Välitän tavaroista

Minulle on jäänyt mieleen eräs tänne blogiin jätetty kommentti, joka sisälsi lauseen: en välitä tavarasta. Ymmärrän, mitä kirjoittaja lauseella tarkoitti, olihan puhe kulutuksesta ja kohtuullistamisesta. Tavallaan olen tietysti ihan samoilla linjoilla. Mutta jos tarkastelen tuota mieleeni takertunutta lausetta irrallisena toteamuksena, huomaan hangoittelevani vastaan. Minä nimittäin välitän tavarasta.

Kirjoitin tästä samasta aiheesta jo huhtikuussa otsikolla Rakkaudesta tavaraan, mutta silloin tätä blogia ei tainnut vielä kukaan lukea. Nyt kun siellä on todistetusti ainakin jokunen silmäpari, otan asian uudemman kerran puheeksi.

Keväinen pohdintani inspiroitui Ville Seurin Hesariin kirjoittamasta kolumnista "Miten taistella tavaratulvaa vastaan?", jossa toimittaja valitteli lapsiperheiden tavarapaljoutta ja kaupunkiasumiseen liittyvää varastotilan puutetta. Seuri totesi jutussaan, että toisaalta juuri kaupunkiasumisen ahtaus rajoittaa tavaratulvaa, koska tavaroille ei ole paikkoja.

Kolumnissa siteerattiin myös esseisti Antti Nyléniä, jonka mukaan kulutuskulttuuri ei juonnu rakkaudesta tavaraan, vaan siitä, ettei tavaroita rakasteta riittävästi. "Kun tavaraan ei synny tunnesidettä, sitä voi ostaa ja korvata uudella nopeassa tahdissa". Etenkin jos rahaa on tuhlattavaksi asti.

Kirjoitin huhtikuussa näin:

"Kulutuskulttuurin vastavoiman ei tarvitse olla askeettista antimaterialismia. Kiintymällä esineisiin ja antamalla niille merkityksiä vieroitumme kuin huomaamattamme kertakäyttökulttuurista ja tunteettomasta kuluttamisesta. Se alkaa tuntua vastenmieliseltä.

Koska tunneside vaatii usein aikaa tai tarinan syntyäkseen, eikä sitä voi syntyä kaikkeen ja kaikkiin (kuten ihmissuhteista tiedämme), suurin osa tavarasta menettää kiinnostavuutensa ja laatu korvaa määrän kulutuksessa. Laadulla tarkoitan tässä juuri merkityksellisyyttä, en hintaa tai tiettyä brändiä.

Paras tapa saada tila riittämään on luopua kaikesta turhasta tai merkityksettömästä ja jättää jäljelle vain rakasta ja tarpeellista. Näiden ominaisuuksien ei tarvitse esiintyä samoissa esineissä.  Perunankuorimaveitsi on tarpeellinen, mutta sen ei tarvitse olla rakas. Koriste-esine voi olla rakas, vaikka olisikin näennäisesti tarpeeton."

Ylläsanotusta on kulunut kohta vuosi. Ostamiskynnys on korkeammalla kuin koskaan aikaisemmin. Se ei johdu pelkästään resurssien rajallisuudesta vaan siitä, että jokainen omaisuudekseni pyrkivä tavara käy läpi jonkinlaisen mentaalisen skannauksen. Harva sen lopulta läpäisee. En halua tuhlata rahaa oikeastaan mihinkään, mitä en välttämättä tarvitse tai halua tai minkä saisin ilmaiseksi käyttööni esimerkiksi kirjastosta.

Toisaalta en myöskään halua uhrata kaappien raivaamiselle enempää aikaa ja energiaa, kuin on kohtuullista. Tavaroiden lajittelusta ja karsimisesta voi tehdä itselleen päähänpinttymän, mutta minusta silloin joutuu ojasta allikkoon. Tavaroista eroonhankkiutuminen kun voi muodostua samanlaiseksi pakkomielteiseksi onnenetsinnäksi kuin shoppailu, mikäli materianhallinnalla tavoitellaan täydellistä elämänhallintaa. Tai täydellistä mitä tahansa.

Myös oman kuluttamisen huolelliseen reflektointiin voisi tietysti kulua suhteettoman paljon aikaa ja energiaa, jos pyörisi jatkuvasti kaupoilla ja altistaisi itsensä kulutusmahdollisuuksille. Käyn kuitenkin niin harvoin muissa kuin ruokakaupoissa, että harkinta on helposti toteutettavissa. Pieniä, muutaman euron heräteostoksia sallin itselleni huolettomammin jo senkin takia, ettei ostamisesta pidättäytyminen tuntuisi liian ehdottomalta tai ankaralta ja kääntyisi siten itseään vastaan.

Olen ympäröinyt itseni esineillä, jotka tuottavat päivittäistä iloa ja nautintoa. Arvostan esineiden funktionaalisuutta: villasukkien lämmittävyyttä, teekupin muotoa, kynän pehmeää ja tahraamatonta mustetta. Yhtä tärkeitä ovat sielua hellivät: keraaminen lintu ikkunalaudalla, taulut seinillä ja kansien väliin kätkeytyvät, jo koetut ja vielä tutkimattomat maailmat.

