Ruotsi-Britannia 6-0

Katen ja Williamin vihkimistä katsellessani en voinut olla muistelematta Victorian ja Danielin viimekesäisiä häitä. Ruotsalaispari hehkui rakastuneisuutta ja onnea, mutta samaa en huomannut eilen vihityistä. Ei liikutuksen kyyneleitä, ei pitkiä katseita, ei helliä hipaisuja.

Ehkä tiukan protokollan säätelemä tilanne oli nuorelle parille niin kauhistuttava, että kaikki huomio oli keskitettävä siitä kunnialla selviytymiseen. Ainakin itse vihkiminen oli niin jäykän muodollinen, ettei se varmaankaan kannustanut tunteiden näyttämiseen. Tuomiopäivästä muistutettiin ja jumalanpelkoon kehotettiin, mutta rakkaudesta vihkipappi ei tainnut puhua halaistua sanaa.

Kyllä Vickanin ja Danielin häissä oli suurta tunnetta, iloa ja spontaanisuutta monin verroin enemmän kuin näissä eilisissä juhlallisuuksissa. Jos kuninkaalliset häät olisivat maaotteluita, sanoisin että Ruotsi voitti Englannin kuusnolla.

Vappua en tänä(kään) vuonna juhli mitenkään, mutta toivottelen aurinkoisia päiviä niille, jotka suomalaista työtä, ylioppiluutta tai kevään alkamista juhlivat!

Kolme kuvaa

Sain Raitapaidan Pirkolta tunnustuksen, johon liittyi kolmen kuvan haaste. Kiitos Pirkko!

Ideana oli siis julkaista kolme omaan elämään tavalla tai toisella liittyvää kuvaa ja kertoa niistä. Valitsin kolme kuvaa kolmesta eri maasta. Minulla on taipumus matkustaa yhä uudestaan ja uudestaan samoihin maihin ja kaupunkeihin. Kiinnyn ja rakastun niihin kuten ihmisiin, haluan tavata mahdollisimman usein tai edes silloin tällöin, tutustua ja syventyä.

Tämä kuva on Espanjan Andalucíasta, jossa olen viettänyt yli puoli vuotta elämästäni. Andalucíassa rakastan anteliasta aurinkoa, merta ja vuoria, sitruspuita, palmuja ja aniliininpunaisina hehkuvia ihmeköynnöksiä, Sierra Nevadan lumipeitteisiä huippuja, kaupunkien arabivaikutteita, Granadan Albaicinin kapeita kujia, hämäriä teeterioita ja tuaregien makeaa minttuteetä, Cádizin värikkäitä taloja, Gibraltarin apinoita, valtamerien kohtaamista Tarifan edustalla ja hyvällä säällä näkyvää Afrikan rannikkoa.

Tämä kuva on Italian Bolognasta. Rakastan erityisesti Firenzeä ja Ravennaa, mutta myös Riminin fellinimäistä vanhaa kaupunkia, Bolognan katettuja jalkakäytäviä ja Venetsiaa. Pizzaa, pastaa ja proseccoa, piazzoja ja palazzoja.

Roomassa ja Milanossa en ole koskaan käynyt. Toivoisin pääseväni joskus Veronaan. Ja Sisiliaan.

Alin kuva on Pariisista, joka on minulle pääkaupunkien ehdoton ykkönen. Monumentit ja katedraalit luovat komeat puitteet kaupungin suurimmalle nähtävyydelle, joka on sen kaduilla ja kortteleissa tapahtuva elämä itse. Monikulttuurinen Pariisi on niin täynnä aistittavaa, koettavaa ja löydettävää, ettei se koskaan tunnu jo nähdyltä. Toukokuussa teen kahdeksannen inspiraatiomatkani Pariisiin.

Tunnustus on tarkoitus jakaa eteenpäin kolmelle blogille, joten olkaapa hyvät Downshifter Molly, Vuoroveden Katja ja Hippokampustaja!

