Tuleeko blogimaailma uniinne?

Minun uniini se joskus tulee. Ei aluksi, mutta nykyään.

Eilen päiväunilla etsin Facebookista yhtä bloggaria nimellä Leena Mohring. Ei löytynyt. Kyseessä oli kyllä ihan todellinen blogiystävä, jonka kaiken lisäksi tiedän olevan myös Facebookissa, mutta en usko että hänen oikea nimensä on Leena Mohring.

Muistan myös toisen unen, jossa olin bloggaajien konferenssissa (!). Olin itse vasta aloittanut bloggaamisen ja paikalla oli varsinaisia blogimaailman konkareita. Sieltä jäi mieleeni erityisesti yksi bloggaaja (todellinen henkilö hänkin), joka oli tosi sympaattinen, joskin aika erilainen kuin olin kuvitellut.

Vielä yhden unen muistan. Siinä tutustuin yhteen sellaiseen bloggaajaan, jonka kanssa en täällä virtuaalimaailmassa ole juurikaan ystävystynyt. Mutta unimaailmassa meillä synkkasi. Ajattelin saaneeni henkilöstä turhan yksipuolisen kuvan täällä.

Todellisuuden tai todellisen käsite menee muuten aika monikerroksiseksi, kun puhutaan samassa yhteydessä sekä unimaailmasta että virtuaalimaailmasta että reaalimaailmasta. Melkein kursivoin nuo todelliset (virtuaalimaailmasta tutut henkilöt ja blogiystävät) erotukseksi unimaailman hahmoista. Vai korostaakseni eroa reaalimaailman todellisiin?

Yhtä uniinkin tunkevan Facebookin Relationship Status-vaihtoehtoa lainaten: It's complicated.

Tämän postauksen tunnisteeksi sopisi hyvin se Pienen mökin emännän väläyttämä metablogistiset tekstit, mutta menköön nyt tuolla tylsällä bloggaus-tunnisteella.

101 syytä juhlaan

Lupasin juhlistaa sadan lukijan rajapyykin ylittymistä pienellä arvonnalla. Tässä se nyt tulee! Palkinnoksi yritin keksiä jotain edes etäisesti meijeriin liittyvää, mutta sujahtaa pakettiin muutakin.

Peltipostikortin kuvassa on vanha, saksalainen margariinimainos. Astiapyyhkeen olen ostanut pienestä liinavaatekaupasta Madeiralta. Liinassa on vihreitä, keltaisia, oransseja, vaaleansinisiä ja violetteja kahvikuppeja vaalealla pohjalla.

Arpajaisvoiton täydentää vapaavalintainen pokkari (iskemätön). Valittavissa Michael Ondaatjea, Doris Lessingiä tai Helinä Siikalaa. Ja lisäaineettomilla lehmäkarkeilla suut makiaks!

Arvontaan voi osallistua jättämällä kommentin tähän postaukseen viimeistään 14. huhtikuuta. Olisi valaisevaa kuulla samalla teidän mahdollisista toiveistanne. Mistä aiheista haluaisit lukea lisää? Postausehdotuksia?

Huhtikuun puolenvälin paikkeilla arvon sitten kahvikuppiliinalle, kirjalle, kortille ja karkeille voittajan jollain matemaatikkosiippani kehittämällä metodilla, mikäli en entten tentten teelikamentten-tyylillä arpomisesta selviä.

En nyt aio houkutella teitä linkittämään tai liittymään lukijoiksi, mutta arvontaa saa toki halutessaan mainostaa omassa blogissaan!

Lykkyä pyttyyn ja ISO KIITOS teille kaikille, jotka olette liittyneet lukijoiksi tai muuten käytte ja luette!

Löytöjä lastenosastolta

Nuorempana, kun olin melko siro ja pienikokoinen, ostin joskus vaatteita lastenosastolta. Muistan erityisesti erään hillitysti punk-henkisen, skottiruudullisen minihameen, joka taisi olla 158 senttimetristen tyttöjen kokoa. Pidin sitä monta vuotta töissä.

Sittemmin olen sen verran pyöristynyt, ettei lastenvaateosastoilta taitaisi löytyä enää mitään. Sen sijaan sisustuspulmissa lastenosastot ovat edelleen aarreaittoja.

Keittiöön oli hankittava uusi tunnelmavalaisin, kun keltakupuinen pöytälamppu (yläkuvassa) meni rikki. Sopivaa ei löytynyt, ei sitten millään. Kunnes eräässä valaisinliikkeessä samoillessamme satuimme lastenhuoneisiin tarkoitettujen lamppujen nurkkaukseen.

Siellä se oli: täydellinen pieni kaalimadonvihreä seinälamppu meijerin keittiöön. Hinta oli hyvin edullinen, mutta siitäkin tuli vielä alennusta, koska lamppu oli mallikappale. Claudia Pearsonin taulu joutui väistymään tulokkaan tieltä sivuun, mutta pöydälle tuli tilaa.