Uskon, että tie maltillisempaan kulutukseen kulkee nimenomaan tavaroista välittämisen kautta. Tunneside saa kunnostamaan vanhaa ja kaihtamaan kertakäyttöisyyttä. Mikä tahansa moska ei kelpaa. Luonnon näkökulmasta nirsous on hyve.

Itseäni olen ohjeistanut näin:

Päätä mitä haluat omistaa ja luovu vähitellen muusta. 

Nauti ja pidä huolta tavaroistasi, käytä ja vaali niitä. 

Ennen kuin ostat uutta, esitä itsellesi ns. kesäkissakysymys: jaksatko huolehtia tästä tavarasta myös jatkossa?

Naisten vuoro

Petriinan blogista löysin jo aikaa sitten naiskirjailijahaasteen, joka oli saanut alkunsa Saran kirjoista. Sara oli huomannut, että sanomalehdissä ja sosiaalisessa mediassa pyörinyt 100 kirjaa, jotka jokaisen olisi luettava ennen kuolemaansa-lista koostui enimmäkseen miesten kirjoittamista kirjoista, ja koonnut oman listansa pelkästään naiskirjailijoiden teoksista.

Koska kaihdan kaikenlaista kanonisointia sekä pitäisi- ja tulisi-alkuisia kehotuksia, innostuin Petriinan ja Lumiomenan tavasta soveltaa listaa: he luettelivat kumpikin 50 itselleen tärkeää naiskirjailijan kirjoittamaa teosta. Minä sovellan tätä edelleen, ja listaan vain 20 erityisen mieleenpainuvaa.

Merkillepantavaa on se, että useimmat listani kirjoista olen lukenut nuoruudessani. Ehkä kirjat muovaavat kasvavaa ihmistä eri tavalla kuin kasvamisessaan jo hidastunutta aikuista. Olen tottakai aikuisiälläkin lukenut lukuisia vaikuttavia kirjoja, mutta niillä on keskenään tasa-arvoisempi asema mieleni arkistoissa. Ne ovat ikään kuin asettuneet hyviksi kirjoiksi toisten hyvien joukkoon.

Listani kirjat ovat olleet jollain tapaa käänteentekeviä omassa elämässäni: ne ovat jättäneet jäljen, muokanneet arvomaailmaa, kulkeneet mukana, muuttuneet talismaaneiksi, avanneet silmät jonkin asian suhteen, lohduttaneet, saaneet innostumaan uudesta kirjallisuuden lajista tai pakottaneet kirjoittamaan itse.

1. Margery Williams: Samettipupu 
2. Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli
3. Hellevi Salminen: Sivari
4. Rauha S. Virtanen: Seljan tytöt (koko sarja)
5. Harriet Beecher-Stowe: Setä Tuomon tupa
6. Leena Krohn: Ihmisen vaatteissa
7. S.E.Hinton: Me kolme ja jengi
8. Veronika Pimenoff: Loistava Helena
9. Annika Idström: Veljeni Sebastian
10. Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
11. Sylvia Plath: Lasikellon alla
12. Agatha Christie: Neiti Marple-sarja
13. Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu
14. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen
15. Sirkka Turkka: Niin kovaa se tuuli löi
16. Tua Forsström: Hevosten parissa vietetyn yön jälkeen
17. Kyllikki Villa: Pakomatkalla
18. Pirkko Saisio: Voimattomuus
19. Louise Penny: Naivistin kuolema
20. Elina Brotherus: Decisive Days

Setä Tuomon tupa oli ensimmäinen kirja, jota lukiessani muistan itkeneeni. Ajan ja paikankin muistan, istuin 50-luvulla rakennetun omakotitalomme verannalla iso kirja sylissäni, kun itku tuli. Ulko-ovi oli auki, piha vihreä. Rotusyrjinnän sietämätön vääryys ja orjuuden epäoikeudenmukaisuus aiheuttivat ennenkokemattoman tunnekuohun tehdaspaikkakunnan tytön sisimmässä.

Olin nähnyt ehkä yhden tummaihoisen ihmisen siihen astisen elämäni aikana, mutta minusta tuli kiihkeä apartheidin vastustaja. Koulussa pidin esitelmän Harriet Beecher-Stowesta ja muutamaa vuotta myöhemmin pakolaisista. Heitä kävin haastattelemassa entisen hotellin tiloihin perustetussa vastaanottokeskuksessa, vuosi oli 1990.

Isotätini kanssa kävin naapurikaupungissa katsomassa Huuto vapaudelle-elokuvan, joka oli lähes yhtä järisyttävä kokemus kuin Setä Tuomon tupa. Hiukan vanhempana muistan maanneeni lattialla ja kuunnelleeni kun Peter Gabriel lauloi radiossa Steve Bikosta.
                
Äiti osti Leena Krohnin Ihmisen vaatteissa-kirjan minulle, kun lähdin 15-vuotiaana vaihto-oppilaaksi. Se oli lohtukirjani, eräänlainen amuletti, viisas pieni helmi kirjaksi, edelleen rakas.