Keittiöhaaveita, osa 5

Kiva keittiö Helsingin Kampissa, Ruoholahden villoiksi kutsutussa puutalokorttelissa.  
Deko 8/2010, alkuperäiset kuvat Kristiina Kurronen.

Se on sitten kevät

Mietin tänään Marja-Liisa Vartion kirjoja ja niiden nimiä.
Se on sitten kevät
Hänen olivat linnut
Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö

Aloin muistella muitakin kauniita kirjannimiä.

En soisi sen päättyvän
Kyyhky ja unikko
Ja pesäpuu itki
Jumala on kauneus
Kuolismaantie
Laulu laululta pois
Ellei vehnänjyvä kuole
Kuin surmaisi satakielen
Maailma on sana
Samurai nukkuu
Niin kovaa se tuuli löi
Varjo tai kevyt valo
Maa on syntinen laulu
Solveigin laulu 
Ja meille jäi kiireetön ilta

Monet konjunktiolla alkavia. Useimmat kotimaisia. Senköhän takia halusin lukea nimenomaan kotimaista kirjallisuutta yliopistossa?

Kirjojen nimillä on aina ollut minulle suuri merkitys. Lapsena visioin tulevia kirjojani jo ennen kuin osasin kirjoittaa (ensimmäiset "kirjani" olenkin sanellut vanhempieni toimiessa kirjureina). Myös nimiä keksin varastoon: Pöllö joka ei huhuillut, Rusetti ei lähde päästäni, Varpaastani tulee verta. Ainakin viimeisestä minulla oli omakohtaista kokemusta, todennäköisesti myös keskimmäisestä.

Sattumalta törmäsin tänään nimipohdintaan myös täällä. Jennikin on mieltynyt Vartion kirjojen nimiin.

Entäs Sinä, minkä kirjan nimi aiheuttaa läikähdyksen sydänalassa?

Kuvat mökiltä.

Hiljaiseloa

Maailman seitsemänneksi vaikutusvaltaisimmaksi ihmiseksi on rankattu mies, jonka kehittelemässä mobiilipelissä ammutaan ritsalla pikkulintuja, jotka räjähtävät ilmalentonsa päätteeksi kappaleiksi. Elämme omituisia aikoja.

Tänä pääsiäisenä aion kuunnella elävien lintujen laulua, lukea kirjoja (ensimmäinen jo lopuillaan) ja olla mahdollisimman vähän koneella. Blogikin huilii hetken.

Levollisia päiviä kaikille teille!

Kuvat äitini kotoa.

Vanhat ystävykset

Kuva leikekirjastani.

Isäni sai tänään vieraan Helsingistä. Kyseessä oli vanha ystävä, joka oli lähtenyt varta vasten isääni tapaamaan, matkustanut ensin junalla ja sitten bussilla. Huonossa kunnossa hänkin, monenlaista vaivaa ja polvikin sökönä. "Piti tulla nyt, kun vielä pystyy", hän sanoi.

Minä kuskasin kaverukset syömään. Kepin kanssa kulkivat molemmat, toinen vähän toista hitaammin. Isä halusi tarjota sapuskat, syödä samaa kuin ystävänsä.

Ruokapöydässä keskusteltiin karjalanpiirakoista, joita kumpikin syö aamiaiseksi, toinen munavoilla, toinen Gotler-makkaralla. Isä kertoi valmistavansa munavoin nykyään sähkövispilällä. Kananmunan survominen haarukalla ottaa liikaa voimille ja "siihen menee koko päivä".

Sitten puhuttiin aamukahvinkeitosta, johon isällä kuluu tunti. Kun ystävä ihmetteli, mikä siinä niin kauan kestää, isä selosti yksityiskohtaisesti koko proseduurin, ja kyllähän se aikaavievältä kuulosti, kun pelkkä tapahtuman kuvailukin kesti toistakymmentä minuuttia.