Oli toinenkin juttu, jota ehdin haeskella tovin. Haeskeluni on sellaista puolihuolimatonta ympärilleen katselemista silloin harvoin kun johonkin kaupoille osun. Halusin lehtikorin sängyn viereen, käden ulottuville. Tietysti siihen tarkoitukseen olisi kelvannut mikä tahansa koppa, mutta ainahan se on kiva löytää joku just eikä melkein. Veikeä norsuloota löytyi sitten Etolan leluosastolta, reilun kuuden euron hintaan.

Asiasta kukkaruukkuun: blogilla on jo melkein sata lukijaa ja noita sivun katselujakin (vai mitä ne nyt on) on jo yli 60 000 -aikamoista!

Olen vähän ajatellut, että kun ja jos sadan lukijan rajapyykki menee rikki, järjestäisin minäkin vihdoin pienen arvonnan. En tosin tiedä, onnistunko keksimään sellaista palkintoa, jonka joku haluaisi voittaa, mutta ajatushan on tärkein. Ja se ajatus olisi... no, jotenkin juhlistaa sitä että käytte, luette, viihdyttekin ehkä. Olen siitä nimittäin kovin iloinen ♥

Jäähyväiset päiväpeitolle

Olen melkoisen laiska petaaja ja A-P on jos mahdollista vielä laiskempi. Silti meillä on ollut sellainen ajatus, että sänky pitäisi pedata joka päivä; pienessä asunnossa kun asutaan ja samoissa neliöissä vielä työskennelläänkin.

Suuri ja mahtava sängynpeitto on maannut milloin minkäkin tuolin päällä odottamassa käyttöönottoa. Sitä on siirrelty paikasta toiseen, mutta sänkyyn asti se on päässyt vain kerran pari viikossa.

Petaaminen luonnistuisi meiltä ehkä paremmin, jos sängynpeitto olisi oikean kokoinen. Mutta se on leveän parivuoteen peitto ja sänkymme on vain 120 cm leveä. Sängynpeiton kanssa joutuu siis joka kerta taistelemaan eikä petauksen lopputulos hivele silmää, kun puolet peitosta laahaa lattialla.

Sopivan levyistä peittoa ei tietenkään ole voinut ostaa, koska vanha on periaatteessa mieleinen ja haaveissa on myös leveämpi sänky, jolloin sängynpeitto on sitten just passeli. Siispä sitä ei myöskään ole kannattanut kaventaa.

Nyt on tehty radikaali ratkaisu. Sängynpeitto on pakattu pois tuolien päältä kuljeksimasta ja petausvelvoite rajattu täkkien oikomiseen. Siihen menee ehkä pari sekuntia, joten laiskimmankin luulisi selviytyvän toimenpiteestä päivittäin.

Uusi systeemi pakottaa suosimaan kauneimpia pussilakanoita. Ihan hyvä niin. Opiskelu-aikoina ostetut joutavatkin mökille.

Lehmäkaramellit

Kuten tiedätte, kaikki meijeriaiheiset jutut ovat kovasti mieleeni ja lehmähän on ilman muuta meijeriaiheinen. Kun näin kaupassa tämän lehmäkarkkipussin, hihkaisin ihastuksesta. Kermakaramellit on valmistettu Porvoossa, maistuvat vähän Omareilta.
Pussi maksoi euron.

Rahasta ja hyvästä elämästä

Kuvat Country Living 3/2011.

Pienituloisuutta tai vähävaraisuutta käsitellään mediassa yleensä laskennallisten mittareiden kautta. Köyhyys määritellään ulkoapäin, tietyn tulotason omaavien ihmisten olosuhteeksi. Lähestymistapa on perusteltu, sillä se kiinnittää huomiota ilmiöön ja sen laajuuteen, toivottavasti myös syihin ja seurauksiin. Koskettaahan suhteellinen köyhyys tavalla tai toisella noin 700 000 suomalaisen elämää. Huonoimmassa asemassa ovat ne, jotka eivät voi odottaa tilanteensa kohenevan.

Yksilötasolla ihmisten kokemukset ovat kuitenkin moninaisempia kuin median antamasta kuvasta voisi päätellä. Edellisessä postauksessani ruotimani TV2:n Elämää köyhänä-ohjelma sai minut pohtimaan omaa elämänlaatuani, jonka koen pienituloisuudestani huolimatta hyväksi. Tulin siihen tulokseen, että oman pärjäämiseni mahdollistavat minimaaliset menot ja hyvä tukiverkosto. Elämänhallinnan tunnetta lisää tilanteen (kuviteltu?) vapaa-ehtoisuus.

Olen itse määritellyt sen rahasumman, joka minun on vuodessa tienattava pystyäkseni elämään haluamallani tavalla. Tuloni ovat siis riippuvaisia menoistani, eikä toisinpäin. Pyrin tienaamaan elämiseen tarvittavat rahat vähintään kolme kuukautta etukäteen, millä on suuri psykologinen merkitys: se lisää turvallisuudentunnetta ja vähentää stressiä.