Elina Brotheruksen Decisive Days-valokuvakirjaa kävin hypistelemässä Akateemisen kirjakaupan kolmannessa kerroksessa vuoden päivät, ennen kuin raaskin ostaa sen. Kirjasta tuli jonkinlainen pakopaikka. Työpäivän jälkeen saatoin poiketa Akateemiseen vain selatakseni kirjaa hetkisen ennen kotiinmenoa. Kuvien avulla sain kosketuksen johonkin, joka muuten tuntui vellovan vailla hahmoa ja nimeä, painaen ja puristaen.

Jokaisesta voisin sanoa. S.E. Hintonin nuortenkirjat ovat täydellisiä, siten haluaisin itsekin kirjoittaa. Selja-sarjan luin monta kertaa ja kirjoitin siitä oman versionikin, vain päästäkseni takaisin Rauha S. Virtasen luomaan maailmaan. Dekkarin toinen tuleminen elämääni on osittain Louise Pennyn ansiota, siitä ensimmäisestä tulemisesta vastasi Agatha Christie.

Ja jos minulla olisi idoli, se olisi Sirkka Turkka.

Kuva leikekirjastani
(Sirkka Turkan haastattelu Hesarin kuukausiliitteessä joskus vuosia sitten)

Brumbo ja tähdet

Yksi rakkaimmista lastenkirjoistani kertoi teddykarhun yöllisestä avaruusseikkailusta. Osasin kaikki kirjan kuvat ja aukeamat ulkoa. Jossain vaiheessa kirja katosi, annoin sen kadota.

Viime kesänä minulle tuli pakottava tarve löytää tuo kirja uudestaan. Muistin, että nallekarhun nimi oli Dumbo. Sama nimi kuin Disneyn norsulla siis. Mutta ei sillä nimellä löytynyt mistään mitään muuta kuin niitä norsuja. Kun valitin ongelmaani äidilleni, hän tokaisi: "Eihän se mikään Dumbo ollut vaan Drumbo!".

Mutta Drumboa Google ei tuntenut lainkaan. Kärsivällisesti etsin nallea heinäsuovasta, kunnes lopulta törmäsin viestiketjuun, jossa joku toinenkin haikaili Drumbon perään. Viesti oli herättänyt vastakaikua, muillakin oli hataria muistikuvia Drumbosta. Sitten keskusteluun liittyi mukaan joku, jolla oli varmaa tietoa. Teddykarhun nimi ei ollutkaan Drumbo vaan Brumbo. Niinpä tietysti!

Alkoi Brumbon metsästys. Kirjastosta kirjaa ei enää saanut, eikä lupaavalta näyttänyt muutenkaan. Kunnes tupsahdin ruotsalaiseen nettiantikvariaattiin, jossa myytiin alkuperäistä Brumbo och stjärnorna-teosta, sen ensipainosta vuodelta 1947.

Tilasin kirjan itselleni syntymäpäivälahjaksi. Brumbon on kuvittanut Lucie Lundberg ja kirjoittanut Gallie Akerhielm. Tässä järjestyksessä, myös kirjan kansilehdellä. Brumbo ja tähdet on nimenomaan kuvakirja, maagisten piirrosten ja värien juhlaa. Olemme taas yhdessä.

Tunnustan

Sain Marikalta ja Marikilta ihanilla saatesanoilla myönnetyt tunnustukset. Kiitos molemmille sekä kannustuksesta että –Marikin sanoin– hyvästä virtuaaliseurasta!

Tunnustusten mukana tuli haaste kertoa seitsemän asiaa itsestään. Tunnustan, että:

1. Olen suorittaja. Se ei onneksi päde kaikilla elämän osa-alueilla. Hyvä esimerkki suorittamisestani on se, että olen jo vuosikausia merkannut kaikki lukemani kirjat pieneen, kukkakantiseen muistikirjaan. Nautin siitä hetkestä, kun saan raapustaa kirjan nimen sinne, toisin sanoen kuitata sen suoritetuksi.

2. Olen myös laiska. Sekään ei onneksi päde ihan kaikilla elämän osa-alueilla, tai ei ainakaan joka hetki. Toisinaan puolustaudun sillä, että olen horoskoopissa leijona.

3. Olen hidas ja ehkä turhankin perusteellinen lukija. Pystyn kyllä lukemaan myös kursorisesti ja omaksumaan asioita tarvittaessa hyvinkin nopeasti, mutta silloin en miellä varsinaisesti lukeneeni kirjaa eli en pääse merkkaamaan sitä kukkakantiseen muistikirjaani.

4. Tykkään lukea englanniksi, koska silloin olen vapaampi kaiken ymmärtämisen ja sisäistämisen paineista ja kielen alituisesta kuulostelusta.

Omaan äidinkieleensä intohimoisesti tai pakkomielteisesti suhtautuvalle ihmiselle vieraalla kielellä lukeminen on rentouttavaa. Kun en kuitenkaan voi ymmärtää joka ikistä lukemaani sanaa, voin heittää perusteellisuuteni hetkeksi syrjään ja lukea vauhdikkaammin.

