hannah
luulen että jopa he jotka pitävät kevyttä blogia ovat järkyttyneet japanin tsunami tuhoista. maailmassa on niin paljon surua ja murhetta. jos alkaa puhua yhdestä tapahtumasta niin sitten pitäisi varmaan puhua muistakin. itse pidän ns. kevyttä blogia. hyvin harvoin puhun vakavista asioista. mutta on niistäkin tullut puhuttua muutaman kerran (esim. lapsien seksuaalisesta käytöstä) mutta usein palaan aina pitämään kevyttä blogia sillä on olemassa muita blogeja ja foorumeja joissa syvällisiä asioita pohditaan. luen päivän uutiset. tiedän mitä tapahtuu. puhun perheen ja ystävien kanssa siitä mitä maailmalla tapahtuu. on mahdotonta puhua kaikesta omalla blogillaan ja jotenkin pitää rajoittaa mitä bloggaa. kun olen kirjoittanut syvällisemmistä aiheista niin siitä ei ole syntynyt hyvää keskustelua omalla blogillani joten monesti sitten en puhu monesta syvällisestä aiheesta vaikka se itseäni jopa kiinnostaisi.
minusta tärkeämpää kuin asiasta pelkkä puhuminen on se että ottaa osaa humanitaarisen avun tuomisen muille. voidaan puhua ja kauhistella mutta kuinka monet meistä sitten avaamme lompakkomme ja lähetämme humanitaarista apua kärsiville. se pitäisi ehdottomasti muistaa myös.
mutta mitä tässä yritän siis sanoa on että kevyillä blogeilla on omat tarkoituksensa ja minusta jokainen saa päättää puhuuko syvällisistä asioista blogissaan. ei tarkoita sitä etteikö välittäisi yhtään vähemmän siitä mitä maailmalla tapahtuu.
Pahoitteluni, todella, ohjeistamisen jyrkyydestä. Sen olisi pitänyt olla kirjoitettuna enemmän mielipiteen muotoon.
Ja tottavie, koko maailma tapahtuu ihmisen sisällä. Syyllistyminen ja kaikki.
Huh. Tähän päivään mennessä olen minäkin jo itkenyt maanjäristystarinoita ja asioita. Nyt se vasta iskee.
metsienmamma, kiva kun pahoittelit, minä myös tiukkaa vastaustani. Kaikki hyvin siis siltä osin, no hard feelings :)
Tässä maailmassa tosiaan riittää surtavaa ilman näitä blogimaailman koukeroitakin.
Mielestäni tärkeintä on kirjoittaa siitä, mistä oikeasti haluaa kirjoittaa. Tunsin tänään oloni surulliseksi ja aidosti kirjoitin oman näkemykseni asiaan blogissani. Kantaa tähän asiaan voi ottaa monella tavalla. Parhaimmat hedelmät se tuottaa, kun sen tekee aidosti, syvässä tunteessa, että on ns. pakko kirjoittaa. Minunkaan blogini ei ole ollut mikään poliittisesti kantaaottava, mutta tässä Japanin asiassa on niin monta muutakin näkökulmaa.
Luulen, että hyvin moni suomalainen on enemmän kuin tyytyväinen maantieteelliseen sijaintiinsa tällä hetkellä. Se ei kuitenkaan vie pois sitä tuskaa, mitä Japanissa tällä hetkellä koetaan.
junika, en tarkoittanut mitään sellaista, mihin kannattaisi enää palata. Ei syytä hämmennykseen :)
Hannah, kiitos taas kerran lämpimistä sanoistasi!
Anna M., jep.
Lähetä kommentti