Tärkeää on myös se, että koen tekemäni työn ja siitä saamani korvauksen vastaavuuden enimmäkseen hyväksi. Kamalinta olisi uhrata aikansa ja pahimmassa tapauksessa myös terveytensä raskaalle työlle, josta saatavalla palkalla ei tulisi toimeen. Se on todellisuutta monilla aloilla.

Elämänlaadun takaavat omalla kohdallani kohtalaisen terveyden lisäksi hyvät ihmissuhteet, mielekäs tekeminen, vapaus, luovuus sekä henkisesti stimuloiva arki. Elämänlaatua voivat vastaavasti heikentää oikutteleva terveys, kuopat ja töyssyt ihmissuhteissa, tekemisen takkuaminen, saamattomuus ja stressi, mutta nämä asiat eivät uskoakseni ole sidoksissa tulotasoon.

Menot olen saanut pieniksi toimenpiteillä, jotka monen mielestä kaventaisivat elämää liiaksi. Kuten tiedättekin, olen muuttanut Ruuhka-Suomesta pienelle maaseutupaikkakunnalle. Asun halvasti ja ahtaasti. Sähkölasku sisältyy yhtiövastikkeeseen. Ruokakaupat, posti, pankki, apteekki, kirjasto ja juna-asema ovat kävelyetäisyyden päässä. Autoa en omista.

Teen töitä kotona. Luen paljon ja katselen kirjastosta lainaamiani elokuvia. Yhtään maksullista harrastusta minulla ei ole. Sen sijaan minulla on joitakin työsuhde-etuja, kuten mahdollisuus käydä ilmaiseksi elokuvissa Helsingissä ollessani.

Päästyäni eroon jatkuvan ostamisen kierteestä (nimitettäköön sitä nyt vaikka niin) olen tuntenut vain harvoin halua ostaa jotakin pelkän mielihyvän vuoksi. Ruokakaupassa olen aina nuukaillut.

Hummailuun käytän kyllä rahaa käydessäni Helsingissä: tapaan ihmisiä, syön ja juon ulkona. Siihenkin on varaa, jos se ei ole jokaviikkoista. Erilaiset etukortit ja edulliset vakipaikat mahdollistavat pientä extravaganzaakin (enkä puhu nyt laihduttamisesta). Ystäviä voi tavata myös ilmaiseksi, käydä vaikka kävelyllä tai kesäaikaan puistossa istuksimassa.

Suurin vapaaehtoinen menoeräni on matkustelu. Reissaan meijerin ja Helsingin väliä vähintään kerran pari kuussa. Ulkomaille haluan kerran pari vuodessa, en sen useammin. Olen mestari löytämään halpoja lentoja ja hotelleja. Selustan turvaajana luottokortti on välttämätön.

Elämässä pitää olla pientä luksusta. Minulle sitä on mm. Country Livingin tilaaminen, vaikkei se olisi millään muotoa välttämätöntä.

Tilanne tuskin olisi näin auvoinen ilman tukiverkostoa. Osan viikkoa Helsingissä asuvan avopuolison tulot tuovat tiettyä turvallisuudentunnetta ja joustonvaraa. Äitini käy harvoin kylässä tyhjin käsin. Hän myös lainaa autoaan, jolla pääsen katsomaan isääni toiselle paikkakunnalle. Isä vie usein ulos syömään, koska haluaa vaihtelua ateriapalvelun tuomiin ruokiin.

En myöskään ole aina elänyt näin pienellä rahalla. Kaikki suuret hankinnat on tehty silloin kun palkka juoksi ennustettavasti. Kuten Gösta Sundqvist laulaa Onnelliset-kappaleessa: meillä melkein kaikki laitteet on. Vaatteita, astioita ja kirjoja on liikaakin.

Olen saanut kokea myös (suhteellista) yltäkylläisyyttä. Olen matkustellut paljon, shoppaillut sydämeni kyllyydestä (jopa työkseni) ja asunut vuosikausia Helsingin keskustassa. En ole joutunut vain haaveilemaan siitä, mitä rahalla saa. Tällä voi olla merkitystä sen kannalta, että pystyn tyytymään hyvillä mielin nykyiseen elintasoon.

Loppupäätelmäni on, että vaikka suhteellisen köyhyyden laskennalliset kriteerit kohdallani täyttyvätkin (Suomessa suhteellisesti köyhiksi lasketaan ihmiset, joiden käytettävissä olevat vuositulot jäävät alle 60 prosenttiin koko väestön mediaanitulosta), en ole toistaiseksi kokenut puutetta millään elämäni osa-alueella enkä niin muodoin köyhyyttäkään, oli sen objektiivinen määritelmä mikä hyvänsä.