5. Minulla on useimmiten pari kolme kirjaa kesken. Kirjojen on hyvä olla keskenään erityyppisiä, niin että jos yksi ei jollain hetkellä nappaa, voi vaihtaa toiseen. Jos menossa on vain yksi kirja ja se ei ikinä nappaa, lukeminen voi tyssätä kokonaan pitkäksi aikaa.

6. Kirjoja myös jää kesken, mikä on tietysti valitettava tappio suorittajaluonteelle (ja kukkakantiselle muistikirjalle).

7. Rakastan Coca-Colaa. Vaikka se on amerikkalaisen imperialismin symboli, lihottaa ja turmelee hampaat. Olen kokeillut lighteja, zeroja ja lähes kaikkia kokiksen halpisversioita, mutta yksikään ei yllä lähellekään sen aidon ja alkuperäisen makua.

Tällä hetkellä sukkuloin näiden kolmen kirjan väliä.

Tunnustusten eteenpäin jakaminen on hirmuisen vaikeaa, jos sitä rupeaa oikein miettimään. Miten ensinnäkin valita kaikkien kivojen ja kiinnostavien blogien joukosta seitsemän, millä perusteella ja miten rajaten? Kun sitten jollain logiikalla saa joukon kasaan, alkaa pohdinta: tämähän on tainnut jo saada näitä, tämä ehkä vaivaantuu tai stressaantuu koko tunnustuksesta, jne.

Enempiä miettimättä, taustoja tutkimatta ja pitemmittä puheitta annan tunnustusta seuraaville blogeille, joista kaikista tykkään:

Töppövilla
Uneksin arkana
Kosmonautti
Omenaminttu
Kaksi kotia
Hiljan päivät
Unelmaelämää?

Lainaan taas Marikkia: mitään velvollisuuksia tähän ei liity. Vaikka mieluusti tietysti lukisin ne seitsemän asiaa teistä jokaisesta.

*edit* Osaisiko joku muuten kertoa, miksi en enää onnistu kirjautumaan kenellekään lukijaksi omalla nimelläni ja kuvallani? Anonyyminä onnistuu kyllä, mutta silloin ei tosiaan näy edes nimi.

Purnauskis

Piti päivittää harvemmin ja nyt postailen kuin viimeistä päivää. Mutta haluan purnata, ja se on kai viisainta tehdä ihan omalla tontilla. Ja ylipäätään tehdä, ettei kiukku kerry jonnekin viattoman kroppani uumeniin tekemään salakavalia tuhojaan.

Minua on jo tovin sapettanut se, miten häikäilemättömästi vanhempia ihmisiä yritetään puijata, toisin sanoen nyhtää heiltä rahaa.

Muutama tuore esimerkki: isälleni (76 v.) oli soittanut puhelinmyyjä, joka halusi kaupata kirjan. Siis ei kirjasarjaa, vaan yhden kirjan. Sen hinta oli 300 euroa, mutta isäni olisi saanut ostaa sen 89 eurolla. Iskä oli jutellut soittajan kanssa melko pitkään, ennen kuin hänelle oli selvinnyt, että hänelle yritettiin myydä jotain.

Viime talven lumityöntekijä oli palkattu sopimuksella: kun lunta sataa, lumityöntekijä tulee kolaamaan, ilman erillistä soittoa. Kaveri kävi muutaman kerran talven aikana, pitäen pisimmillään neljän viikon tauon. Muistatte millainen talvi se oli, melkein yhtä luminen kuin tämäkin. Viiden minuutin pyrähdyksestä mies veloitti tunnin liksan, lähes 30 euroa. Syksyllä hän tuli taas tarjoamaan palveluksiaan, mutta isä osasi onneksi sanoa ei. (Nyt on hyvä ja tunnollinen lumimies, joka tekee mitä on sovittu, kohtuuhintaan.)

Puhelinliittymää on tyrkytetty aggressiivisesti, laskuissa on omituisia lisiä, ateriapalvelun tuomat ruoka-annokset sisältävät ruokalusikallisen lihaa ja koostuvat muuten perunasta. Aterian hinta nousi vuodenvaihteessa lähemmäs kahdeksaa euroa.

Isä lopetti Hesarin tilauksen, koska ei jaksa enää lukea sitä. Sieltä soitetaan vähän väliä. Ystävällisiä ovat kuulemma. Äitini (64 v.) ylipuhuttiin tilaamaan sama aikakauslehti kahteen kertaan, kun hän ei muistanut kyseisen lehden jo kertaalleen (puhelinmyyjältä) tilanneensa.

Tänään tuli viimeviikkoisen putkihaaverin lasku. Tämä nyt ei ehkä (?) liity asiakkaan ikään, mutta sallikaa minun silti ihmetellä. Lasku oli yli 700 euroa, josta lähes 200 euroa aiheutui siitä, että erehdyin soittamaan putkifirmaan virka-ajan ulkopuolella, toisin sanoen päivystykseen. Sekin olisi ihan ok, mikäli päivystäjä olisi tehnyt asialle jotain heti samana iltana, mutta hän kävi vain paikan päällä toteamassa, ettei hänellä ole edes tarvittavia työkaluja mukana. Että hän palaa asiaan aamulla. Tälle täysin turhalle pikavisiitille tuli siis hintaa lähemmäs parisataa euroa. Ei mahdu kaaliini.