Vaaleistakin puhuttiin, Jani Toivolasta ja Jussi Halla-Ahosta, siitä miten ystävä oli asunut lapsena sataman läheisyydessä ja nähnyt merimiehiä kaikkialta maailmasta. Nyt hän asuu Harjutorin laidalla ja näkee ikkunastaan Kotiharjun saunan edustalla vilvoittelevat saunojat.

Kylmästä ja lumisesta talvesta juttu luiskahti talvisotaan. Isä muisteli viettäneensä talvisodan kuukaudet Alavetelissä evakossa, mutta ei muistanut, oliko Pohjanmaalla silloin poikkeuksellisen kylmä. Molemmat kiittivät onneaan, kun eivät olleet koskaan joutuneet sotaan. "Mutta me olemme sodan lapsia", sanoi toinen.

Sitten veimme ystävän junalle ja hän lähti takaisin Helsinkiin. Kun oli vilkutettu hyvästiksi, isäni ihmetteli ääneen: "Kyllä se ihan minua varten tänne tuli, ei sillä ollut mitään muuta asiaa näille kulmille".

Kuva Kotiharjun saunan kotisivuilta.

Entäs nyt?

Kuva Annika Huettin ja Ulf Huett Nilssonin kirjasta Detaljer hemma.

Poliittista historiaa on nyt tehty ja jännitysnäytelmä oli vailla vertaa. Vaaleissa oli useita valopilkkuja, mutta niiden aiheuttama ilo uhkaa hukkua huolestuneisuuteen. Miten tästä eteenpäin, mihin suuntaan ja millä keinoin?

Nyt tuntuu entistäkin tärkeämmältä puolustaa tärkeiksi kokemiaan arvoja niin elämässä kuin blogissakin. Silläkin uhalla, ettei se kirvoita pelkkiä tykkäämisiä.

Kotikatsomo

Olen aina rakastanut vaalilähetyksiä. Isoon pajaan saapuvien puoluejohtajien jännittyneitä ilmeitä, politiikan toimittajien ylöskäärittyjä hihoja, Tarmo Ropposta ja Sami Borgia. Historian siipien havinaa.

Kyyneliäkin olen vaaleja valvoessani tirauttanut, ainakin silloin kun Suomi sai ensimmäisen naispresidenttinsä, joka oli kaiken kukkuraksi kirkkoon kuulumaton ja naimaton yksinhuoltaja. Harvoin olen ollut niin ylpeä suomalaisuudestani, suomalaisten äänestäjien ennakkoluulottomuudesta ja epäsovinnaisuudesta.

Vaaleilla oli osuutta jopa ensirakkauteni syttymiseen. Oli ihmeellistä tavata toinen 17-vuotias, joka oli intohimoisen kiinnostunut silloisista presidentinvaaleista (Ahtisaari-Rehn) ja halusi katsoa kanssani tuloslähetystä pikkutunneille asti. Kyseinen ilta oli ensimmäinen sovittu tapaamisemme. Siitä kului vielä viikko ensisuudelmaan, mutta kyllä nuo vaalivalvojaiset sinetöivät (neljä vuotta kestäneen) kohtalomme.

Tätä iltaa odotan yhtä suurella innolla ja mielenkiinnolla kuin kaikkia aikaisempiakin vaalilähetyksiä. Ehkä jopa suuremmalla.

Äänestysiloa ja jännittävää vaali-iltaa teille kaikille!

And The Winner Is...

En ollut ihan vakuuttunut matemaatikkosiippani arvontakonsteista. Hän ehdotti kolikkoa, noppaa ja sekuntikelloa. Kaikilla näillä voittajan olisi pystynyt arpomaan, mutta sinänsä näppärää sekunnin sadasosa-kikkaa lukuun ottamatta konstit vaikuttivat aika mutkikkailta.