Samanaikaisesti tiedostan olevani monessa suhteessa onnekas ja etuoikeutettu. Tiedän, että minua ei jätetä pulaan, vaan saan tarvittaessa apua. Luullakseni minulla on myös melko hyvät edellytykset työllistyä takaisin perinteisille työmarkkinoille, jos tarve niin vaatii.

Pohdintani inspiroi Elämää köyhänä-ohjelma, jossa kolme hyvätuloista koehenkilöä koetti elää viikon ajan noin satasella. Summasta ei tarvinnut maksaa asumiskuluja, tv-lupaa, puhelin- eikä nettiliittymää. Yhteenvetona voisin todeta, että 78-110 euron viikkotuloilla on mahdollista elää hyvää elämää, ainakin jos:

*joutuu elättämään vain itsensä
*asuu pääkaupunkiseudun ulkopuolella
*asumis- ja lämmityskulut ovat vakiot, eivätkä vaihtele esimerkiksi sään mukaan
*ei joudu käyttämään päivittäin autoa tai joukkoliikennettä
*on suht koht terve
*tukiverkosto on olemassa ja kunnossa
*luottotiedot ovat kunnossa
*on onnistunut sammuttamaan ostoviettinsä, ainakin osittain
*ei joudu tekemään suuria hankintoja
*on vähän nörtti ja tykkää nyhjätä kotona
*on mieltynyt lukemisen, kirjoittamisen tai ulkoilun kaltaisiin ilmaisiin harrastuksiin
*ei tupakoi
*ei notku baareissa, ainakaan usein
*ei ole toteutumattomien materiaalisten haaveiden piinaama

Olen muuten kirjoittanut jokseenkin samasta aihepiiristä myös täällä.

Hyvää viikonloppua!

Elämää köyhänä

Kuvat Country Living (3/2011).

Katsoin TV2:n Silminnäkijä-ohjelmapaikalla maanantaina esitetyn Elämää köyhänä-ohjelman. Siinä tehdyssä köyhyyskokeessa projektipäällikkö, piispa ja life coach yrittivät pärjätä viikon ajan köyhän tuloilla. Tuloista oli vähennetty asumiskulut, tv-lupamaksu, puhelin ja netti.

Projektipäällikön tuli pärjätä osa-aikaisen kaupan kassan palkalla eli 110 eurolla/viikko. Piispa eläytyi toimeentulotukea saavan arkeen: elämiseen jäi 78 euroa/viikko. Life coachilla oli käytettävissään takuueläkkeestä käteen jäävä summa eli 95 euroa/viikko. Mikäli oikein ymmärsin, kaikki kokeeseen osallistuneet asuivat yksin. Puolison tuloista ei siis ollut apua.

Ohjelmaan osallistuvilla oli tietysti sikäli onnellinen tilanne, että heillä "oli jo kaikkea": rahalla ei siis ollut välttämätöntä ostaa esimerkiksi vaatteita, vaan sen pystyi käyttämään enimmäkseen ruokaan ja paikasta toiseen liikkumiseen. Tukanleikkuun saattoi lykätä seuraavaan viikkoon, samoin kosmetiikkaostot.

Ohjelma herätti minussa -taas kerran!- ristiriitaisia tunteita. On toki hienoa, että nämä ihmiset lähtivät kokeiluun mukaan, siitäkin huolimatta että viikonhan nyt seisoisi vaikka aidanseipäänä. Se ei siis vielä vaadi kovin kummoisia uhrauksia.

Viikon kituuttaminen ei kuitenkaan riitä kertomaan todellisesta köyhyydestä tai köyhyyden todellisuudesta. Etenkään kun kaksi kolmesta koehenkilöstä ei lopulta pystynyt elämään kokonaista viikkoa annetulla summalla. Piispa ja life coach ylittivät sallitun budjetin reippaasti. Pakko ei ollut todellinen.

Kaikki koehenkilöt havahtuivat kyllä pohtimaan asioita, joita kaikki tilapäisesti tai pysyvästi köyhtyneet joutuvat kohtaamaan. Ruokavaliota uhkaa yksipuolistuminen. Sairastuminen tulee kalliiksi. Matkoja tai mitään muutakaan varten on vaikea saada säästetyksi. Kaupunkioloissa sosiaaliset suhteet saattavat kärsiä, jos ei ole varaa käydä ystävien kanssa kahvilla, baarissa tai harrastuksissa. Liikkuminen hankaloituu. Spontaanisuus vähenee.

Aloin miettiä omaa köyhäilyäni, sen ehtoja ja edellytyksiä. Sitäkin, että laskennallinen ja kokemuksellinen köyhyys eivät aina kulje käsi kädessä. Nämä pohdinnat ansaitsevat oman postauksensa, jota olenkin muhitellut jo tämän katsomisesta lähtien.

Elämää köyhänä on katsottavissa YLE Areenassa vielä 29 päivän ajan.