Että näin. Nyt otan vähän viiniä.

Tästä meinasi tulla blogin historian ensimmäinen kuvaton postaus, kun ei omasta arkistosta oikein löytynyt mitään aihepiiriin sopivaa (heh). Mutta laitoinpa tähän sitten loppukevennykseksi Kimmo Kaivannon suunnitteleman hienon julisteen vuodelta 1962. Tämä ja paljon muuta tekstiili- ja julistefaneja kiinnostavaa löytyy Tekstiiliteollisuusmuseon verkkonäyttelystä Tekstiilejä Tampereelta.

P.S. Olen muuten saanut ihania tunnustuksia ja kiinnostavia haasteita, mutta palaan niihin paremmalla tuulella.

Hyvän päivän ilta

Tänään on ollut hyvä päivä. Heräsin jo kahdeksalta, lähes olemattomien yöunien jälkeen, mutta täynnä tarmoa. Naputtelin pari keskeneräistä juttua valmiiksi, valkkasin niihin kuvat ja lähetin maailmalle.

Ykkösen aamu-tv piti seuraa taustalla, koskakohan olisin viimeksi katsonut sitä reaaliaikaisesti enkä iltapäiväkoosteena? Tai edes iltapäiväkoosteena? Siellä oli se naistoimittaja, josta en aluksi tykännyt yhtään, mutta josta tuli sittemmin suosikkini. Ja uusi, lupsakka miestoimittaja. Ja presidentti.

Kiertelin heti aamutuimaan blogeissa ja uudemman kerran iltapäivällä. Koin oikein hyvän mielen humauksen parissakin paikassa. Hymy korvissa keittelin teetä ja söin tuoretta jättijuustosarvea (juustosarvitaksi toi). Sovin yhdestä uudesta haastattelusta.

Lueskelin postin eilen tuomaa lehteä ja otin siitä kuvia teidänkin iloksenne. Tykkään tämän lehden kotikuvista ja muistakin kuvista edelleen eniten. Paljon lintuja ♥

Eilen oli hyvä kohtaaminen. Ilmassa on alkuvuoden raikkautta, uuden uumoilua, intoa ja optimismia. Kinoksista huolimatta tunnen kulkevani kohti kevättä, valoa, ystävyyttäkin.

Hyviä päiviä teille kaikille!

Joku hienon hieno liikkuu

Sköna hem, 8/2010

Kirjoitin viime viikolla lumouksen haihtumisesta. Kiitos teidän, taivaalta sataneen puhtaan lumen, otettaan kiristäneen pakkasen, ravitsevan runsauden ja lumovoimaisen laulun koen löytäneeni tien takaisin taikapiiriin.

Kädellisen päiväkirjassa törmäsin tekstiin ja siitä versonneeseen keskusteluun, joka oikeasti liikutti jotain jossain. Rikonkohan blogietikettiä, jos lainaan kommenttien puolelta? Maahiska siellä puki sanoiksi minunkin kokemukseni:

"Minusta kiehtovimmat blogit antavat ihmisen äänen kuulua, hellästi, hiljaa, kimpaantuneena, akuutisti, harkiten ja täydestä sydämestä", hän sanoi.

Junikan sanoja jäi puolestaan pohtimaan Kädellisen päiväkirjaa pitävä Liisa, ja hienosti pohtikin:

"Jäin kuitenkin erityisesti miettimään tuota Junikan ajatusta siitä että tulee antaa suhteille mahdollisuus kasvaa myös täällä virtuaalimaailmassa. (...) Ihan varmasti on niin, että pitkäjänteisyys ihmissuhteissa palkitaan täälläkin. Se rikastaa ja kasvattaa, kun antaa suhteiden muuttua ja kehittyä omaan tahtiinsa. On hienoa saada seurata ajatusten kehittymistä ja muuntumista ja erityisen arvokasta on, kun saa toisten ajatuksista ja kommenteista peilipinnan omille ihmettelyilleen". 

Uumoilen paradigman muutosta omassa bloggaamisessani. Alkaa tuntua siltä, että antoisinta, hedelmällisintä ja vastavuoroisinta olisi lähteä liikkeelle, jalkautua useammin (vieläkin useammin) toisten blogeihin, lukea ajatuksella, osallistua keskusteluihin, ottaa talteen ne viisauden hippuset ja lämmön läikähdykset, huomata kommentteihin piilotetut helmet. Päivittää itse harvemmin.

Mitä jos kaikki lähtisivät liikkeelle, oikein sankoin joukoin, tulisivat ulos omien blogiensa poteroista, jättäisivät ovet ja ikkunat auki tuuletusta ja uusia ystäviä varten? Ei annettaisi toistemme (blogien) jäädä vaille nähdyksi ja ymmärretyksi tulemisen elintärkeää kokemusta. Hourinkohan nyt, annan vallankumouksellisten ainesten villiintyä pienessä, punaisessa päässäni.