Minullakin oli yksi idea: olisin pyytänyt arvonnan virallista valvojaa sanomaan yhden luvun väliltä 1-48 ja jos luku olisi ollut vaikkapa 7, seitsemännen kommentin jättänyt olisi ollut voittaja. Mutta kotimatemaatikkoni osoitti ideani kehnouden:

"Silloinhan ensimmäisenä arvontaan osallistuneella ei olisi mitään mahdollisuuksia."
Minä: "Miten niin? Tuleehan luku yksi lottoarvonnassakin ihan yhtä suurella todennäköisyydellä kuin mikä tahansa muukin luku."
A-P: "Mutta ihminen ei ole lottokone. Ihminen sanoisi todennäköisimmin jonkun luvun sieltä keskeltä".

Joten se siitä ideasta.

Loppujen lopuksi päädyin arpomaan voittajan ihan omine nokkineni, sillä perinteisellä tavalla. Eli osallistujien nimet liplappusille, laput hattivattikulhoon ja sitä rataa. Aika jännittävää oikeastaan. Ja hattivattikulhosta nostamassani lapussa luki...

                              ...Omenaminttu!

Paljon onnea! Paas laittaen mulle meiliä ja kerro mihin osoitteeseen voin postittaa voittosi: meijerielamaa@gmail.com

Pukua ulkoiluttamassa

Käytiin tänään ostamassa A-P:lle puku. Tänä keväänä juhlitaan ainakin yksiä häitä ja yksiä 80-vuotispäiviä, kesäkuussa isoisäni 100-vuotispäivää. Vanha puku kiristi ja puristi, uusi istuu kuin hansikas.

Illalla vietiin puku sen ensimmäiseen juhlatilaisuuteen. Visiitti jäi lyhyeksi, koska istumapaikat olivat menneet eikä puku olisi jaksanut seistä kahta ja puolta tuntia. Autossa löysättiin kravattia ja potkittiin pikkukengät jaloista. Otettiin keula kohti kotia, tehtiin pari mutkaa matkaan, nuuhkittiin kevättä ja paistateltiin ilta-auringossa ilman takkia. Autostereoissa tätä.

Detaljer hemma

Huomasin joskus viime vuoden lopulla kirjaston Sköna hem-lehdestä pienen jutun Annika Huettin ja Ulf Huett Nilssonin kirjasta Detaljer hemma. Kiinnostuin ja kävin selailemassa kirjaa verkkokaupassa, ihastuin ja tilasin. Jostain syystä olen unohtanut intoilla siitä täällä blogissa.

Kerrankin sisustuskirja, jossa on tavallisten ihmisten tavallisia -mutta kivoja- koteja! Kodit näyttävät asutuilta ja niitä on sisustettu pikemminkin rakkaudella kuin rahalla. Kaikkia koteja ei ole edes varsinaisesti sisustettu, ne ovat vain muotoutuneet mukavannäköisiksi, niin kuin kivoilla kodeilla usein on tapana.

Retron ystävälle kirja on todellinen runsaudensarvi, sympaattisilla yksityiskohdilla lastattu. Siinä on paljon samaa kuin japanilaisen Paumesin ihanissa pikku kirjasissa (joita hyllyssäni on myös muutamia), mutta ruotsalaisten teoksessa on ehkä enemmän rosoa, epäjärjestystä ja nukkavierua.

Kuvissa ei näy oikeastaan mitään kallista. Sen sijaan ne pursuilevat kodikasta tunnelmaa, kekseliäisyyttä, värejä ja vanhoja esineitä. Tavaroita, joista on välitetty ♥

P.S. Vielä ehtii osallistua arvontaan!

Kiitos...

...kaikille teille, jotka kommentoitte edelliseen postaukseen. A-P on Pietarissa ja ystävän kanssa käydystä pitkästä puhelinkeskustelusta (kiitos Johanna!) huolimatta olen selvästi kaivannut kokemuksen perusteellisempaa purkamista ja jakamista. Kiitos kun teidän avullanne sain sen tehdä, nyt on jo paljon parempi olo. Kuva: Clare Melinsky.