*edit* Tarkkaavainen lukija/ohjelman katsoja huomasi, että piispa ylitti annetun budjetin vain parilla eurolla eikä parilla sadalla eurolla, jollaisen kuvan itse olin saanut keskityttyäni enemmän kuuntelemaan kuin katsomaan ohjelmaa. Piispa siis pärjäsi koehenkilöistä parhaiten, ts. pienimmällä summalla.

1-vuotias

Blogi täyttää tänään vuoden. Se sai alkunsa iltayön tunteina. Muistan kuinka kömmin sänkyyn ja kuiskasin A-P:lle perustaneeni (vielä yhden) blogin. Ensimmäisen postauksen rustasin vasta seuraavana päivänä, kun seinät oli pystyssä ja meijerinvalkoisella maalattu.

Blogitunnustuksia, osa 2

Täällä taas, voimaantuneena ja muumiviisastuneena ♥
Meijeri sai jo aikaa sitten tunnustuksen Kirsiltä sekä hiljattain myös Anulta ja Ninjalta, kovasti kiitoksia! Olen vastannut tunnustusten mukana tulleisiin kysymyksiin täällä ja täällä, joten vastailen nyt tuon jälkimmäisen postauksen yhteydessä kehittelemiini lisäkysymyksiin, joihin ilahduttavan moni omassa blogissaan tarttui.

+6.Miten bloggaamisesi on muuttunut matkan varrella?

Muutoksia on kahdenlaisia. Toinen liittyy sisältöihin, siihen mitä, mistä ja miten kirjoitan. Skaala on laajentunut, tyyli muotoutunut ja henkilökohtaisuus lisääntynyt.

Toinen muutos liittyy kävijämäärien kasvuun. Trafiikki on lisännyt vuorovaikutteisuutta ja vaikuttanut vähintään alitajuisesti myös sisältöihin. Olen tietoisempi lukijakunnan olemassaolosta ja sen monenkirjavuudesta.

+7.Parasta mitä sinulle on blogisi myötä tapahtunut?

Olen saanut vaihtaa ajatuksia ja kokemuksia kivojen ja fiksujen ihmisten kanssa. Olen kehittynyt ja saanut varmuutta kirjoittajana, ajattelijana ja ihmisenä. Aivoni pysyvät tämän harrastuksen myötä paremmin liikkeessä.

+8.Kadutko jotakin postaustasi?

En kokonaisuudessaan. Yksittäisiä lauseita, sanavalintoja, jopa kursivointeja olen katunut. Olen korjannut ne jälkeenpäin.

+9.Tekisitkö jotain toisin, jos aloittaisit bloggaamisen vasta nyt?

Olisin rohkeammin ja pelottomammin oma itseni. Pitäisin puoleni, mutta välttäisin provosoitumista niin täällä kuin muuallakin*.
En siksi, etteikö siihen toisinaan olisi aihetta, vaan siksi että siihen tuhlautuvalle energialle on parempaakin käyttöä.

+10.Millaisia blogeja itse luet/katselet mieluiten?

Niin monenlaisia, että tähän on helpompi vastata negaation kautta. Vierastan blogeissa samoja asioita kuin elävässä elämässäkin. Kovuutta ja yksioikoisuutta, besserwisseriyttä, maailmasta irrallaan olevaa itsekeskeisyyttä, new agea ja sisäistettyä kaupallisuutta. Jos blogin tai sen pitäjän arvomaailma on selkeästi kovin kaukana omastani, en viihdy.

Jäljelle jää siis valtava määrä luettavaa ja katseltavaa. Viime kädessä tärkein on blogin takaa hahmottuva persoona. Jos ihmisestä pitää, hyvin todennäköisesti pitää hänen blogistaankin. Ja toisin päin.

Muumimagneetit ostin itselleni läksiäislahjaksi jäätyäni pois edellisestä työpaikastani.

*Siitäkin huolimatta, että Perttu Häkkinen osui naulan kantaan poleemisella kolumnillaan viimeisimmässä Nyt-liitteessä (11/2011). Katkelma Häkkisen tekstistä:

"Nykyisessä mediakulttuurissa kyseisen kiihotuksen hankkiminen on pornografian tapaan luvattoman helppoa: tarvitsee vain piipahtaa vaki-inhokkinsa blogissa, ja kutkutus on taattu. Loppupäivä kuluu rattoisasti kirjoittajan idioottimaisuutta taivastellen.

Parhaimman tyydytyksen saa, kun kommentoi blogia oikein ilkeästi ja löytää vielä hengenheimolaisia. Olo on kuin orgasmin jäljiltä, mieli on tyyni ja laiska. Joskus käy tosin katalasti, kun nuijapää on sanonut tai kirjoittanutkin jotain lähes tolkullista.

(...)

Ilman toisiamme eläisimme närkästyksen tyydyttymättömällä jättömaalla. Ja siellä vasta hirveitä asioita tapahtuukin."