Kauko Röyhkäkin laulaa tietämättään blogimaailmasta, ainakin minun kokemuksistani siinä. Kappale on Menneisyyden taikaa etsimässä, ensimmäisen säkeistön ajan muutin taiaksi minä:

Joku hienon hieno liikkuu, joku hengittää.
Se on kadonnutta (t)aikaa, se on hengissä. (...)

Sitä taikaa ei voi nähdä, vain aavistaa. (...)
Sitä saattaa olla taivas joka kohtaa maan.
Sitä saattaa olla nauru pojan kasvoilla. (...)
Kuljen, kuljen etsimässä kuvantakaista.

Joka vanhan taian löytää,
se saa kyvyn pienentyä.
Joka vanhan taian löytää
voi olla kuin kääpiö eksyksissä.

Tämä tie on vienyt paikkaan jota en tunne.

Huomenna tapaan ensimmäistä kertaa ihmisen, johon olen tutustunut blogimaailmassa. Kivaa.

Vaihtelua

Tällä viikolla on tapahtunut monenmoista, ulkoisesti tapahtumarikas viikko, sisäisesti ei niinkään. Tuon putkihässäkän jälkeen olen:

-vältellyt horjuvaa humalaista piskuisella asemalaiturillamme, harvinaista sinänsä, hän ei kuulemma ollut paikallisia vaan Riihimäeltä. Huomaavaisesti hän rapsi ventovieraan kanssamatkustajan pusakalle sataneen lumen pois, ei estoja hänellä.

-löytänyt Helsingin ydinkeskustasta uskomattoman edullisen pikkukahvilan: Manga Cafe, jossa oli hyvä tehdä töitä. Kupillinen haudutettua, japanilaista teetä 1,50 €, tuhti tonnikala-wasabileipä 3,00 €.

-katsonut suomenvirolaisesta suurnaisesta kertovan elokuvan. Näytöksen jälkeen kuulin, kun iäkäs mies selitti vieressään istuvalle nuorelle naistoimittajalle: "Ei se mennyt ollenkaan noin, hän oli paljon tanakampi. Oikeasti lihavat naiset esitettiin tässä hoikkina ja hoikat lihavina."

-haastatellut elokuvan ohjaajaa Katajanokan entisessä vankilassa, joka on puunattu hienoksi hotelliksi. Ohjaaja oli valpas ja läsnä, ei lainkaan hätäinen, mutta hänen aikatauluaan vahtineet puuhanaiset pitivät huolen siitä, ettei kiireen tuntu kaikonnut hetkeksikään. Se on heidän työtään se.

-ihmetellyt eteläafrikkalaista nykytaidetta, etenkin yhtä valokuvasarjaa. Se kuvasi nigerialaista seuruetta, johon kuului nuorehkoja miehiä, heidän kesyttämiään hyeenoita ja apinoita sekä yksi pikkutyttö, joka makoili hiukset letitettyinä ja sievä mekko yllään kuonokopatun hyeenan selässä.

-juonut rakkaan ystävän kanssa liian makeaa kuohuviiniä ja jutellut horoskoopeista. En ollut tiennyt, ettei vesimies ole vesimerkki, mitähän järkeä siinä on.

-syönyt lempiruokaani etanoita, jotka oli kuorrutettu suussasulavalla lampaanmaitojuustolla. Ja jälkkäriksi ehkä maailman makoisimmat köyhät ritarit.

-ollut epävirallisissa levynjulkkareissa entisessä kotikaupungissani. Tunsin syntyneen tähden pienenä tyttönä, silloin kun hän lauloi mikrofonin sijaan lakkapulloon tai hiusharjaan. Konsertissa koettiin liikuttavia hetkiä. Tämä on ihan oikeasti upea kappale.

-paennut seurassa hetkeksi tietokoneelle, ikävöinyt tätä maailmaa. Iloinnut täällä käydystä keskustelusta, uusista tuttavuuksista.

Ei ollut ihan normiviikko tämä. Huomenna taas marketti- ja pankkireissu iskän ja A-P:n kanssa. Olo on virkistynyt ja iloinen, vaikka taidan olla tulossa kipeäksi.

Tällaista minäminää tällä kertaa, ehkä kestätte tätäkin joskus.

Meijerin ulkorakennus, eilen hetkeä ennen hämärän tuloa.

Hyvä talo

Edward Goreyn kotona.

Aikaisin tiistaina-aamuna heräsin isän kummasti kylmenneeseen taloon kutsumani putkimiehen soittoon:

"Jossain vuotaa ja rajusti, mutta en löydä vuotokohtaa mistään, joten sen täytyy olla rakenteissa. Mitäs nyt tehdään?"

Minä, neuvottomana: "Öö... mitäs tässä voi tehdä?"

Putkimies, epätoivoisen kuuloisena: "No rupeanko minä repimään täältä seiniä alas ja etsimään sitä vuotokohtaa?"

Minä: "Mitä tapahtuu jos et rupea?"

Putkimies: "Talo pysyy kylmänä ja jossain syntyy massiivinen vesivahinko."