Sieltä väliltä

Olen kirjoittanut kaupungista ja maaseudusta, mutta nytpä kerron tarinan sieltä väliltä. Tästä tarinasta ei tule hyvä mieli, joten pelkän positiivisen perässä kulkevien kannattaa lopettaa lukeminen tähän.

Kuten tiedätte, kuljen meijerin ja Helsingin väliä junalla. Lähijunalla, joka on aika erilainen matkustusympäristö kuin InterCity tai Pendolino. Tähän saakka matkat ovat sujuneet rauhallisesti, mutta sunnuntaina jouduin todistamaan välikohtausta, joka ei vieläkään (yli vuorokautta myöhemmin) suostu väistymään mielestä.

Täpötäydessä junassa matkusti liputta nuori mies, jonka päihtymys lienee ollut jostain muusta kuin keskioluesta peräisin. Kun konduktöörit (molemmat naisia) pyysivät miestä poistumaan junasta, mies kävi toisen konduktöörin kimppuun ja käytti myös kaasusumutinta. Syntyi paniikki ja ihmiset lähtivät ryntäämään kauemmas, pakoon, ulos.

Onneksi junasta löytyi henkilö, joka uskalsi mennä kohti, auttaa. Hän sai riehujan taltutettua, mutta kokonaan pelko ei väistynyt ennen kuin poliisit varttituntia myöhemmin saapuivat paikalle. Siihen asti seisoimme asemalaiturilla, puolimatkassa kaupungista maalle.

Kun päivittelin tapahtunutta toiselle naiskonduktöörille, hän sanoi ettei tämä ollut ensimmäinen eikä varmasti viimeinen kerta. Hänen vaaleat hiuksensa olivat punaisen paprikasumutteen värjäämät, kasvot kalmankalpeat, mutta tomerasti hän kantoi vastuuta tilanteesta, huolehti säikähtäneistä matkustajista ja matkan jatkumisesta.

Pahiten taisi pelästyä yksin matkustanut nuori mies, jolla oli Downin syndrooma. Hän itki lohduttomasti vielä pitkään sen jälkeen, kun tuuletettu juna oli taas nytkähtänyt liikkeelle. Kanssamatkustajat yrittivät puhua hänelle rauhoittavasti, vastapäätä istuvat kovispojatkin keksiä jotain rohkaisevaa.

Nuoren miehen hätä särki sydäntäni, mutta vastapäisten nuorten miesten kömpelö yritys lohduttaa lämmitti. Tilanteessa pilkahtanut toivo oli sen synkän pilven hopeareunus.

Ajattelen, että nuoren miehen itkussa oli tavallaan meidän kaikkien paikalla olleiden itku ja järkytys. Kaikista meistä tuntui siltä, vaikka hillitsimme tunteemme ja nielaisimme itkumme. Sen sijaan puhuimme, yksin matkustavat ventovieraille vierustovereilleen, puhkesimme puhumaan kuin pullosta päästetyt henget. Se tuntui suorastaan välttämättömältä.

Kun luin tapauksen (virheellistä) uutisointia, silmiini osui VR:n turvallisuuspäällikön lause: "Konduktöörit joutuvat työtehtävissä noin kerran viikossa väkivaltatilanteeseen". Kerran viikossa.

Tätä menoa lähijuniin ei kohta saada konduktöörejä eikä linja-autoihin kuljettajia. Oman auton ostaminen ei ole ikinä tuntunut niin houkuttelevalta ajatukselta kuin nyt.

Pöytä koreaksi

Ehkä parasta kaupungissa on ruoka. Korealainen, nepalilainen, intialainen, venäläinen, välimerellinen. Suurinta kaupunkiluksusta on käydä syömässä hyvin. Ei hienosti mutta hyvin, hyvää. Jotain sellaista, joka ruokkii kehon lisäksi mieltä. Pysäyttäviä makuja.