Kokonaisuudessaan Ärsytyksen hippasleikki on luettavissa täällä.

Paluu

Nick Draken (1948-1974) musiikki palauttaa minut aina perusasioiden äärelle. Lähemmäksi itseä, tärkeitä toisia, niitä oman elämän perusasioita. Perusasia on ruma sana, hengetön, mutta en keksi parempaa. Olennainen?

Ympärillä harmaa maisema kun Drakea tänään autossa kuuntelin, sisällä alakulo. Voimia ei riitä tänne. Jätän tämän blogin toistaiseksi näille sijoilleen, palaan jos ja kun koen taas jaksavani.

Voikaa hyvin.

Mikä olisi sen mittaluokan onnettomuus, että se näkyisi blogimaailmassakin?

Meinasin aamulla postata yhdestä ihan hupsusta aiheesta, mutta päivän uutisvirta sai minut toisiin ajatuksiin. Ketään syyllistämättä tai moittimatta (sanottakoon tämä nyt heti alkuun!) mietin myös sitä, kuinka eristyksissä maailman tapahtumista naisten ylläpitämä blogimaailma onkaan. Tai eihän se ole, mikään ei ole, mutta se pidetään visusti sellaisena. Pumpulissa, tynnyrissä, lintukodossa. Täällä ei juuri törmää radioaktiivisiin pilviin tai vuosisadan vakavimpiin kuuluvan maanjäristyksen aiheuttamaan kaaokseen. Onneksi, ajattelee varmaan moni.

Eikä siinä mitään. Eiväthän nämä mitään ajankohtaiskatsauksia olekaan. Silti en voi olla vähän ihmettelemättäkin sitä, kuinka huolettomasti me osaamme olla välittämättä maailman katastrofeista ja jatkaa omista askareistamme, syömisistämme, sisustusprojekteistamme ja hidastamisistamme raportointia.

Mikä olisi sen mittaluokan onnettomuus, että se näkyisi blogimaailmassakin? Ehkä sen olisi tapahduttava Suomessa.

Virkistävä poikkeus pistää oikein silmään useiden kyläpaikkojeni blogiluetteloiden keskeltä. Siellä se on, kaikkien niiden keväisten ja huolettomien pastellipostausten keskellä, ärhäkkäänä ja huomiota vaativana. Kiitos!

Alain Resnaisin Hiroshima, rakastettuni (1959) on yksi kauneimmista koskaan näkemistäni elokuvista. Sitä saa kaikista kirjastoista, DVD-julkaisulle on annettu nimeksi Hiroshima, rakkaani. Kuva täältä, ko. blogissa myös lyhyt arvio elokuvasta.

Tuntuu jotenkin kohtalonomaiselta, että ydinvoimalaonnettomuus tapahtui juuri Japanissa, jonka väestö on Yhdysvaltojen Hiroshimaan ja Nagasakiin pudottamien ydinpommien traumatisoima. Ikään kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi säteilytuhoa yhdelle kansakunnalle.

Kirjastokassi

Minulla on paljon kangaskasseja. En tykkää luonnonvalkoisista, joten melkein kaikki valkoiset olen värjännyt. Vieläkin harmittaa yksi järjettömän hieno Berliinistä ostettu kassi, johon oli painettu kuva. Olin varma ettei väri tarttuisi kuvaan vaan värjäisi ainoastaan puuvillan, mutta väripä olikin niin peittävää, että kuvaa tuskin erottaa enää. Kassi on nyt ihan tavallinen, yksivärinen kangaskassi. Vain minä tiedän, että siellä harmaan alla on taideteos.

Viime aikoina olen käyttänyt kirjastokassina tätä kukallista.

*edit* Kävin tänään pitkästä aikaa maakuntakirjastossa (pienemmissä sivukirjastoissa käyn kerran pari viikossa) ja olin taas aivan haltioitunut valikoiman laajuudesta. Paikan päällä selailin uusimman Maalla-lehden ja luin Riikka Pulkkisen ja Elina Hirvosen haastattelut Kirjasto-lehdestä. Kotiin asti pääsivät kukallisessa kassissa alkuvuoden Sight&Sound-lehdet, tanskalaisia Bo Bedre-sisustuslehtiä, Inception- ja Soul Kitchen-elokuvat sekä Vuoroveden Katjan esikoisromaani Odelma. Ja Tuo tullessas, vie mennessäs-hyllystä (mikä fantastinen keksintö!) löytyi vielä mielenkiintoinen kirja rajoista kulttuurimaantieteen näkövinkkelistä. Oi onnea!

Elämä ilman rahaa?

Koditon kulkuri Heidemarie Schwermer. Kuva täältä.

FST5 esitti eilen dokumentin Ilman rahaa, jossa seurattiin saksalaisen Heidemarie Schwermerin elämää. 68-vuotias Schwermer on elänyt viimeiset 14 vuotta ilman rahaa. Hän lahjoittaa pois eläkkeensä, asuu ystäviensä ja sukulaistensa luona ja vaihtaa esimerkiksi siivousapuaan ruokaan ja muihin hyödykkeisiin.