Minä, nyt jo ihan kunnolla säikähtäneenä: "No rupea ihmeessä sitten!"

Kahden tunnin kuluttua rikkoutunut putki oli korjattu ja putkimieskin rauhoittunut. Vain yhtä seinää oli revitty auki. Isä istui kärttyisenä sohvallaan hattu päässä, takki päällä ja käsineet kädessä odottamassa talonsa lämpenemistä. Huoli oli vienyt vähäisetkin yöunet.

Vesivahinko ei vaikuttanut pahalta, tarvittavat toimenpiteet tehtiin tuhojen minimoimiseksi. Isän vanha luonnoslehtiö piirroksineen kastui, se suretti, mutta iskän mielestä huoneessa ei ollut mitään suremisen arvoista, ainoastaan arvotonta ja keskeneräistä. Yritin olla eri mieltä.

Episodin jälkeen isä puolusti taloaan ja sen ikivanhoja putkia: "Tämä on hyvä talo". En yrittänyt olla eri mieltä. He ovat yhteenkasvaneet, talo ja omistajansa. He ovat niin yhtä, että rapistuvatkin samaa tahtia. Vain isäni ymmärtää sitä taloa, sen oikkuja ja hienouksia, vain hän rakastaa sitä kaikkine kremppoineen, itkuineen ja purkauksineen.

Lumous haihtuu

Taikatalvi on ohi. Januskasvoinen lumi on tummunut tienpieliin, laiskistunut loskaksi, terävöitynyt tappavaksi. Hankea riittänee helmikuun hohtaviin päiviinkin, mutta viattomuutensa lumi on menettänyt. Kunnes ympyrä sulkeutuu taas ja valkea ensilumi lumoaa syksyn pimeydessä vaeltavat.

Joku sanoi jonkun blogin kommenttilootassa stressaantuvansa herkästi netin sosiaalisista vaatimuksista. Ymmärrän häntä, vaikken tietenkään voi olla varma, mitä hän sanoillaan tarkoitti. Äkkiä ymmärrän myös heitä, jotka vain häviävät, mitään sanomatta. Se voi tulla yllätyksenä heille itselleenkin.

Täällä roikutaan ohuen langan varassa. Jokaisella on vapaus vaieta koska tahansa. Kukaan ei pakota bloggaamaan, kommentoimaan tai avaamaan koko konetta. Viime kädessä kyse on mielekkyydestä. Tai riippuvuudesta. Miten nekin toisistaan erottaisi.

Kreetta Onkelilla oli eilen hyvä kolumni Hesarissa. Siteeraisin, mutta kun luin lehden marketin kahvilassa.

Pieniä kauneusvirheitä

Meijerillä toimivan kaluste-entisöinnin sisäänkäynti sai kattoremontin yhteydessä puisen katoksen. Toivon ja odotan, että se maalattaisiin samanväriseksi kuin muu talo.

Kauempana näkyvä harmaa meluaita ilmestyi radanvarteen viime keväänä. Se on hirveä maisemanpilaaja, eikä vaimenna junien kohinaa lainkaan vaan toimii pikemminkin kaikukoppana. Junat kulkevat siis aidan tältä puolen.

Pienistä kauneusvirheistä huolimatta meijerin näkeminen lyhyenkin poissaolon jälkeen aiheuttaa edelleen läikähdyksen sydänalassa. Eilen sen taas koin, kun ajettiin täyteen lastattu laina-auto Helsingistä tänne. Piilossaan valpas sydän tunnisti tulleensa kotiin.

Naapurin koira venyttelee.

Koti autokorjaamossa

Nyt tekee mieli lumisen elinan tavoin pyydystää valoisia asioita. Ihailla vaikka toisten koteja. Vanhasta autokorjaamosta on tullut viihtyisä pesä joillekin onnekkaille.

Kuvat on ottanut SØren Kirkegaard Mad og bolig-lehteen. Valokuvaajan vanhemmat ovat siis nimenneet lapsensa synkän ja surumielisen filosofin mukaan. Hautausmaa (kirkegaard) on melko tavallinen sukunimi Tanskassa.

Lumisen luona käydessäni piipahdan usein menneessä. Syyskuun 2009 slipper trilogy on ihana. Suosikkini on tämä, tai ehkä sittenkin tämä.

Elämä soi korvissa, tuoksuu tuulessa

Radio Suomen Kaikkien aikojen suomalainen rock-klassikko on nyt valittu ja myös meillä on voittaja! Listanne ovat inspiroineet ainakin minut kaivamaan vanhoja levyjä esiin kätköistään, muistelemaan ja löytöretkeilemään Spotifyssa ja Youtubessa. Kiitos ihan jokaiselle.

Sitten äänestystuloksiin. Kelpuutin mukaan pisteiden laskentaan kaikki listauksissa erikseen mainitut kappaleet, en kuitenkaan omia Top Kympin ulkopuolisia mainintojani enkä teidän mainitsemianne mutta selkeästi listojenne ulkopuolelle jättämiänne kappaleita.