Ruoka on toki hyvää maallakin, parempaakin usein. Mutta siellä se täytyy osata itse tehdä ja laittaa hyvin. Minä en aina osaa.

Tänään syötiin korealaista bibimbappia. Ai että se on hyvää. Vaikka tekisin penttilinkolat ja erakoituisin kokonaan maalle murjottamaan (mikä on käynyt mielessä tänäänkin), junailisin itseni aina välillä kaupunkiin syömään bibimbappia.

Tämän kyltin bongasin viime kesänä Tukholmassa.

Pieni hei

Country Living 3/2011

Helsingin hulinassa. Vastasin eilen kolme kertaa samaan kysymykseen. Tai ei se ollut joka kerta ihan sama, sanasta sanaan, mutta oli se kuitenkin. Eikö siellä maalla ole tylsää?, minulta kysyttiin. Kysymystä seurasi tai sitä edelsi katse, joka sisälsi epäuskoa ja ihmetystä. Kyllä siellä maalla on pakko olla aivan kuolettavan tylsää. Miten se on itsensä sinne haudannut, nuori ihminen.

Kävin katsomassa tämän. Loppuviikko menee täällä.

Vaalimietteitä

Minun on käytävä tällä viikolla ennakkoäänestämässä, koska varsinaisena vaalipäivänä vien isän äänestämään ja vaalipiiriemme välillä on 140 kilometriä. En ole koskaan ollut järin puolueuskollinen, vaan jakanut elämäni äänet kolmen eri puolueen kesken. Näiden kolmen arvot ovat resonoineet omieni kanssa.

Kaikilla kolmella on jälleen useita hyviä ehdokkaita, joten valinnasta tulee vaikea. Lueskelen ehdokkaiden painotuksia, pohdiskelen poliittista kokonaistilannetta ja yritän sijoittaa ääneni viisaasti. Loppuviimeksi asian ratkaissee kuitenkin se sama gut feeling, joka useimmat asiat tässä elämässä ratkaisee.

Yhden vaalikoneen kysymyksiin vastailin, mutta kaiken kaikkiaan en ole kauhean innostunut vaalikoneista. Ainakaan jos oma äänestyspäätös sinetöidään pelkästään niiden antamien tulosten perusteella. Pelkään, että koneiden kysymyspatteristojen avulla yksinkertaistetaan monimutkaisia asioita.

Kuinka monella meistä on niin loppuun asti ajateltu mielipide kaikista vaalikoneiden esittämistä kysymyksistä, että ehdokkaiden samanmielisyttä niistä kannattaa pitää ratkaisevana kriteerinä?

Minusta vaalikoneisiin käytetylle ajalle voi keksiä myös hedelmällisempää käyttöä. Puolueiden kotisivuilta löytyy tietoa sekä puolueiden että yksittäisten ehdokkaiden painotuksista. Useimmilla ehdokkailla on myös omat kotisivut, joiden teksteissä he avaavat omia kantojaan. Syvällisempi tutustuminen ehdokkaiden näkemyksiin avartaa omaa (poliittista) ajattelua.

Tällainen ehdokkaanetsintämetodi edellyttää tietysti sitä, että jonkinlainen poliittinen suuntautuminen on jo olemassa eikä sen löytääkseen tarvitse turvautua vaalikoneisiin. Muuten läpikäytäviä olisi yksinkertaisesti liikaa. 

Nyt keittelen pannullisen Rooibos-teetä ja jatkan politiikan kentällä surffailua. Ihan hyvä että sellaistakin tulee harrastettua edes näin vaalien alla.

P.S. Aamupäivällä surffaillessani törmäsin aika mukavaan juttuun täällä. Vihreiden Leo Stranius listaa blogissaan "hyviä ympäristötyyppejä" muista puolueista (kuin Vihreistä). Vinkeillään hän haluaa jeesata niitä ympäristöasioista kiinnostuneita helsinkiläisiä, jotka eivät tällä kertaa halua äänestää vihreitä.