Schwermer viettää liikkuvaa elämää: hän on siististi pukeutunut kulkuri, jonka omaisuus mahtuu kahteen matkalukkuun. Kustantajan pyynnöstä Schwermer on kirjoittanut kirjan kokemuksistaan ja kiertää ympäri Eurooppaa luennoimassa ja markkinoimassa kirjaansa. Nämä matkat yöpymisineen hänelle luonnollisesti maksetaan, mutta muutoin liikkuminen paikasta toiseen on ainoa asia, johon Schwermer käyttää omaa rahaa.

Dokumentti herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Schwermer on oikealla asialla herätellessään ihmisiä pohtimaan arvojaan, kulutusta ja näennäisiä pakkoja. Puhe yhteisöllisyydestä ja jakamisen tärkeydestä tulee sydämestä. Schwermer kannattaa vaihtotaloutta, mutta korostaa, että kyse ei saa olla vain palveluksista ja vastapalveluksista, vaan pyyteettömästä jakamisesta.

Osittainenkin paluu vaihtotalouteen kuulostaa houkuttelevalta. Ihmisillä olisi tosiaan mahdollisuus vähentää rahankäyttöään ja sitä kautta riippuvuuttaan rahasta ja sen tienaamisesta, jos he opettelisivat uudestaan vaihtamaan hyödykkeitä ja palveluksia ja luottaisivat toisiinsa enemmän. Laittamalla niin materiaalinen kuin aineetonkin hyvä kiertämään säästettäisiin paitsi rahaa myös luonnonvaroja.

Schwermerin oma elämäntilanne sen sijaan ei vaikuta lainkaan houkuttelevalta. En usko sen johtuvan pelkästään siitä, että minut on kasvatettu tavoittelemaan ja arvostamaan taloudellista riippumattomuutta. Erityisesti naiselle omat rahat ovat tunnetusti merkinneet jopa enemmän kuin oma huone: ilman omia rahoja oman huoneen pysyvyys ei ole taattu.   

Schwermerillä ei ole omaa rahaa eikä omaa huonetta. Hän asuu muiden nurkissa ja uskottelee itselleen olevansa aina tervetullut ja toivottu vieras. "Olenhan opiskellut psykoterapiaa", Schwermer toteaa puolustellen, viitaten ilmeisesti siihen, että hänen hyvää tekevä läsnäolonsa tarjoaa isännille ja emännille jotakin psyykkisesti palkitsevaa tai eheyttävää.

Ehkä näin onkin. Dokumentissa oli kuitenkin kohtia, joissa oli aistittavissa jännitteitä. Ystävyys- ja sukulaisuussuhteet taitavat joutua aika kovalle koetukselle tällaisessa mallissa. Vaikka siivous- ja keskusteluapu silloin tällöin olisikin tervetullutta, voin kuvitella Schwermeriä majoittavien perheiden joskus miettineen tykönään myös sitä, miten sanoa kohteliaasti ei pennittömälle piika-psykoterapeutille. 

Itse kokisin kodittomuuden ja jatkuvan riippuvuuden toisten ihmisten vieraanvaraisuudesta äärimmäisen ahdistavaksi. Kaipaisin omaa huonetta, rauhaa ja yksityisyyttä. Pysyvyyttä ja turvallisuutta myös. En jaksaisi elää vapaaehtoisen kiertolaisen elämää nyt enkä taatusti 68-vuotiaana.

Realisti (kyynikko?) minussa on myös huolissaan Schwermerin vanhenemisesta. Useimmat meistä sairastuvat ennemmin tai myöhemmin johonkin. Lääkärissäkäynti ei tunnetusti ole ilmaista julkisella puolellakaan. Entä sitten kun Schwermer ei enää jaksa ravata paikasta toiseen? Ehkä hän siinä vaiheessa yksinkertaisesti lakkaa lahjoittamasta eläkkeensä pois ja palaa rahatalouden piiriin. Tai ehkä hänen ystävänsä ja sukulaisensa pitävät hänestä huolta hautaan asti?

Mene, tiedä. Ajatuksia herättävä dokumentti on katsottavissa YLE Areenassa vielä 30 päivän ajan.

Oma koti kullan kallis.
Meijerin olkkari ja televisio, joka inspiroi tämänkin blogikirjoituksen.

Porkkanapäivä

Pitkästä aikaa muutama ruokakuva. Jääkaappiin oli kertynyt kumman paljon porkkanoita, joten meillä oli tänään porkkanaruokapäivä. Lounaaksi porkkanamunakasta, iltaruoaksi porkkana-pinaattigratiinia, fetasalaattia ja porkkanaraastetta. Olipa porkkanainen olo päivän päätteeksi! Mutta maukkaita olivat kaikki ruokalajit, kiitos ihanan luovan kotikokkini A-P:n ♥

Vinkki huomiselle: Sydney Pollackin Tulkki-elokuvan päähenkilöllä (Nicole Kidman) on niin mukavasti sisustettu asunto, että ostin leffan aikoinaan omakseni ihan sen takia. Vilkaiskaapa huviksenne, elokuva tulee Sub TV:ltä maanantai-iltana.