Säästäkäämme voittaja viimeiseksi ja jakakaamme kunniamaininnat, pronssit ja hopeat ensin. Kunniamaininnan ansaitsevat seuraavat kappaleet, joista jokainen sai kaksi ääntä:

Tavaramarkkinat: Kevät

CMX: Elokuun kruunu

Pelle Miljoona: Moottoritie on kuuma

Pelle Miljoona: Juokse villi lapsi
Leevi & the Leavings: Teuvo, maanteiden kuningas

Hurriganes: Get On

Hassisen kone: Rappiolla

Juliet Jonesin sydän: Helppo elämä

Dingo: Nahkatakkinen tyttö

Dingo: Autiotalo

Juice Leskinen: Musta aurinko nousee

Miljoonasade: Olkinainen

Miljoonasade: Merestä löytynyt

Kauko Röyhkä: Mieluummin vanha kuin aikuinen

PMMP: Joutsenet

PMMP: Matkalaulu

HIM: Join Me In Death

Scandinavian Music Group: Lopulta olemme kuitenkin yksin

Eppu Normaali: Murheellisten laulujen maa

Jaetulle kolmannelle sijalle ylsivät seuraavat kappaleet, kukin kolmella äänellä:

Leevi & The Leavings: Pimeä tie, mukavaa matkaa

Sielun veljet: Rakkaudesta

Kolmas nainen: Valehtelisin jos väittäisin

Sir Elwoodin hiljaiset värit: Neiti kevät

Eppu Normaali: Voi kuinka me sinua kaivataan

Eppu Normaali: Vihreän joen rannalla

Hector: Jos sä tahdot niin

Toiseksi selviytyi neljällä äänellä:

Yö: Joutsenlaulu

Ja voittajaksi peräti viidellä äänellä 
(rumpujen pärinää ja lumiaurojen kolinaa):

Noitalinna huraa: Pikkuveli

Onnittelut siis Peräseinäjoen noitalinnalaisille, olette koskettaneet keskimääräistä useamman tätä blogia lukevan sydäntä! Monta hienoa listaa ja haja-ääniä saaneita helmiä löytyy tämän postauksen kommenteista.

Ai niin, sen Radio Suomen äänestyksen voitti Hurriganesin Get On, aivan kuten Hesarin äänestyksenkin joitain vuosia sitten. Kakkoseksi sijoittui Pelle Miljoonan Moottoritie on kuuma, kolmoseksi Yön Joutsenlaulu. Koko Top 20 on nähtävissä täällä.

Lupasin yhdelle suosikkinsa kertoneelle itse räätälöimäni kokoelma-cd:n vaivanpalkaksi. Teillä oli niin inspiroivia listoja, että päätin tehtailla saman tien kolme kokoelmaa. Arpaonni suosi seuraavia: sanna, Karenina Unska ja anonyymi, joka kommentoi 2.1. klo 15.27. Jos haluatte levyn tupsahtavan postiluukustanne, kertokaa osoitteenne ja mahdolliset toiveenne mulle sähköpostitse: meijerielamaa(at)gmail.com

Kylmät väreet

Maanantaina olin väsyneempi kuin koskaan, eilenkin aika nukuksissa, mutta tänään tuntuu virtaus suonissa vilkastuneen. Heräsinkin monta tuntia aikaisemmin kuin yleensä. Sähköpostissa odotti ilahduttava tieto: juttuehdotukseni oli hyväksytty ja pääsen kirjoittamaan Krzysztof Kieslowskin elokuvista. Kieslowski olisi täyttänyt 70 vuotta kesäkuussa.

Kuva täältä.

Asuessani 16-vuotiaana Tanskassa tapasin vähän vanhemman pojan, jonka mielestä muistutin Veronikan kaksoiselämän päähenkilöä. Kun 17-vuotiaana vihdoin näin elokuvan, olin imarreltu vertauksesta, mutta jouduin toteamaan että Veronika eli Irene Jacob oli kyllä paljon kauniimpi.

Elokuva teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, sen tunnelma, mystiikka ja Zbigniew Preisnerin pakahduttavan kaunis musiikki, tämä kappale erityisesti. Kappaleen on säveltänyt kuvitteellinen 1700-luvun hollantilaissäveltäjä Van den Budenmayer, todellisuudessa siis Preisner.

Elokuvan nähtyäni menin silloisen kotikaupunkini levykauppaan kysymään elokuvan soundtrackia. Heillä ei tietenkään ollut sitä mutta he tilasivat sen minulle Digeliuksesta, Helsingin Viiskulmasta. Se oli ensimmäinen cd-levyni. Cd-soitinta minulla ei ollut, mutta isoisälläni oli, menin sinne kuuntelemaan ja värisemään.

Kuva täältä.

Tapasin sen tanskalaisen pojan viime talvena. Emme olleet nähneet viiteentoista vuoteen. Hän tuli Helsinkiin seminaariin ja vietimme hauskan illan ystävien seurassa. Olemme opiskelleet toisistamme tietämättä samaa alaa. Pojasta on tullut mies, hänellä on vaimo ja pieni poika. Pitkä tukka on nyt lyhyt, ollut kai jo vuosia.

Kieslowskin Krakova on totta, näin sen täällä.