Huili

Rakastamaltani Akateemisen kirjakaupan lehtiosastolta tarttui mukaan lupaavasti nimetty Huili-lehti. Lehden kannessa lukee Uusi lehti kestävään elämään ja sisäsivuilla Uusi ekologinen lifestylelehti. Kolmosnumerosta löytyy juttuja mm. mainosten ylivallasta, Reilusta kaupasta sekä ylisuurista keittiöistä, joissa ei juuri laiteta ruokaa.

Lehteä julkaisee tuuli- ja vesivoimalla tuotettua sähköä myyvä Kraft&Kultur, joten yhtiön asiakkaat saavat lehden ilmaiseksi kotiinsa. Asiakaslehdeksi Huili on harvinaisen sisältörikas ja huolellisesti toimitettu. En olisi edes tajunnut sen olevan (myös) asiakaslehti, jollei ystäväni olisi asiasta maininnut.

Lehden mukavin juttu oli näyttelijä Marja Packalénin haastattelu. Packalén asuu yksin 27 neliön yksiössä "hirveän tyytyväisenä". Erillinen makuuhuone tuntuisi kuulemma siltä, kuin ruumisarkkuun menisi nukkumaan. Minullakaan ei ole vuosikausiin ollut erillistä makuuhuonetta (vain parvi tai makuualkovi), mutta näin positiivisesti en ole asiaa osannut ajatella! Avarista tiloista näyttelijä käy nauttimassa taidemuseoiden korkeissa saleissa.

Kaiken kaikkiaan Huili on omaan makuuni ehkä aavistuksen liian urbaani. En osaa sanoa, mistä vaikutelma syntyy, mutta huomaan kaipaavani sisältöön ja ulkoasuun pehmeyttä. Tämä tietysti kertoo myös omasta asennoitumisestani: olen edelleen tilanteessa, jossa meijeri ja maaseutu edustavat rauhaa ja nimenomaan sitä huilimista, kaupunki hektisyyttä. Näin ainakin mielikuvien tasolla.

Markkinoilla olisi edelleen rako lehdelle, joka keskittyisi hyvinvoinnin ja kestävämmän elämäntavan teemoihin tavalla, joka ei tuntuisi huuhaalta mutta ei myöskään antaisi kipakan kriittisyyden talloa muita sävyjä alleen. Joka ei saarnaisi, syyllistäisi eikä teeskentelisi. Joka ei olisi niin voimakkaasti kallellaan vaihtoehtohoitojen ja new agen suuntaan kuin Voi hyvin, eikä niin kiiltävän kaupallinen ja ulkonäkökeskeinen kuin Bonnier-kustantamon Evita. Joka ei olisi niin kaupunkilainen kuin Voima eikä niin maalainen kuin Kodin Pellervo. Pitäisikö perustaa?

Tehtaan valossa

Näkymä isäni talon takapihalta.

Olen kasvanut tehdaspaikkakunnalla. Meillä päin d-kirjain ei äänny, joten tehdas on tehas. Tietyssä valaistuksessa tehas on suorastaan lumoavan kaunis, iltapimeällä se loistaa kuin avaruusalus.

Lapsena tehtaan pillin ujellusta oli kuunneltava tarkasti: jos ujellus nousi ja laski kerran, kaikki oli hyvin. Jos ääni olisi lähtenyt laskun jälkeen uuteen nousuun, kyseessä olisi ollut kloorihälytys. Silloin olisi pitänyt sulkea ovet ja ikkunat ja pysyä sisällä, sen muistan.

Sikalat ja Rapacet

Meinasin mennä katsomaan tämän, mutta päätinkin lukea kirjan ensin. Se kun löytyy omasta hyllystä ja pitkään olen ollut aikeissa lukea. Tiedän kokemuksesta, että jos aion sekä lukea kirjan että katsoa elokuvan, sen on tapahduttava nimenomaan tässä järjestyksessä. En tule kirjaa enää lukeneeksi, jos olen nähnyt elokuvan. No, ei ehkä koske maailmankirjallisuuden klassikoita.

Tässä tapauksessa elokuvakin on ennen pitkää katsottava, sillä siinä on ihana Noomi Rapace. Ja yhtä ihana Ola Rapace. Tulin melkein vähän surulliseksi, kun kuulin että ovat eronneet. Vaikuttivat niin yhteensopivilta. Vaikka mitä minä kenenkään yhteensopivuuksista tiedän, kunhan toivon ja arvailen.

Ihanat Rapacet elokuvassa Sovinto (2010).